Ratatreeniä ja ikuisen yliaikanollan dilemma

Kani, Satu Hillin ohjatut @Sporttis

Tiistaina mentiin Kanin kanssa irtovuorolle ekaa kertaa Juvanmalmille. Ihan kiva halli, paitsi pohja oli kovempi kuin odotin. Rata alkoi ikävästi puomille ja siitä päin vastaiseen suuntaan puomin alle kääntymiselle, joten aloitin radan putkelta. En tosiaan halua sekoittaa Kanin päätä nyt tiukoilla käännöksillä, kun kontaktit on vihdoin jossain kuosissa. Ekan puomin se tosin tuollakin himmasi, ja enempää ei tehty.

Kepeille tiukkoja takaaleikkauksia ja merkkauksia vastaanottaen avokulmiin pitää treenata. Takaaleikkaus ei onnistunut heti ekalla, kun en malttanut antaa koiran mennä ensin sisään rauhassa ja juosta vasta sitten. Saksalaiset ei olleet huonoja, mutta voisi silti tehdä joku päivä sen karmean treenin, jossa pitää tehdä monta peräkkäin hyppysuoralle. Muuta ihmeellistä radalla ei sitten ollutkaan. Annoin Kanin taas juosta A:t läpi, ja se osui joka kerta. Tästä on hyvä fiilis lähteä treenaamaan ihan oikeasti.

Ratamaista treeniä saisin tehdä kyllä itsenäisestikin enemmän. Ei välttämättä täysipitkiä ratoja, mutta jotain vaikeita pätkiä ykkösellä puhtaasti. Oon ollut vaan niin innoissani kaikista pienistä projekteista (esim. nuo kepit), että oon ihan rauhassa työstänyt niitä eteenpäin ajattelematta sen kummemmin rataa. Tämä on tietysti hyvä asenne jonkin palasen työstämiseen, mutta jossain vaiheessa kannattaa alkaa miettiä jo sitä kokonaisuuttakin, ja miettiä vähän lopputulostakin, kun treenaa. Sellaista pikku esteosaamis-/tekniikkatreenin ja ratatreenin välimuotoa.

Tuli taas sellainen olo, että hyvä, etten ole ohjatuissa treeneissä vakituisesti viikottain. Ainakin jossain tuollaisilla suht hintavilla kouluttajilla ravaaminen viikottain ei jotenkin kannattaisi, siitä reilusta kymmenestä minuutista ei saa enää niin paljon irti yhtä paljon kuin siitä maksaa. Satunnaisesti se tulee toki tarpeeseen, muttei enää viikottain. Helpottavaa. Ehkä opiskelijabudjettikin voisi sitten joskus kestää tämän harrastuksen. Lisäksi nyt on ollut sellainen fiilis, että haluaisin käydä mahdollisimman monilla eri kouluttajilla. Uudet näkökulmat ovat mielestäni tässä lajissa innostavinta.

Goldie, Nadjan ohjatut

Keskiviikkona Momokin pääsi treenaamaan, ettei Kanille tulisi liian rankkaa viikkoa. Ja muutenkin. Rata oli aika simppeli, haasteena lähinnä keppikulmat, ja päästiinkin heti nollana. Loppu aika käytettiin keinun vahvistamiseen ja palkattiin vielä muutamilta kepeiltä. Ei mitään ihmeitä, sekä persjätöt että päällejuoksut sujuu. Momon kanssa tunnen vaan itseni usein yhtä kömpelöksi kun se 14-vuotias tyttö, joka ei osaa yhtään ohjata. Kanin ohjausmoodi on jo vakio. Lisäksi laiskottelin, mikä on ällöttävää. Laiskotteleva koulutettava on ärsyttävä ja välinpitämätön.

Näistä treeneistä jäi taas sellainen olo, että kyllä näitä ohjattuja voisi ehkä olla enemmän. Tai ainakin pitää panostaa enemmän itsenäisiin treeneihin. Siis milloin viimeksi olen treenannut jotain hankalaa keppikulmaa kokonaisilla kepeillä? Ennen sm:ia voisi myös käydä läpi jonkinlaisen leijeröintiteenin, kerrata putki-kontaktierotteluja (vaikkei niissä nyt suoranaisesti mitään vikaa ole) ja vahvistaa kontakteja.

Hihan kisat

Eilen torstaina suunnattiin vielä Hihan kisoihin. Kisataukoa oli kertynyt taas pari kuukautta, mahtavaa. Goldielta olisi puuttunut yksi aginolla yksilö-sm-nollista, ja ennen lähtemistä havahduin ja mietin, mihin aika on mennyt. Päädyin siihen tulokseen, ettei ole ollut tarpeeksi tilaa unelmoida. Se yksi nolla ei olisi ollut mikään ongelma, jos oltaisiin kisattu vähän enemmän.

Tehtiin siis Momon kanssa kaksi yliaikanollaa, toinen alle sekunnin yli ja toinen vähän yli. Ihan hyviä ratoja, ehkä olisin jossain kohdissa voinut liikkua reippaammin. Vikalta radalta tuli hyl, en enää jaksanut pitää pakkaa kasassa, eikä kyllä muutenkaan kiinnostanut. Momo on kai vähän jumissa, koska vikalla radalla se oli Momoksiksi hidas. Toisella radalla taidettiin tulla kolmanneksi, lohdutuspalkinto.

Tavallaan puuttumaan jäänyt nolla ei ole minulle kriisi. Olin muutenkin ajatellut, etten välttämättä edes ilmoa Momoa yksilöihin, vaikka nollat olisikin kasassa. Joukkueessahan se pääsee tuttuun tapaan menemään. En usko, että olemme vuoden aikana kehittyneet mihinkään (en ole työstänyt vauhtia, esteitä tai mitään muutakaan), joten ei ole mitään järkeä mennä arpomaan, jos tällä kertaa oltaisiinkin sen muutaman sekunnin kymmenyksen alle ihanneajan eikä yli. Ärsyynnyn itse yliaikanollista niin paljon, ettei se ole sen arvoista. Asennevamma, tiedän.

En ala nyt ennen sm:ia pohtimaan, mitä asialle teen. Ollaan kuitenkin joukkueessa ja kelvataan sinne. Nyt pitää vaan treenata siten, että pystytään tekemään hyvä nolla joukkueen hyväksi.

Kanille tuli ekalla radalla 5, rima, mikä on aika historiallista. Ollaankohan koskaan pudotettu rimaa. Pistän sen nyt kuitenkin oman ohjaukseni enkä pehmeän hiekkapohjan piikkiin. Ihan hyvä rata, ja rima jäi ärsyttämään, koska muuten oltaisiin voitettu selvästi (ja saatu hyppyserti). Inhoan, kun ihmiset jossittelee, muttamuttamutta... Tuleehan niitä uusia kisoja, joskus sitten se rima jää putoamatta. Toiselta radalta Kanille tuli hyl, en edes muista mitä tapahtui, joku ohjausmoka. Muistan vaan, että se roiski iloisesti A:n kontaktit, enkä syytä siitä koiraa. Kahden kuukauden kisatauko kontaktien vahvistamiseen, ja oon opettanut koirani hyppäämään A:n kontaktin yli, ja vielä näin sopivasti ennen arvokisoja. :D Ei silti tule kontaktikriisiä. Millään radalla ei ollut puomia, joten sen nopeus kisatilanteessa jäi arvoitukseksi. Lisäksi en taida välittää arvokisoista kovin paljoa. Tunnelma on hieno, mutta nekin on vain yhdet kisat.

~

Niinkuin tekstistä huomaa, vähän kaikki ärsytti. Siksi päätin tehdä Kanin vikalla radalla hyvän nollan, ihan omaksi piristykseksi. Ja tehdäkseni edes yhden aliaikaisen nollan. Hieno rata tuli kyllä, jossain vaiheessa keskittyminen meinasi herpaantua, mutta sain sen käännettyä takaisin rataan. (Hassua, miten alle minuutin keskittyminen on niin vaikeaa.) Erityisen iloinen olen pakkovalssista, jonka juoksin suoran putken jälkeisille hypyille, enkä ollut ainakaan pahasti myöhässä. Tollaiset ohjaukset sopii Kanille ihan superhyvin, vire nousee reippaasti, kun saa vähän jahdata mua. On pakko sanoa, etten muista, milloin viimeksi olen tehnyt kisoissa noin hyvän radan.

Tuolla nollalla irtosi 2. sija ja agiserti. Muutamalla kymmenyksellä hävittiin. Neiti täydellisyydentavoittelijalla tietysti ne muutama kymmenystä jää hampaankoloon.

Onneksi on koirat mukana tässä harrastuksessa. Yliaikanolla tai ei, Momo laittaa korvat luimuun ja heiluttaa häntää. Autisti-Kani ei tee edes sitä, eikä vilkaisekaan kädessäni heiluvia ruusukkeita. Mulla on vielä paljon opittavaa.

Pyyntö

Öhöm. Anteeksi kesä. En oo puhunu susta kauheen kiltisti viime aikoina. Sitä vaan, että halusin sut kuitenkin takas. Ja varmaan koiratkin haluisi, tai Kani ainakin, kun se tykkää uida. Niin että voisitko mitenkään...

Eilen treenailin taas kouluttamisen lomaan omien koirien kanssa. Momo sai tehdä muutamat kontaktit, varasteli vähän, mutta korjasi aina seuraavalle. Demosin kurssilaisille myös persjättöjä, takaaleikkauksia ja valsseja, ja Momo oli oikein mallikas. Omat jalkani vain olivat vähän sekaisin valsseissa...

Kanin kanssa treenattiin kahteen otteeseen kontakteja. Ensin se oli vähän sekaisin, ja epävarmuus näkyi heti oikein kunnon himmauskontakteina. Kun tajusin, että mun pitää käskyttää hyvissä ajoin jo ennen kontaktiestettä ("kiipee"→2on2off, "saasaasaa"→läpi), homma alkoi sujumaan. Ja sitten ne puomit olivatkin ihan mielisairaan hienoja.

Navala on aivan superkaunis tähän aikaan vuodesta. En käsitä. Momon turkki on auringossa ihanan ketunruskea ja kaikki on kuin taikaa.

Tästä viikosta tuleekin oikein kunnon agiviikko, mutta niin sen kuuluukin olla.

Niin ja kesä, tule jooko.

Juosten kesään

Tekee mieli kirjoittaa pitkästä aikaa juoksemisesta. Sitä on ollut viimeisen parin viikon aikana olemattoman vähän, lähinnä agikentillä. Olen ollut viisas ja palautunut rauhassa. Sitten olen ollut tyhmä ja kiusannut lihasparat kotilihaskunnolla muutaman päivän pakkolepoon. Sen jälkeen olen taas ollut viisas ja levännyt. Nyt olen kai tyhmä ja levännyt ehkä liikaa, koska silloin alkaa "lössähtää".

Iso kehityskohde juoksussani on kai tuo levon ja "lössähtämisen" rajan etsiminen. Anteeksi, en jaksa juuri nyt keksiä mitään paremmin kuvaavaa termiä. Tarkoitan sitä, että yhden tai kahden päivän lepo antaa lihaksille aikaa palautua ja vahvistua, ja sen jälkeen treeni sujuu yleensä keveästi kuin unelma. Liian pitkän levon jälkeen taas laiskistuu ja jää sohvan pohjalle. Toisaalta mielestäni on parempi jäädä hieman liikaa sohvan pohjalle kuin olla ylikunnossa/rasitusvammapotilas, mutta kumpikaan ei ole kivaa...

Ongelma on kai se, etten tiedä oikein, mihin olen tämän harrastuksen kanssa menossa. Joitain asioita osaan tehdä vain tavoitteellisesti, ja kun tavoite puuttuu, en enää osaa. En ole kuitenkaan uskaltanut asettaa uutta tavoitetta. Siitä huolimatta, että juoksua aina kehutaan siitä, miten helppoa on kun voi kotiovelta lähteä, se vie aikaa. Tapahtumaan voi tietysti treenata vähemmälläkin harjoittelumäärällä, mutta jos itse asetan tavoitteen, haluan käyttää paljon aikaa ja tehdä kaiken huolella. Jotenkin pelottaa, että aika menee pois jostain, mistä sen ei pitäisi mennä. En tiedä.

Parasta omassa puolimarassani oli kuitenkin loppujen lopuksi se, millaisen juoksuaallon se aiheutti lähipiirissäni. Tässä parin viikon aikana liioittelematta ainakin parikymmentä tuttuani on sanonut minulle ääneen innostuneensa juoksemaan tavoitteellisesti, puolimaran tai kympin. Kuinkakohan paljon on sitten niitä, jotka ovat hiljaa... Jotenkin ihan käsittämätöntä, sehän oli vain parikymmentä kilsaa. En usko, että mikään aiempi tempaukseni on inspiroinut ympärillä olevia ihmisiä samalla tavoin. Eläköön pullajalat.

Minulta jää muuten huominen Naisten kymppi jää väliin, vaikka olisi ollut aika hauskaa ja nostalgista. Kroppa ei tunnu siltä, että reipas kymppi menisi kevyesti ja hyvällä fiiliksellä, joten päätin, että parasta on varmaan olla menemättä.

Kun itse seuraavan kerran laitan tavoitteen, lupaan, ettette kuule siitä sanaakaan. Ehkä paria viikkoa ennen, ja läheisemmät ihmiset hieman aikaisemmin. Tavoitteen sanominen ääneen lisää tutkimusten mukaan toteutumisen todennäköisyyttä, mutta minä en tarvitse sitä. Haluan pitää tavoitteen itselläni, ihan omana. Sisäinen motivaatio on kuitenkin se, joka vie läpi haastavimmankin urakan.

Siihen liittyen, oon muuten saanut tällä viikolla erittäin toivottuja kirjeitä.

Kesä ja ratatreeniä

Kolme asiaa: ruohonleikkurin ääni, pölyinen ilma ja uitetun koiran tuoksu (erityisesti Navalan ojien hurmaava aromi - Kani ja mustavalkoiset vähän innostuivat). Siinä on kesän merkit.

Hurmaava Momo on muuten päättänyt tappaa ruohonleikkurin. Ja vesiletkun. Pienensuuren sheltin murhanhimo on silmitön.

Kesän huomaa myös siitä, että Kanin huono jäähdytysjärjestelmä takkuilee. Siis miten koira voi läähättää niin paljon, raukka... Onneksi meidä talo pysyy helteilläkin viileänä, se helpottaa niin koirien kuin ihmistenkin oloa huomattavasti. Ja Kanilla on lupa mennä parturiin juhlien jälkeen, luojan kiitos. Sillä ehdolla tosin, ettei sitä kynitä ihan kaljuksi, niin kuin viimeksi.

Itse en ole koskaan ollut kesäihminen. En erityisemmin kaipaa kuumuutta, koska se hankaloittaa sekä agitreenejä että juoksemista. En kaipaa myöskään pölyä ja ötököitä.

Parasta kesässä on valo. Agikentällä voi treenata vaikka kymmeneltä illalla punaisen auringonlaskun kanssa, ja näkee vielä oikein hyvin. Osa vedoista on videollakin, mutta tekniikka petti enkä niitä nyt tänne tietenkään saa. (Ehkä ihan hyvä niin.) Elävässä kuvassa näkyy kuitenkin selvästi repsahtanut ratakunto. Meno on vähän kankeaa, eikä pakka pysy kasassa.

Tällaisella kamaluudella treenattiin maanantaina, ryhmäläisten itsetunto ei ainakaan noussut... Ei ollut itsellekään mikään helppo rata, pituuden jälkeen hyllytettiin useamman kerran. Pelkällä persjätöllä Kani karkasi helposti A:lle ja väärin ajoitettu flippi aiheutti helposti kolmosputkeen hylkääntymisen. Putki-kontakti-erottelut pitää siis myös lisätä treenilistalle, niitä ei olla treenattu ikuisuuksiin ja se kyllä näkyy. Hyvää Kanilla oli haltuunotto kuutosputken jälkeen

Ratavalinnat: (sekä Kani että Momo)
Hypyllä 2 takaakierto-persjättö. Haltuunotto putkelle 6 ja hypylle 7 poispäinkäännös. A:lle 8 persjättö. Pituudelle 13 persjättö ja flippi putkeen. Putkelle 17 persjättö.

Treenillä rataosaaminenkin onneksi paranee. Pienet tekniikkatreenit ja esteosaamisen vahvistaminen ovat olleet paikallaan, ja niitä ehdottomasti jatketaan. Ne ovat myös tuoneet kivaa vaihtelua ratatreeniin, ja tuntuu, että koirien osaaminen kokonaisuutena pysyy paremmin kasassa. Haasteita ja puutteita on, mutta toisaalta ilman niitä treenaamisesta katoaisi mielekkyys. Nyt on hyvä fiilis treenata, ja otetaan siitä kaikki irti.

Satu Hillin koulutuksessa

Tänään olimme Kanin kanssa Nu-Pun järjestämässä Satu Hillin koulutuksessa. Viime kerrasta taitaa olla pari vuotta, ja tykkäsin kyllä silloin tosi paljon. Päivän rata oli hyppäripainotteinen (keinu oli ainoa kontaktieste) ja aika peruskauraa. Teki kyllä tosi hyvää päästä kunnon ratatreeneihin. Kani sai kehuja estehakuisuudestaan ja minä jalkatyöstä, liikkumisesta ja vahvasta ohjauksesta. Tauko näkyy selvästi ratatyöskentelyn varmuudessa, vaikka monia hyviä juttuja onkin siellä selkärangassa asti. Menoa vaikeutti osaltaan myös kenttä, jonka pohja oli todella raskas, kuoppainen ja kivinen - ei siis mitenkään helppoa painella täyttä vauhtia eteenpäin, koirallekaan.

Uutena ideana tuli jonkinlainen niiston ja ennakoivan valssin välimuoto. Tiukkoihin käännöksiin olen aikaisemmin käynyt joko edellä merkkaamassa tiukan niiston tai tehnyt ennakoivan valssin esteen eteen - tai sitten voisi tehdä jotain siltä väliltä. Tämä oli mielestäni hyvä ajatus, sillä olen jo pitkään miettinyt, millä saisin kiltisti kääntyvälle Kanille selkeät, muttei liian tiukat ohjausvihjeet kääntymisestä. Se tulee niistoihin ja valsseihin niin kiltisti, että siinä lähtee jo ehkä vähän turhaan vauhtia pois. Taloudellisintahan on usein kuitenkin olla vaatimatta sitä ihan tiukinta linjaa, vaan jättää linjoihin sopivasti löysyyttä niin, että optimaalisin vauhti pysyy yllä. Niiston ja valssin välimuodolla voisi saada koiralle enemmän vapautta, rentoutta ja vauhtia käännöksiin. Tämä jätetään ehdottomasti hautumaan, ja testaillaan treeneissä.

En tiedä, miksen edelleenkään ole vaivautunut kisoihin. Blogikirjoitukset toistavat itseään samoin kuin ajatukseni - kesä lähestyy, pitäisi kisata, mutta kun tekee vain mieli treenata. Suunnitelma oli Kanin kanssa treenata kontaktit kuntoon ja mennä sm:iin vaikka kylmiltään tai niin, että käydään muutamat kisat testailemassa. Momoltakin puuttuisi se yksi nolla, pahus. Ehkä laitan suosiolla ilmot ajoissa menemään, niin saadaan edes muutamia startteja alle.

Oikeasti valehtelen. Tiedän aivan hyvin, miksei me olla kisattu. Kaikki luku-urakan aikana laiminlyödyt kotityöt, lähes olemattomiksi rappeutuneet sosiaaliset suhteet ja muut velvollisuudet (oli ne sitten oman pääni sisällä tai ei) sekä juhlavalmistelut vievät aikaa. Ja palautuminen tästä kaikesta hullunmyllystä, lepo.

Niin, ylioppilas musta sentään tulee, vaikkei muuta. Ehkä se on ihan hyvä syy tälle kevään sekavuudelle.

Palauttelua, agilitya ja metsä

Puolimarasta palautuminen sujuu hyvin. Luin jostain, että voi tulla parin päivän infernaali lihaskipu. En tiedä mitä se tarkoittaa, joten tarkistin wikisanakirjasta: helvetillinen, pirullinen. Onneksi on sauna, kylmägeeli ja agitreenit. Kevyt hieronta pullataikinakaulimella on myös ollut aivan täydellistä, varsinkin kivikoville pohkeille. Mutta tämä on taas näitä minun kuningasideoitani, joten kannattaa suhtautua sen mukaan.


Maanantaina tein koirien kanssa nopean ratatreenin ennen kouluttamisia. Eli rakensin ensin puoli tuntia rataa ja ehdin sitten treenata sen viisi minuuttia. :D Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi treenannut rataa. Kanin kanssa päästiin aluksi vain muutama este, kun jo hyllytettiin. Momo jätti keppejä kesken, höh. Ratakunto on siis hieman ruosteessa.

Marian ehdotuksesta ja kurssilaisten innostamana olen treenannut keppejä pihalla
2x2-menetelmällä. Pientä tuntumaa saaneena voin kyllä suositella - koiralla säilyy sekä vauhti että ymmärrys. Omat koirat toki osaavat jo kepit, eikä kulmiakaan voi ihan surkeiksi sanoa, joten se helpottaa tietysti hommaa. Tavoitteena on kuitenkin treenata idioottivarmat keppikulmat. Kun haastavimmatkin kulmat rupeavat sujumaan, aijon kehitellä vielä kaikenlaisia kamalia häiriöitä. Esim. Kanin kulmat ovat tosi hyvät, mutta mun liikkeelle ja rintamasuunnalle se on todella herkkä. Sellaiset häiriöt ovat siis sille tosi pahoja. Momon kanssa ideana on treenata paljon varsinkin avokulmia täydellä vauhdilla - siitä pitäisi sitten kuitenkin taipua ajan kanssa oikeisiin väleihin, ohjaajan sekoiluista välittämättä.

Esteosaamiseen ei kyllä juuri voi satsata liikaa. Olen aina ajatellut, että kun on itse huono ohjaaja, pitää kouluttaa taitava koira. Varsinkin kisatilanteissa tulee mokailtua kaikkea sellaista, mitä ei treeneissä ikinä sössisi, ja siinä koira voi vielä pelastaa. Tekniikoitakin olen treenannut vahvemmaksi, ettei sitten tulevaisuudessa kaadu ratoja johonkin niin tyhmään kuin esim. pakkovalssien merkkauksiin.

Yhtenä päivänä kaivoin myös kaapin perältä vanhan kunnon Nina Svartbergin Kilpailemisen taidon. Kyseesä on siis todella hyvä opas kilpailupsykologiasta varsinkin koiraurheilun näkökulmasta. Kirjan alussa on testi, jolla voi kartoittaa vahvuuksia ja heikkouksiaan (jännittäminen, keskittyminen, rutiinit, asenne, itseluottamus ja tavoitteet). Uudestaan testaaminen oli mielenkiintoista, sillä kirjassa oli tulokset, jotka olin saanut muutamia vuosia sitten.

Rutiineissani ja itseluottamuksessani oli testin mukaan tapahtunut merkittävä parannus. Eniten olin kuitenkin petrannut jännittämisessä. Olen jännittäjä, ja se tuotti jonkin verran hankaluuksia varsinkin kisaamista aloittaessa, ja välillä edelleenkin. Onneksi myöhemmin opin kääntämään sen positiiviseksi innostukseksi ja draiviksi. Kehityskohteikseni näkisin tällä hetkellä tavoitteet ja keskittymisen. Kuhan saadaan tästä taas kunnon treeniputki päälle, niin eiköhän tämä hajanaisuuden tunne pian hälvene, ja tekee mieli kisaamaankin.

Metsäkuvat ovat pääsykoelukuajalta, jolloin valokuvaaminen oli taas kuin terapiaa.

21,0975 km ja oodi pullajaloille

Nyt se on ohi: ihka ensimmäinen puolimaratonini!

Matka lähtöviivalle

Aloin harrastamaan säännöllistä juoksua viime keväänä, kun tavoitteenani oli Naisten kymppi. Tarkoitus oli juosta puolimara jo viime syksynä, mutta lonkan rasitusvamma ja stressaava elämäntilanne hieman muuttivat suunnitelmia. Joskus tammikuun paikkeilla sain juoksukipinäni takaisin, ja aloin treenaamaan kolmen kuukauden tauon jälkeen lonkkaa ja henkistä jaksamista tunnustellen. Päämääräni oli alusta asti puolimaraton, vaikken sitä pitkään aikaan ääneen sanonutkaan. Odotin vain hetkeä, jolloin jotain sattuisi ja joutuisin perumaan kaiken. Ilmoittautumisenkin laitoin viimeisenä mahdollisena päivänä, enkä ollut silloinkaan uskoa, että olin todella pysynyt terveenä.

Harjoittelussa keskityin saamaan hyvän peruskunnon ja treenaamaan maltillisesti ja tunnollisesti - ja se kannatti. Noin kuukautta ennen tapahtumaa jouduin mm. olemaan kokonaiset kaksi viikkoa levossa todella pahan yskän ja antibiottikuurin takia. Vaikka vauhtitreeniä ja pitkiä lenkkejä jäi väliin enemmän kuin olisin halunnut, tiesin silti rakentaneeni peruskunnon niin hyväksi, että jaksaisin helposti koko matkan. Luotin itseeni satasella, sillä olin tehnyt töitä tavoitteeni eteen.

Helsinki City Run - 10.5.2014

Tapahtumapäivänä olo oli uupunut. Olin vasta selvinnyt pääsykokeista ja lihasjumeja oli pelkästä stressistä. Ei ehkä ihan paras ajankohta runille, mutta hetkeäkään en ole katunut ilmoittautumistani. Tapahtuman takia minulla on ollut syy tehdä jotain muutakin kuin opiskella, jotain muutakin odotettavaa kuin pääsykokeita ja tapa rentoutua jotenkin muutenkin kuin kaatumalla väsyneenä sänkyyn rankan päivän päätteeksi. Kun on tavoite, on pakko lähteä lenkille silloinkin, kun ei niin huvittaisi tai on muuten vaan huono päivä - ja lopulta juoksulenkki pelastaa koko päivän. Kaikki upeat juoksufiilikset maksavat osallistumismaksun moninkertaisena takaisin.

HCR:n järjestelyt olivat mielestäni täydelliset - en keksi mitään valitettavaa. Sää oli täydellinen puolipilvinen, vessajonot olivat inhimilliset ja huolto pelasi. Tankkauksena minulla oli energiageeliä, jota otin jokaisella juomapisteellä veden kanssa. Ilmankin varmasti pärjää, mutta halusin kaiken mahdollisen avun matkalleni.

0-5 km   Hassua, mutta minulle ne vaikeimmat kilometrit. Olen hitaasti lämpiävä juoksija, joten tiesin jo valmiiksi varautua ärsytykseen ekoille kilsoille. Lisäksi juoksijoita oli paljon ja alussa on ruuhkaa, joka turhauttaa. Onneksi minulla oli tsemppareita juuri näille ekoille kilsoille, ja tsemppi antoi todella paljon energiaa. Hyvä puoli hitaasti lämpiämisessä on myös se, että voi loppumatkankin uskotella itselleen, että mitä pidemmälle juoksee, sitä helpommaksi se käy. (Todellisuus voi olla sitten jotain ihan muuta.)

5-10 km   Ärsytys jatkui. Olin päättänyt olla ohittelematta paljoa ja pidätellä itseäni kymmeneen kilsaan asti (suurin moka on kuulemma juosta alussa liian lujaa), joten turhautuminen kasvoi siitä. Kympin kohdalla oli pakko tuulettaa. Juoksijoiden välinen yhteishenki on muuten yleensä tällaisissa tapahtumissa ihan loistava.

10-15 km   Edelleen vähän turhautunut fiilis ja vauhdin hakemista. Tapahtumassa kivaa on se, että saa aina vetoapua muilta juoksijoilta ympäriltä, mutta jatkuva ohittelu on raskasta, kun pitää kiihdyttää, kiertää ja etsiä uusi hyvä paikka porukassa. Itse lähdin vielä oman lähtöryhmäni loppupäässä, joten ohiteltua tuli kyllä ja paljon. Kympistä eteenpäin aloin aktiivisesti etsimään hyviä ohituspaikkoja ja kovempia kirittäjiä. Sykemittaria en ottanut matkaan, mikä oli vähän ongelmallista, sillä minulla ei ollut hajuakaan vauhdista. Tulokset kuitenkin kertovat, että kymppiin meni n. 1h 5min - aika tasaisesti olen siis varmaan juossut.

15-20 km   Viidentoista kilometrin kohdalla tuli parin kilsan euforia. Tuntui, että meni kevyesti ja kovaa. Sen jälkeen jo valmiiksi jumissa olleet pohkeet alkoivat kovettua, ja juoksusta tuli hieman vaikeampaa. Hyvä musiikki kuitenkin pelasti, ja toinen toistaan nostalgisemmat kappaleet nostivat energioita säännöllisin väliajoin. Kahdenkympin kohdalla tuuletin oikein kunnolla (en ole ikinä juossut niin pitkälle) ja porukka ympärillänikin liittyi fiilistelyyni. :D Muiden tsemppaaminen antaa tosi paljon energiaa myös itselle, joten suosittelen sitä, ihan joka asiassa. (Ja suomalainen kannustuskulttuurihan on tunnetusti aika laimea, joten sen varaan ei todellakaan kannata laskea. Opettele siis itse kannustamaan itseäsi, mitä ikinä teetkin.)

Maaliin   Parista kympistä sain hyvän tsempin päälle. Hymyä huulille ja eteenpäin niin paljon kun pohkeet vaan antaa periksi. Tieto siitä, että saisi pian juosta stadikan kentällä maaliin boostasi juoksua huimasti. Kun lopulta pääsin urheilukentälle, juoksin oikeasti ihan täysiä kaikkien väsyneiden ihmisten ohi.

Nyt väsyttää.

Maalissa olinkin sitten väsynyt. Ihmettelin mm. tulostaulun kelloa, enkä tajunnut yhtään, mistä aikani selviäisi. Huoltoalueelle kävellessäni mietin jo kaikkea, mitä voisin parantaa seuraaavalle juoksulleni: lihasjumit auki, lisää vauhtikestävyystreeniä, sykemittari ranteeseen...

Lopulta se aikakin selvisi: 2:14:36. Tavoiteaikani oli 2:15, joten aika hyvin olin kuntoni arvioinut. Rehellisesti sanottuna olin kyllä ajatellut juoksevani selvästi tavoitteen alle, joten en todellakaan ole tyytyväinen loppuaikaan. Toisaalta revanssifiilis takaa sen, etten ainakaan jää juoksutauolle vaan katselin seuraavaa tapahtumaa jo samana päivänä. Epämääräinen saavuttamaton aikatavoite ei kuitenkaan harmita, sillä tärkein tavoite saavutettiin: juoksin alusta loppuun hyvällä asenteella niin, että sekä fyysiset että henkiset voimavarat riittivät helposti loppuun asti.

Juoksun jälkeiset fiilikset voivat olla tosi erilaisia eri ihmisille. Monille tulee itsensä voittanut fiilis ja hurjat endorfiinihuurut. Minä en ole sellainen - olen vain väsynyt ja välinpitämätön. :D Tsemppaamassa ollut perhe ihmetteli reaktiotani varoittelustani huolimatta. "Höh mikä aika. Joskus vielä paremmin. Anna banaani." (Harjoittelu on sitten eri asia. Pitkiksen tai oikein kovan lenkin jälkeen on aina itsensä ylittänyt fiilis, ja olen muutenkin kaikkien juoksulenkkien jälkeen superiloinen.)

Itse juoksukaan ei mitään suurta juhlaa ollut: tuosta paristakymmenestä kilsastakin vain se pari kilsaa oli nautintoa, ja loput enemmän tai vähemmän tuskaa. (Voi tietysti olla, että opin ajan myötä fiilistelemään enemmän myös juoksun aikana.) Tuskaa on myös parin päivän lihaskivut nyt. Mutta minulle juoksutapahtuman pointti on juuri se, mitä ennen lähtöviivaa tapahtuu: säännöllistä treeniä, kehittymistä, innostunutta odotusta ja huippuhyviä fiiliksiä, joita en saisi ilman tavoitetta. Ja onhan se pakko nähdä, että todella pystyy siihen.

Seuraavaa tavoite on vielä hämärän peitossa. Nyt palaudun rauhassa, fiilistelen ja mietin sitten eteenpäin. Alan helposti suorittamaan, joten uutta ilmoittautumista en ihan heti kuitenkaan laita. Olin myös vähän miettinyt, että voisin myös keskittyä välillä johonkin muuhunkin kuin juoksuun. Kaikkea ei voi tehdä täysillä, joten nyt on aika miettiä, mihin seuraavaksi panostaa. Mutta enpä tiedä, aika koukussa olen lenkkareihini...

Oodi pullajaloille

Tämä vielä siltä varalta, että joku tuntee pienenkin kateuden pistoksen: Kuka vaan perusterve ihminen pystyy juoksemaan, joten jos kipinää on, lenkkarit jalkaan ja lenkille. Fysiikan lait kun ovat sellaiset, että kun lihasta treenataan, se kehittyy - sitä vastaan on turha taistella. Itselläni ei ole sen kummempaa liikunnallista taustaa, enkä oikeastaan ole koskaan nauttinut liikunnasta oikeasti ennen kuin aloitettuani säännöllisen juoksemisen. Jonkin aikaa sain toki treenata, ennen kuin opin oikeasti nauttimaan juoksusta. Lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että mitä pidempään tätä tekee, sitä enemmän sitä rakastaa.

Kun juoksu on rutiinia, askel kulkee ja koko elämänrytmi muuttuu säännöllisemmäksi. Hyvä juoksuohjelma auttaa pitämään harjoittelun säännöllisenä ja järkevänä. Käytin aluksi juoksutapahtumani HCR:n sivuilta löytyvää ohjelmaa, ja vaihdoin sitten Juoksufoorumin Sepon ohjelmaan. (Ensimmäisessä hyvää on mielestäni se, että vaihtoehtoinenkin liikunta on huomioitu. Toisessa hyvä juttu on mielestäni kilometrit, joista näkee, miten hyvin on ohjelman mukana.) Pääpiirteissäni juoksin 3-4 lenkkiä viikossa: kaksi lyhyttä ja kevyttä (n. 30-45 min), yhden lyhyen ja kovan (max. 1 h, esim. intervalleja ja vauhtileikittelyä) sekä yhden pitkän ja kevyen (pitkis eli n. 1,5-2 h). Kevyt tarkoittaa itselläni todella, siis todella hidasta juoksua. Nauroin jossain vaiheessa, että varmaan kävelen nopeammin kuin juoksen... Kunto kuitenkin kasvaa ja loukkaantumisriski pysyy alhaalla. Vapaapäivinä kävin tietysti kävelylenkeillä koirien kanssa, ja välillä korvasin lenkkejä esim. uinnilla tai pyöräilyllä. Vähemmälläkin lenkkimäärällä muuten pärjää, mutta tavoite kannattaa laittaa niin, että harjoittelun pystyy tekemään kunnolla.

Mielestäni kannattaa laittaa sellainen tavoite, jonka suorittaminen hiukkasen epäilyttää. Pystyt juoksemaan kymmenen kilometriä. Uskotko ihan täysin? Jos et, siinä on sinulle hyvä tavoite. Jos uskot, mieti pidempää matkaa. Itsensä haastaminen on aina yhtä ihailtavaa, oli tavoite mikä hyvänsä.

Ja hei - ei kaikki juokse, eikä pidäkään. Erityisesti ärsyttää se mielikuva, että agilityharrastajien pitäisi olla jotain maratoonareita ja käydä agilitytreenien lisäksi kuntosalilla. Ylipäätään nykyajan terveysintoilu painostaa helposti liikuntaan, josta kaikki eivät nauti. Oleellisintahan on kuitenkin kokonaisvaltainen hyvinvointi. Parasta on etsiä ja löytää sellaisia asioita, joissa voi haastaa itsensä, nautiskella ja tehdä jotain uutta ja piristävää - oli se sitten jokin liikuntaharrastus tai vaikka valokuvaus.

Kuitenkin kevätfiilis

Maanantaina avasin verhot aamulla ja järkytyin lumesta. Juoksin koirien kanssa metsään katsomaan, mitä valkovuokoille oli käynyt.

Sitten tuli aurinko, ja muistin, että on sittenkin kevät. Ihan hullua, ei niin kaunokielisesti. Eli siis ihmeellistä.

Tänään mulla on ensimmäinen vapaapäivä viikkoihin, ehkä jopa vuosiin, enkä oikein osaa olla. Onneksi tulossa on kuitenkin kaikkea ihanaa.

Ihanaa on muun muassa agiryhmäläiseni. Ne on iloisia ja taitavia ja lupaa olla nauramatta mun onnettomille ratapiirroksille. (Eikä suutu, vaikka laitan niitä siirtämään hyppyjä edestakas, kun en osaa rakentaa rataa. Siis musta ei koskaan tule ratamestaria, pysyn kyllä tiukasti kisaajien puolella.)

Mulla on roppakaupalla intoa ja toistaiseksi köyhän miehen radanpiirrustusohjelma. Mietin silti sellaista, että voisiko musta tulla maailman paras agilitykouluttaja?

Viluiset valkovuokot

Arkikuvia, joka toisessa fb-päivityksessä. Ne ovat kivoja, mutta jotenkin salaisesti myös tuomitsen ne, voi raukat fb-riippuvaiset. Ja mitä minä sitten teen, blogiriippuvainen. Kirjoitan tauolla olevaa blogia.

Halusin vaan nämä viluiset valkovuokkoni tuoda tänne teille. En tiedä, miksi.

Ja sitä vaan mietin, että entä jos kaikki meneekin hyvin?