Syksy meni, talvi tuli - treenisuunnitelmia

Tältä näytti meidän tämän syksyn/talven 2011 agitreenisuunnitelma:

Goldie	Kani
Kuntoutus Sen jälkeen jatko siitä, mihin jäätiin: lyhyitä, hauskoja treenejä täydellä teholla yksittäisiä kontaktiesteitä; nopeus persjätöt kepeille Kisoissa: varmistelut pois ja riskimeininki peliin panostus motivointiin	Ohjaus ja ratatyöskentely varmuutta ohjauksiin lyhyillä harjoituksilla motivoiva lelupalkka + palkan suunnan tarkastelu paljon paljon paljon leikkiä niin kuin aina Kepit valmiiksi – nopea ja varma takaaleikkaukset sivusuunnassa irtoaminen ja vedättäminen kun suoritusvarmuutta Kontaktit nopeat & selkeät myös liikkeen jatkuvuus erityiskatsaus puomiin

Goldie

Polvileikkauksesta kuntoutuminen sujui tosi hyvin, vaikka syksy oli raskas molemmille. Leikkaus tuntuu nyt tosi kaukaiselta, ihan kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Goldiesta ei ole edes yhtään valokuvaa kipsin kanssa. Ei kuitenkaan ole helppoa katsella parhaan ystävänsä kärsimystä, varsinkin kun se on koira, eikä yhtään edes tiedä, miksi sattuu. Nyt se on kuitenkin ohi. Ainoa muutos taitaa olla se, että minustakin on kehkeytynyt sellainen ylihysteerinen koiran terveydentilan tarkkailija, johon kaikilla menee hermo, ja jota vain toiset samanlaista kokeneet voivat ymmärtää.

Nyt Goldie on ollut hallilla pari kertaa, ja täyttänyt tapansa mukaan kaikki odotukseni. Vauhtia löytyy, kontaktiesteiden nopeuttaminen ruokakupilla on täysin kirkkaana suunnitelmana päässäni ja persjätöt kepeille – kas, eihän se niitä ollut unohtanut. Tulevan vuoden haasteeksi jää siis kisaaminen. Se tulee olemaan todella mielenkiintoista, kun olen nyt tämän puoli vuotta päässyt harrastamaan Goldien kanssa agia vaan omassa pääkopassani. Agi on hyvin paljon aivotyöskentelyä ja miettimistä, ja nyt on siis puolen vuoden ajan hiottu treenisuunnitelma käytössä. Jännää, miten tulee menemään!

Kani

Miten paljon pikku Kaniini onkaan kasvanut!
Se ei ole enää pentu vaan kaunis nuori koira.

Kanin kanssa tekeminen varsinkin agiradalla tulee koko ajan helpommaksi. Silti, en olisi voinut uskoa, miten helposti sitä alkaa nauttia niistä pienistä kohdista, jolloin kaikki, tai ainakin melkein kaikki naksahtaa kohdilleen. Tuntuu myös, että aika nopeasti ollaan saatu yhä pidempiä kohtia menemään putkeen. Oma ohjaaminen ja liikkuminen on ihan uudella asteella, kunpa vaan se radanlukutaitokin seuraisi perässä... Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan, ja Goldien jäädessä lomailemaan täyden panostuksen antaminen Kanille on ollut se hyvä juttu. Ei me olla mitään ihan hulluna treenattu, mutta kun rutiinia tulee, yhteistyö ja vuorovaikutuskin on ihan uutta luokkaa. Minä uskon koiraani enemmän ja Kani luottaa minuun enemmän. Yritän olla sen arvoinen.

Keppien kanssa ollaan oltu ihan superlaiskoja, sanotaan suoraan. Tai siis, minä olen ollut. Ensimmäiset lumihiutaleet tuntuivat ilkkuvan ”laiskimus, epäonnistuja!”. Niin olenkin, heh. Varsinkin kun lumet suli pois enkä siltikään treenannut. Mutta olen vakaasti päättänyt olla treenaamatta vakavasti, joten annan itselleni luvan treenata ne kepit valmiiksi vaikka vasta kesällä, jos sitten löytyy siihen intoa. Kontaktien kanssa ollaan pidemmällä, mutta ihan selvänä ei ole kuviot palkkaamisesta. Sekin täytyy vaan itse kokeilla ja todeta. Iloinen yllätys nyt ihan kuukauden sisään oli hyvin suuresti päänsärkyä tuottaneen keinun onnistuminen. Kani sai kamalan keinupelon tehtyään vahingossa lentokeinun, mutta kun kokeilin huvikseni treeneissä targettipalkalla, tuntui, että se oli kokonaan unohtanut koko jutun. Jokaisella toistolla meni lähemmäs keinun päätä, ja jo viidellä toistolla oli takatassuineen päivineen kontaktipinnalla. Voi miksi, miksi en ikinä opi? Ongelmiin ei tule ratkaisua niitä vatvomalla ja jankkaamalla. Paras antaa vähän aikaa olla, niin kyllä ne selviää kuin huomaamatta. Tiedän, ettei toimi kaikilla, mutta minulla kyllä.

Koko vuoden mittaisia tavoitteita en ole tehnyt enkä tule tekemäänkään. Tämän vuoden alussa Goldie tai emäntänsä eivät olleet koskaan kisanneet. Puhumattakaan Kanista, joka ponnisti hyppyyn kahden kolmen metrin päästä rimasta ja laskeutui ihan riman viereen. Se nyt vaan on niin, että vuosi on liian pitkä aika suunnitella yhtään mitään.

Vuosi 2012 lähtee käyntiin treeneillä, jotka menevät tutuilla kaavoilla. Suunnitelmien ydin on maksimaalinen hauskanpito ja se antaa kaikelle niin paljon liikkumavaraa. Ainakin Goldien kanssa testaillaan parit kisat alkuvuodesta ja suunnitellaan sen mukaan jatkoa, ja Kani menee lonkka-, polvi- yms. tutkimuksiin. Elämä osaa kuitenkin aina yllättää, suunnitteli tai ei.

Riehakasta Joulua ja tassujen täyteistä Uutta Vuotta 2012!

Showtime – Voittaja 2011

Jep, me ollaan vielä hengissä, tämänkin jälkeen. Olisipa ollut helppoa kiikuttaa koiraa vaan ympyrää jossain näyttelykehässä, mutta luojan kiitos minulle on siunaantunut koiria, joille pitää keksiä hauskempia harrastuksia!

Lauantaina kävin keräämässä jännitystä katsomalla päivän HTM:t, ja tosi upeaa katseltavaa oli varsinkin AVO- ja VOI-luokan koirakot. Unohtamatta tietenkään mahtavia Senniä ja Moonaa, jotka suoriutuivat alokkaassa upeasti! Tuli kyllä tosi hyvä fiilis lauantailta.

Sunnuntai alkaa surkeilla yöunilla. Heräilen koko ajan muistaen asioita ( ”Voi apua, niin se häkkikin pitää muistaa ottaa mukaan!”, ”Voi hitto, Kanin rokotustodistukset ei oo pakattuna” jne.) ja lopputulos on se, että nukun pommiin. Ihana äiti pelastaa tilanteen käyttämällä koirat sillä aikaa kun itse sinkoilen ympäri taloa. Jotain hyvääkin, että jännittää ei ehdi, kun on kiire. Ajoissa ollaan kuitenkin paikan päällä, ja vien Goldieta kehään virittäytymään fiiliksiin. Ottaa herkästi häiriöitä, mutta se nyt ei ole meille mitenkään epätavallista. Kuitenkin pitää hyvin kontaktia.

Koko aamun kasvaa sellainen valtava pahanolon tunne. En pysty seisomaan pitkiä aikoja mutten toisaalta tahdo jäädä paikallenikaan. Minimaalinen nukkuminen ja syöminen eivät tietenkään ainakaan yhtään paranna oloa... En tosiaankaan tajua, että kun sanotaan, että jännityksen pitäisi pienentyä esiintymiskokemusten lisääntyessä, niin itse jännitän kerta kerralta vain enemmän. Olo on niin kertakaikkisen hirveä, että totesin, että tämän jälkeen ei kyllä enää ikinä kisata. (Jonka tottakai kumoan nyt jälkeenpäin, vaikka ymmärränkin tauon olevan tarpeen.) Kun sitten meidän vuoro tulee, tuntuu kuin olisin jossain todella huvittavassa ja epätodellisessa unessa.

Messarin iso areena (halli 1) on kyllä haastavin esiintymispaikka, jossa olemme ikinä esiintyneet, sikäli kun esiintymisiäkin on takana vain muutama. Kaikista vähiten odotin kuitenkin, että Goldie – joka ei siis ikinä ole katsonut telkkaria tai mitään - tajuaisi taustalla näkyvän lähivideokuvan ja alkaisi tuijottaa sitä. Mutta niinhän siinä sitten tietenkin käy.

Tuntuu myös, ettei Goldie ollut ihan saman lailla mukana kuin vaikkapa Lempäälässä. Tottakai huonosti nukuttu yö vaikuttaa koiraankin, ja oma jännitys tietysti – Lempäälässähän jännittäminen oli aika mitätöntä verrattuna tähän. Pitäisi saada keskittyminen taas takaisin siihen itse tekemiseen, siihen, että tekee siksi, että se on hauskaa. Koska jos Goldie ei jaksa tehdä täysillä mukana, niinkuin se yleensä tekee, niin se ei tosiaan ole niin hauskaa koirastakaan.

Ironista kyllä, Goldie keksi kiertämiskohdassa haukkumisen edellisenä iltana. Onneksi en stressannut sitä. Vein sitä lähemmäs kiertämään (agissa harvoin haukkuminen tapahtuu siksi, että Goldie on turhautunut minun epäselviin ohjeisiin), ja haukahtaa vain kerran, mutta toisaalta ainoan kaukoliikkeen hienous katoaa siihen käsillä huitomiseen.

Joka tapauksessa meidän vahvuus, eli hyvä kontakti, on kadoksissa ja täten myös ohjelmamme keskeinen elementti, eli tanssillisuutta luova ajoituksilla pelaaminen jää monissa kohtaan pois. Pahiten tämä näkyy ehkä ensimmäisissä sivuhyppelyissä. Jossain kohtaan kuitenkin onnistutaan ihan nappiinkin (mm. takaperin pujottelut ja ryömimiset). Onneksi Goldien toista vahvaa aluetta, eli söpöilyä, ei mikään häiriö pysty pilaamaan... (:

Vaikka optimistia minusta ei saa tekemälläkään, niin hyvää on se, että yhteyskatkoksista huolimatta Goldie kuitenkin edes tekee jotain ja kieltoja ei tule, vaikka katkoksia senkin edestä. Olen kuitenkin tyytyväinen ihan siihen, että ylipäätään selvittiin niinkin haastavasta ympäristöstä ja ohjelma pysyy kasassa vaikka laatu kärsii. Pisteet kuitenkin riittävät KUMAan, ja sijoituksena 2. Voittajan ohjelma oli kyllä tosi hieno, että sille kelpaakin hävitä. Ja superhyvä mieli tulee myös, kun saadaan seistä palkintopallilla ihanaisten Merjan ja Simon kanssa, joilla on vihdoin vaivannäköön suhteutetun iso pokaali! (:

Sillä aikaa kun freestylen AVO-luokka pyörähtää käyntiin, kirmaan seuraamaan agilityputkikilpailua nuorisokehälle. Siellä kirmaa rakas pikku putkihullumme Kaniini, onnellisena lainakoiran pestissä Minkalla. Kani keskittyi tosi hyvin, ja ei kuulemma ollenkaan ikävöinyt oikeaa emäntää. Jännitti kyllä, että miten Minka onnistuu mokomaa ohjaamaan, jos radalla on paljon ansoja. Mutta rata oli onneksi kiva siinä mielessä, että vaikka melkoinen muistaminen pyörityksessä varmasti oli, niin haasteet on muutamassa pimeässä putkessa, jotka eivät Kanille tuota vaikeuksia. Ihan superia ohjaamista kyllä Minkalta, puhdas rata ja neljäs sija! (: Pohja oli kyllä aivan järkyttävä, Kani suditti jokaisen putken jälkeen käännöksissä. Hiekka tuntuu kyllä sopivan sille parhaiten, kun aina ruohomatostakaan ei löydy tarpeeksi pitoa.

Kun ajatellaan kokonaisuutena, että molemmat koirat pääsivät tekemään sitä, mistä ne eniten pitävät, messari oli kyllä tosi hyvin järjestetty. Shoppailukojut olivat kyllä ainakin oman muistikuvan mukaan vähentyneet, mutta oheisohjelmaa oli niin runsaasti, että varmaan puolet jäi näkemättä. Puhumattakaan siitä, että olisin käynyt shelttikehän laidalla. Mutta silti – ei hyvää tapahtumaa ilman hyvää seuraa – superiso kiitos kaikille meitä tsempanneille!

Alo-freestylen kommentit ja pisteet:

Hannele Parviainen: Ohjaaja liikkui kauniisti. Hyvä kontakti (mitääh?) ja kehänkäyttö. (tekn. 81, tait. 81)

Laura Jalli: Hyvä alokasluokan ohjelma, joka eteni hyvin, vaikka koira välillä vilkuili sivuilleen. Ohjaaja liikkui hyvin musiikkiin. Hyvä kehänkäyttö. Sujuva, hyväntuulinen esitys. (tekn. 81, tait. 83)

Tiina Jounio: Ohjelma pysyi hienosti kasassa, vaikka koira usein ihmettelikin omaa kuvaansa valkokankaalla. (tekn. 87, tait. 84)

Yht. 165,66, KUMA ja 2. sija.

Comeback

Kyllä, Goldie oli viikko sitten maanantaina ensimmäistä kertaa agihallilla! Neiti oli ihan tohkeissaan hallille pääsystä ja meillä oli tosi hauskaa. Ja oon itsekin tietysti aivan yhtä innoissani. Onhan Kaninkin kanssa ihana agittaa, mutta jotenkin itsellekin tekee hyvää päästä taas tutun ihanan Goldien kanssa tekemään, kun on ne niin erilaisia kuitenkin. Ja mulle ainakin agissa parasta on se, että saa tehdä juuri oman koiran kanssa yksilöllisenä koirakkona. Oon ihan mielettömän onnellinen, että Goldie saa jatkaa vielä agin parissa ja tietysti elää elämäänsä niin, että se on pienelle iloiselle koiralle elämisen arvoista. Tottakai Goldie on meidän oma sohva-champion, mutta en usko, että ainainen sohvalle jääminen olisi ollut siitä hauskaa, kyllä se kuitenkin tykkää metsässä juosta ja rakastaa treenaamistakin. Toivon mukaan saan myös selville, millaisella jaksotuksella sitä kannattaisi treenata. Siihen taitaa kyllä mennä koko koiran elinikä, mutta selvää on, että tauko on tehnyt hyvää.

Mitä me aijotaan nyt työstää, on kontaktit. 2-on-2-off on ollut itselleni paras, mutta himmailua on esiintynyt molemmilla koirilla. Syyttävä sormi osoittaa tietysti kouluttajaa. Mutta nyt Goldielle on löytynyt se, millä kontaktit saa toimiviksi. Kun monesti tapaa koiria, jotka ovat hulluina agilityyn, niin tässä maailmassa on vain yksi asia, johon Goldie on hulluna. Ja se on ruokakuppi! Ei ole ehkä ihan joka koiran menetelmä, että palkka on vapautus ruokakupille, mutta meillä toimii. Testasin myös Kanille, mutta ainakaan lyhyen aikavälin treeni ei ole osoittanut mitään suurta hyötyä, että kai se on sitten sille ihan sama, onko se ihan tavallinen purkin kansi. Lelun kanssa suoritukset on olleet parempia, joten Kanin kanssa jatketaan sillä.

Voisin kyllä jauhaa nyt tästä agilitysta loputtomiin, mutta ehkä on parempi vaan antaa liikkuvan kuvan kertoa se miljardi sanaa. Sen verran kyllä pohjustan, että rata on Agility – alkeista huipulle kirjasta (Pertti Vilander ja Hannele Nykänen), ykkösluokkalaisille tarkoitettu harjoitus, ja tämä on siis Goldien kolmas treeni leikkauksen jälkeen. Ja kyllä, minirimat. Enkä todellakaan saanut kerralla oikein! Kani lensi vaikka kuinka monta kertaa hyppyä aikaisemmin putkeen ja videolta kyllä näkyi ihan selvästi, että sinne ne minun hartianikin osoittaa. Ja putken jälkeen valssaaminen on tietysti vähän makuasia, mutta Kanilla viimeinen persjättö on just siinä hilkulla.

PS. Kyllä me ollaan myös tanssittu!

Maaginen saumaton yhteistyö

Koirakon tärkein ominaisuus ja koko koulutuksen perusta on ohjaajan ja koirakon välinen hyvä suhde. Mutta mikä oikein on hyvä suhde?

Ensimmäisen koiran kanssa suhde on jotain, mitä ei tule edes ajatelleeksi. Tottakai minun koirani on se ihanin ja rakkain, ja tottakai sillä on nimenomaan minuun erityislaatuisen voimakas suhde. Ja kyllä, kun kokemus ja toistensa tunteminen lisääntyi, Goldien ja minun välille syntyi vahva side. Toisen koiran tulo sai minut huomaamaan suhteen merkityksen. En tuntenut Kania lähimainkaan samalla tavalla kuin Goldieta, en tietenkään, sillä olihan Goldiella yli vuosi etumatkaa. Kani oli täysin erilainen, ja varsinainen kesyttämätön villikaniini. Odotin pitkään sellaista suurta hetkeä, jolloin kaikki loksahtaisi paikoilleen, ja tuntisin toimivani täysin harmoniassa myös tämän otuksen kanssa. Niin kutsuttu ”maaginen saumaton yhteistyö” tuntui lähinnä vitsiltä.

Nyt, ihan viime kuukausien aikana, tuntuu, että olemme Kanin kanssa oppineet toisistamme jo jotain. Onnistumisia tulee, ja Kanikin on hyväksynyt, että aina ei riehuta, vaan joskus kannattaa nauttia rauhallisista rapsutuksista. Mitään ”loksahdusta” ei ole tapahtunut, mikä on oikeastaan ihan hyvä, sillä omalla kohdallani kokemukset loksahduksista rajoittuvat ainoastaan konkreettisina Goldien polvilumpioluksaatioon. Suhde kehittyy ajan kanssa. Koiriin menee päivittäin kaikki liikenevä aika (ja joskus tuntuu, että sen ylikin). Enempää en siis voi tehdä, enkä myöskään vähempää, jos haluan suhteen kehittyvän. Omat koirani ovat viimeinen asia, mitä nään, ennen kuin nukahdan, ja ensimmäinen asia, minkä nään, kun herään.

Hyvän suhteen sanotaan olevan kaiken perusta, välttämätön työkalu saavuttamiseen. Siksi siitä tulee jotenkin sellainen mielikuva, että se on kaiken alku. Mutta eikö suhteen kehittyminen ala vasta, kun koiran kanssa aletaan tekemään jotain? Kouluttaminen, harrastaminen, leikkiminen, lenkkeily, kaikki asiat, mitä teen koirieni kanssa, opettavat minua ymmärtämään niitä paremmin ja niitä toimimaan minun kanssani paremmin. Voisi siis oikeastaan sanoa, että hyvä suhde on päämäärä, ja kaikki tekeminen vain väline, jolla sitä pääsee lähemmäs.

Kani rakastaa musiikkia. (: Aina jaloissa kun jotain soitetaan. Muistan, kun soitin sille ekaa kertaa pianoa; se nukahti pää pedaalin päällä... Toista oli Goldien kanssa... (se rupesi piipittämään...)

Mitä meille sitten nyt kuuluu? Oi voi, huonoa. Aikaa on vaan liian vähän. Tiedän, että jos me halutaan kepit valmiiksi ennen joulua (ja mahdollista lunta), pitäisi varmaan treenata puolet enemmän. Ja meidän keinuongelmalle en ole jaksanut tehdä mitään. Tiedän toisaalta kyllä, mistä aloittaisin... Pitäisi vaan aloittaa.

Koiratanssi sentään luistaa, ainakin toistaiseksi. Voi olla, että ei sitten enää, kun oikeasti ollaan siellä messarissa. Pakkohan mun on ollut treenata, kun joulukuu lähestyy hirveetä vauhtia. Joka tapauksessa, me oltiin viime sunnuntaina Goldien kanssa Lemmikkimessuilla tanssimassa. Rehellisesti sanoen improvisoin kaiken, halusin vaan hyvää rutiinia yleisön edessä työskentelystä, eikä silloin ole väliä mitä tekee, kuhan tekee jotain. Mutta Goldie oli tosi hienosti ja keskittyi hyvin isommankin hälinän keskellä.

Hitsit sentään, minähän se olen aina paasaamassa, että koiran kouluttaminen ei vie aikaa. Piste. Eli ihan suoraan voin sanoa, etten yksinkertaisesti vain ole nyt jaksanut treenata. Hyvä, että edes lenkkeillä. Kani tulee hulluksi. Kun saan hetken aikaa levätä, se kantaa leluja päälleni ja tökkii niillä minua. Ressukka.

Niin fiiliksissä

Kädet hikoaa, pitää päästä koko ajan pissille, jalat tärisee, oksettaa... Vaikka tiedän, ettei kisajännitys ole ainoastaan minun ongelmani, se ei helpota tunnetta siitä, miten suorituskyky ja keskittyminen heikkenee. Olen jopa miettinyt, mahtaako kisasuorituksen jälkeinen hyvä olo olla jotenkin yhteyksissä siihen, miten mukavalta jännityksen laukeaminen tuntuu. Pelottava ajatus. Viikonlopun tapahtumat kuitenkin opettivat paljon siitä, milloin kisaaminen on erityisen hauskaa.

Sain viime perjantaina illalla viestiä, että mahtuisimmekin mukaan Lempäälän virallisiin koiratanssikisoihin. Aluksi ajattelin, että eihän me voida mennä, kun ei ole ohjelmaakaan, mutta toisaalta emme olleet edes jääneet varasijalle, joten kisoissa harjoittelu ei ainakaan jäisi keneltäkään muulta pois. Jos Goldie ei olisi innokas, voisin vaan tehdä jotain hauskaa, keskeyttää ja palkata. Perjantaina siis listasin vahvimmat temput ja lauantaina järjestin musiikin, kasasin ohjelman ja kaivoin kaapista vanhan kesämekon. Samalla tein äärettömän oudon havainnon; en jännittänyt. Pieni kutittava tunne mahanpohjasta puuttui.

Syy taisi olla yksinkertaisesti se, että en odottanut kisapäivältä yhtään mitään. Tavoite oli mennä sinne ja tehdä parhaansa, ja olla ehdottomasti masentumatta tai pettymättä, jos se paras olisi vaikka vain juoksupyrähdys kehän läpi. Goldie ei ollut tehnyt paljoa pitkää pätkää treeneissä, eikä vieraissakaan paikoissa treenaamisesta ole paljoa kokemuksia, mitä nyt lämmittelyksi ennen agiratoja. Edes pieni hetki katsekontaktia olisi jo syy olla tyytyväinen.

Sunnuntaina istuinkin sitten autossa matkalla Lempäälään. Olin positiivisesti yllättynyt, kun käyn kehässä treenaamassa vähän väliaikamusiikin pauhatessa – Goldiehan oli ihan innoissaan. Kaiuttimien kohdalla sen korvat värähtivät aavistuksen taaksepäin, mutta muuten musiikkikaan ei häirinnyt sitä.

Kuva: Seppo Jounio

Ja ennen kuin huomasinkaan, olin kehässä ja musiikki soi. Goldie katsoi ja kuuntelei koko ajan minua, ja vaikka pääosin onnistuimme tekemään sellaista, mikä ei varsinaiseen ohjelmaan kuulunutkaan, tanssiminen tuntui silti helpolta. Koiratanssissa virheet eivät ainakaan puolissakaan tapauksista näy tai haittaa esitystä, jos sitä ei yleisölle kerro. Kappale oli ohi niin pian ja minä olin niin fiiliksissä. Tajuan vaan, että meillä oli kehässä ihan superhauskaa!

Sen lisäksi, että fiilis omasta suorituksestani oli loistava, myös kisapaikalla oli ihan mahtava tunnelma. Vaikka olen viettänyt agilitykisoissa monia tunteja, ja käynyt katsomassa muutamaa tokokoettakin, mitään tällaista en ole ennen kokenut. Kaikki paikallaolijat tietävät hyvin, että jokaista esitystä varten on tehty työtä, ja esityksesiä seurataan kasvavassa, kertakaikkiaan ihastuneessa tunnetilassa. Kehua ja kannustusta tulee ventovierailtakin ihmisiltä. Unohtamatta treeniporukan korvaamatonta tukea, Marjaanaa, Merjaa ja Ossia. Kiitos!

Esityksemme on myös tuomariston mielestä ollut tarpeeksi uskottava, ja en tahdo uskoa, kun luen lähtölistaa. Kyllä siinä meidän kohdalla on ihan selkeällä käsialalla, että KUMA. Siitäkin voi olla iloinen, että tekemisen ilo on saatu siirrettyä arvostelupapereihinkin asti. Ja tämän mahtavan tunteen rinnalla jännittäminen tuntuu jälleen kerran hyvin pieneltä, lähes olemattomalta asialta.

Laura Jalli: Hyväntuulinen ohjelma, pääosin hieno kontakti. Hyvä kehänkäyttö ja koira teki liikkeet hyvin. Hyvät pohkeenväistöt. (tekn. 80, tait. 80)

Hannele Parviainen: Hyvä kontakti. Tarkka ja tasapainoinen esitys. (tekn. 81, tait. 83)

Mirja Ovitz: Reipas iloinen esitys, jossa paljon HTM elementtejä, olisin kaivannut enemmän freestylea. Koiran ja omistajan iloinen yhteistyö mukavaa katseltavaa. (tekn. 85, tait. 80)

Yht. 163, KUMA ja neljän kesken jaettu 2. sija.

Katso video täältä.

Kuva: Seppo Jounio

Kuva: Seppo Jounio

Missä mennään?

Tämä ei ole tanssikilpailu. Jos tämä olisi tanssikilpailu, ei olisi puhettakaan, että saisin itse olla juontaja, jonka tarvitsisi vain osata muutama pyörähdys ja loput ajasta vaan höpöttää joutavia. En myöskään saisi olla opettaja. Lopulta päätyisin tähtioppilaaksi (vaikka tähteys on minusta yhtä kaukana kuin tähdet konkreettisestikin) ja minua opettaisi kaksi koiraa. Joudun joka viikko kilpailemaan itseäni vastaan. Tuomareita ei onneksi ole, koska on mahdotonta arvioida, kumpi koirista on opettaa minulle viikko viikon jälkeen enemmän. Ja suurin osa ”suorista lähetyksistä” menee tietysti täysin pieleen. Se on koiraharrastuksen luonne.

Omat tavoitteeni syksylle ovat täynnä odotusta. Huomenna on muun muassa ensimmäiset hallitreenit! Nuori Kaniini on keppejä ja muutamia muita yksityiskohtia vaille kisaava, ja vauhtiakin on sen verran, että oman ohjaamiseni puutteet näkyvät hyvin selvästi. Mutta toistaiseksi kuono kohti keppejä ja kuja kapeammaksi, kyllä ne saadaan valmiiksi ennen kuin hanki on maassa. Goldie taas parantelee polvilumpiotaan hyvällä menestyksellä, ja tänään se saisi aloittaa treenaamisen agikentällä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että parasta treeniä sille ovat edelleenkin pitkät metsälenkit – nyt se saa vaan spurttailla, kiipeillä ja hyppiä oman mielensä mukaan. Pikkuhiljaa radallakin näkee, miten kaikki sujuu kuukausien tauon jälkeen, ja jatkaa siitä, mihin jäätiin. Ja lisäksi vuoden kiintopiste on Goldien kanssa Messukeskuksessa joulukuussa. Ei suinkaan näyttelykehässä, sillä miksi juosta kehää kun voi tehdä jotain hauskempaa – ja vaikempaa; tanssia.

Kani auttaa Goldieta kuntoutuksessa roikkumalla pyllykarvoissa,
että tulee parempi lihastreeni...

On hassua puhua tavoitteista, kun ne ovat itselleni olleet aina vaikea käsite. Aloittaleva koirakko tuskin vielä suurempia suunnitelmiaan miettii, kuhan yrittää saada kaikki esteet valmiiksi, mutta jo alkeiskurssilta alkoi niin kutsuttu jakaantuminen tavoitteellisiin ja huvikseen harrastaviin. Jotenkin hassua, kun kyllähän ne tavoitteelliset tavoittelee nimenomaan siksi, että se tekee hommasta vielä hauskempaa. Itsekin ajattelin vain, että eteenpäin. Liian tosikkoa olisi ollut asettaa kunnon tavoitteet, menisi vaan kaikki hauskuus treeneistä.

Suunnitelma ehkä toimi, vähän aikaa. Kyllähän minulla oli selvästi tiedossa suoritustemme heikot kohdat, joita paransin parhaani mukaan. Teoriassa kuitenkin suunnitelma oli, että ei tavoitteita, ei epäonnistumisia. Käytännössä tämä ei tosiaankaan toiminut. Epäonnistumisia tulee ja niiden käsittely oli omalta osaltani onnetonta. Suunnitelmassa jokin meni pieleen. Jokainen tietysti treenaa ihan omien ajatuksiensa mukaan, ja mikä toisille sopii (vaikkapa päämäärätön hosottaminen kentällä), ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Itse olin kuitenkin ottanut homman paikoin ihan liian vakavasti – ja otan välillä vieläkin. Suunta on kuitenkin parempaan päin.

Oman suunnitelmani heikkous valkesi kirkkaana eteeni, kun luin Vappu Alatalon artikkelin tavoitteista uusimmasta Agi-fi -lehdestä (4/2011). Ilman kunnollisia tavoitteita tiedostamattomat ja hyvin epäselvät odotukset saivat vallan. Panin hommalle pisteen kirjoittamalla tavoitteet tekstimuotoon ilmoitustaululle. Ja katsos vain, ei se tehnyt minusta yhtään sen enempää tosikkoa, otsa rypyssä pakonomaisesti ja konemaisesti harjoittelevaa ”himotreenaajaa”. Se, että lähtee ulos sateellakin keppitreeneihin sen vuoksi, että ajattelee pääsevänsä joskus kisaamaan, ei tee hommasta yhtään vakavampaa. Vaan paljon paljon hauskempaa: Olipa taas niin hauskat treenit ulkona, onneksi mentiin, ja kohta varmaan saadaan ne kepitkin valmiiksi!