Luomisen tuskaa

Koiratanssia ollaan treenattu helteestä huolimatta ihan joka päivä. On pakko - on taas kiire (pahus). Olen unohtanut, miten kamalaa uuden ohjelman kokoaminen on. Yritän kirjoittaa asioita ylös ennen kuin ne unohtuvat, ja jo on pieni suunnittelulappunen täynnä tuhruisia kumituksia ja yliviivauksia ynnä muita epäselviä merkintöjä.

Käyn ohjelmaa läpi ilman koiraa lapun kanssa. Viidennellä kerralla menee oikein, muttei sujuvasti. Ei, ei se näin voi mennä. Takaisin miettimään ja tuskailemaan.

Herään keskellä yötä. Oliko siinä pyörimistä molempiin suuntiin? Ei. Pitäisiköhän? Joo, varmaan, kun koira kerran osaa. Tämän jälkeen mietin vartin, mihin tungen pyörähtelyitä ja teen samalla muutaman muun muutoksen. (Ja sitten itse kisoissa varmaan kuitenkin unohdan kaiken ja tungen kaiken maailman pyörimisiä mihin sattuu, tai parhaassa tapauksessa koira paikkailee, kun en itse muista.)

Kaikesta huolimatta on kiva treenata. Se on tietysti perusedellytys tällaiselle hulluudelle. Kun kootaan uutta, treenistä tulee vielä monipuolisempaa. Välillä pitää tehdä jo valmiiksi kasassa olevia liikkeitä palkattomana, välillä sovitella liikkeitä rennosti toisiinsa ja musiikkiin ja sitten vielä hioa pieniä yksityiskohtia paikoilleen.

Välillä iskee rimakauhu. Ei me olla valmiita! Ei tämä ole vielä valmis, eikä se sitä ajoissa ole!

Koiratanssin huono puoli on se, että on hankala tietää, milloin ohjelma on riittävän hyvä. Arvostelu heittelee niin paljon. Toisaalta siinä on se hyvä puoli, että on vedettävä itsensä todellisuuteen - olemme menossa pitämään hauskaa, nauttimaan ja tekemään jotain kaunista. Todistamaan maailmalle ja ennen kaikkea itsellemme: tätä me rakastamme.

Treenikiireitä ja heinäkuun lista

Viikko on ollut täynnä treeniä. Nyt tai ei koskaan. Lähes paniikinomainen treenikuumeeni ei johdu kunnianhimosta, perfektionismista tai edes tyypillisestä suorituskeskeisyydestäni. Se johtuu siitä, etten tiedä, milloin seuraavan kerran voin elää tällaista elämää. Ei pitäisi spekuloida, mutta jos joudun lähtemään ja koirat jäävät... Ja entä jos olemme (melkein) erossa kuukausia, vuosia!? (Ei.) Haluan viettää nyt jokaikisen hetken maailmani parhaiden koirien kanssa.

Kani, SM2014. Kuva Sirpa Saari.

Mietin, että voisin siirtää treenilistapäivitykset postauksien puolelle, tai ainakin kirjoittaa muutoksista. Näin voin katsoa paremmin myös menneitä tekemisiä, ja löytää uusia/vanhoja treeni-ideoita. Samalla huomaa tehokkaasti, jos jokin asia on jäänyt listalle pyörimään, eikä sitä ole muistanut ottaa treeneihin. Ja tulee muutenkin pohdittua, miten treenit etenee.

En ole listojen kanssa orjallinen. Ne auttavat minua treenaamaan järkevästi varsinkin nyt, kun ohjattuja treenejä ei ole. Suunnittelen aina yksittäiset treenit. Muuten kokonaisuus ratkaisee. Ongelmien ratkaiseminen sujuu kuitenkin parhaiten, kun ne pilkotaan osiin.

Hieman ohi aiheen, mutta toisaalta suomalaisessa kulttuurissa hieman ärsyttää juuri ns. ongelmalähtöisyys. Suunnitelmista ja oletuksista poikkeavat asiat ovat aina lähtökohtaisesti ongelmia, ja tulevat näin suoraan liitetyksi negatiiviseen pohjavireeseen. Jos koira ei vaikka käänny, se on ongelma, paha asia, josta on päästävä eroon. Samalla päästään sitten eroon muutamista muistakin asioista, kuten vaikka vauhdista ja draivista.

En nyt sano, että kaiken negatiivisen voisi kääntää positiiviseksi. Sellainen on ärsyttävää, se ei ole totta. Sisimmässään varmasti jokainen rakastaa vaikeuksien kautta voittoon -tarinoita, minä ainakin. Se on luonnollista, ja tarpeellistakin - se luo jatkumoita, tervettä eheyttä asioihin. Paljon helpompaa on kuitenkin välillä oppia elämään heikkouksien kanssa kuin huijata itseään turhautuneena. Eikä heikkouksien kanssa eläminen tarkoita sitä, että pitäisi jämähtää paikoilleen tai olla näkemättä mahdollisuuksia.

HEINÄKUUN TREENILISTA (AGILITY)

KANI

• kepit
  - itsenäiset kulmat, joka suunnasta
  - päällejuoksut
  - tiukat takaaleikkaukset
  - persjätöt, rohkeat sellaiset
  - loppuosan häiriöt, varsinkin putket
  - nopeus
  
• keinu, loppuun asti, itsenäisyys, viretila ylös lelupalkalla
• merkkaukset, erityisesti pakkovalssit
• saksalaiset ja twistit
• vippaukset
• putkijarrut
• leijeröinnit, varsinkin kontaktiesteet
• putki-puomi-erottelut

Yhtenä päivänä mietin ratatyöskentelyä kokonaisuutena, ja mietin, mikä radalla on kaikista epävarmin asia. Luotan koiriini kaikilla esteillä ja teen nykyään yhä rohkeampia ohjausvalintoja, mutta kepeillä on selvää epävarmuutta. Ajatus persjätöstä kisaradalla tuntuu hirveältä, ja vaikka kulmia ollaan työstetty, eivät nekään ole niin luotettavat kuin haluaisin. Meillä on niin paljon töitä kepeillä! Lisäksi minua sapettaa asia, että Goldie on kepeillä Kania paljon nopeampi. Se tarkoittaa sitä, että Kanille tarvitaan lisää draivia. Pitäisi oikein kellottaa, niin voisi hämmästellä asiaa vielä vähän.

Kulmia ja loppuosan juttuja haluan treenata nyt verkoilla. Pitäisi muutama sellainen siis väkertää. Suosin usein menetelmiä, joissa koira saa itse ymmärtää. Paimenten kanssa tämä on välillä rasittavaa, kun virheet jäävät päälle eikä omaa liikkumista saa yhtä rohkeaksi kuin sen pitäisi olla. Verkoilla koiralta otetaan pois mahdollisuus tehdä väärin, ja toivon, että näin oikea juttu jää päälle.

Kontakteista en sano Kanin kanssa vielä mitään. Siihen on syynsä - ei ole vielä sellainen olo. Ja siihen menisi liikaa aikaa, turhaan. Nopeasti kartoitettuna vuoden toinen kontaktikriisi on unohdettu ja edessä on mielenkiintoista treeniä. Tämän hetken tilanne: puomin alastulo on (arvokisojen jäljiltä, ehkä) hajalla ja A:n Kani juoksee läpi, muttei rehellisesti (se ei oikeasti juokse, siihen ei voi luottaa). On siis aika ottaa taas rennommin, hengittää syvään ja muistutella itselleen, että se nyt vaan kuuluu agilityyn, että kontaktit hajoilee ja v*tuttaa. Ja yrittää kaikesta huolimatta nauttia treenaamisesta.

Listan harmaalta osuudelta ollaan treenattu kunnolla kaikkea vippauksia lukuunottamatta, mutta jääköön sinne roikkumaan. Vahvistus tekee aina hyvää.

GOLDIE

• kepit, ks. Kanin lista
• kontaktit - etupalkalla osana rataa, myös ohjaaja edellä
• putket - itsenäisiä kulmia ja putken tarjoamista ilman käskysanaa
• takaakierrot ja saksalaiset

Momon kanssa agility on nyt ollut aika toissijaista tanssin rinnalla. Keppien kohdalla lähinnä kulmat ja sokkarit olisivat nyt ne oleellisimmat. Eniten haluan keskittyä kontakteihin. Momo tekee tosi hyvin etupalkalla, mutten ole koskaan ketjuttanut hyvää tekemistä osaksi rataa. Aion siis keskittyä siihen ja katsoa, mitä kisakontakteille tapahtuu.

Momo joukkue-sm:ssä. Kuva Miira Ikonen.

Putkien kanssa tapahtui jossain vaiheessa jotain ihmeellistä. Momo todella hakee niitä! Siitä
huolimatta, että treenaaminen tuntui jotenkin turhauttavalta - luultavasti siksi, etten uskonut, että kehitystä voisi tapahtua. Taas yksi todiste siitä, että luonnostaan hieman huonommin irtoavaa koiraa kannattaa treenata. Luotan nykyään Momoon. En ehkä sataprosenttisesti, mutta melkein. Luottamus tekee ohjauksestani parempaa, ja osaan paremmin antaa koiralle tilaa sen sijaan, että menisin putken suulle asti kiljumaan sille, mitä tehdä. Niin on taas parempi agility myös hieman hauskempaa agilitya. Siinä on tarpeeksi syytä kunnon treeniin.

Muokkaus 25.7.: Lisäsin Kanille vielä leijeröinnit ja erottelut. Puomin leijeröintejä treenattiin joskus ennen karsintoja aika hyvälle mallille, mutten edes muista, milloin viimeksi olisin tehnyt erotteluja!

Muutosvoimattomuus

Pääsin opiskelemaan. Minusta tulee luokanopettaja. Ainakin. Helsingistä annettiin soveltuvuuksistani täydet pisteet. Uskomatonta! En ajatellut, että sellaisia ihmisiä on edes olemassa.

Sen sijaan, että olisin iloinnut puolta minuuttia kauempaa, olen käyttänyt lähes kaiken aikani panikoimiseen. Koiratkin ovat reissussa ilman minua, eikä tyhjä talo lohduta. Osan ajasta olen sentään hukannut hyvin (ihmiset, treenien suunnittelu ja koirariippuvuuden purkaminen kaikkiin mahdollisiin lähipiirin koiriin).

Edessä on muutos. Iso sellainen (tai en ainakaan osaa olla tekemättä siitä draamaa). En pidä epävarmuudesta.

Ehkä minulla on liikaa sellaisia, jotka muistuttavat opiskelijaelämän rajallisuudesta. Rajoista on tullut minulle vankila, jossa menetän lähes kaiken, mitä rakastan. Kierrän kehää vaihtoehtojen välillä, joista en luultavasti edes valitse (solu vai joku kallis kämppä, koirattomuus vai rahattomuus ja sitten koirattomuus, onnettomuus vai onnettomuus). Todellisuus on jossain kaukana. Ne, jotka näkevät mahdollisuuksia - heitä en ole osannut pitkiin aikoihin enää kuunnella.

Kaikki järjestyy. Minä en usko ennen kuin näen.

Kuvat ovat muutaman viikon takaa Kaitalammelta.

 

Tanssin pyörteissä

Hiphei! Vihdoinkin aikaa kirjoittaa meidän lauantaista! Oltiin siis Goldien kanssa koiratanssikisoissa Veikkolassa, kolmen vuoden tauon jälkeen. Ja repäistiin sitten ihan kaksi luokkaa kerralla.

Alunperin olin ilmonnut HTM:ään, vaikka emme ole moista juuri harrastaneet. Ideana oli kuitenkin, että Momo pääsisi tanssimaan, ihan sama missä luokassa, ja siellä oli tilaa. Jos minulla olikin ilmoittautuessa jokin tilapäinen mielenhäiriö, toistui se, kun freestyleen tulikin peruutuspaikka. Tuli siis avoinkin luokka viimein korkattua.

HTM meni meillä aikalailla nappiin, ja siitä oli tosi hyvä fiilis. Ehkä myös siksi, että Pharrell Williamsin Happy on ehkä paras koiratanssibiisi ikinä juuri tähän ohjelmaan ja tähän tilanteeseen. Me tanssimme, koska se tekee meidät onnelliseksi. Parasta on näin jälkeenpäin katsoa videolta, miten Momon häntä heiluu ja silmät loistavat.

 Videota katsoessa on kuitenkin helppo olla myös ankara. Alussa on paljon epätarkkuutta, ja se johtuu ihan täysin jännityksen pilaamasta huonosta käskytyksestä. Ohjelman keskiosa on myös mielestäni tylsä, ja rytminmuutoksia ja käsienkäyttöä/muista tanssillisia juttuja voisi olla enemmän. En kerta kaikkiaan videolla tiedä, mihin laittaisin kädet! Siihen nähden, miten nopeasti ohjelman kasasin, olen kuitenkin tosi tyytyväinen. Tästä 167 p, sij. 2./6 ja KUMA (oikeus avoimeen luokkaan).

 Very nice flow. Work with the changes of speed, wish to see more changes. :) 84 p / 83 p, yht. 167 p - Johanna Mamrelund  
Mycket bra tajming till musik! Tappar ngn i position. Blev ngt missförstånd. Önskar mer musikens tema i musikens refräng. 88 p / 86 p, yht. 174 p - Frida Binette
80 p / 80 p , yht. 160 p - Mirja Ovitz

Mukava lajilöytö tämä HTM! Olen aina pitänyt sitä tylsänä ja ollut enemmänkin freestyleihmisiä, mutta näin sisältä päin katsoen näkökulma vaihtui. Kun treenatessakin hyväksyi sen, että nyt se seuraaminen on ohjelman helmi, oli kuvioita ja linkkejä tosi hauskaa suunnitella. Varmasti jatketaan myös tämän parissa.

Myös FS meni aika kivasti, mutta olisi voinut mennä paremminkin. Olen samalla sekä tyytyväinen että tyytymätön. Lyhyen varoitusajan takia oli järkevintä ottaa kolme vuotta vanha alokasluokkaan tehty ohjelma, vaikka se tuntuikin vähän oudolta. Kotona treeneissä kaikki sujui täydellisesti, mutta kisatilanteessa paras terä keskittymisestä on hukassa. Koiraa painoi kai vähän väsymys, ja oma jännittynyt kireyteni tietysti myös vaikutti hurjasti. Ärsytti silti, että Momo kielsi niinkin tyhmiä juttuja kuin pyörähdyksiä ja tassunantoja. Korin ja siellä olleen kukkasen kanssa tuli myös hieman sekoilua.



Nadjan mielestä oli oikeusmurha, ettei KUMA irronnut. Itse en tiedä, olisi se voinut ehkä nippa nappa tulla, nyt kun kerran raahauduttiin kisoihin. Ei se niin pahalta näytä, mutta kun pystyisimme parempaan! Pisteitä siis 156,33 p ja sij. 1./5, mikä ei kyllä tuntunut pahalta. :)

 Very nice flow. 78 p / 78 p, yht. 156 p - Johanna Mamrelund
 Bitvis tydliga hjälper. Något mycket positioner. Lite skall. Några missar. 74 p / 79 p, yht. 153 p - Frida Binette  
80 p / 80 p, yht 160 p - Mirja Ovitz

Kokonaisuutena olen tietysti tyytyväinen. Oli hauskaa - en muista, milloin viimeksi olen viihtynyt kisoissa niin hyvin. Nyt on taas hurjasti uutta intoa ja ideoita! Parasta oli tietysti treenaaminen, ja se jatkuu. Seuraavat kisat on jo kalenterissa. :)

Uusia tuttavuuksia. Ihana nähdä tällaista rotukirjoa!

  Pakko muuten sanoa vielä sananen koiratanssikisojen ilmapiiristä. On ihan pikkuisen erilaista kuin agikentillä,vaikka sielläkin toki suurin osa ihmisistä on mukavaa porukkaa. En edes muistanut, millaisia tanssi-ihmiset ovat - ei yhtään naamaa näkkärillä vaan kilpakumppanien rehellistä tsemppaamista alusta loppuun. Olen ollut elämäni aikana nyt kolmissa koiratanssikisoissa, ja joka kerralla joku ihan vieraskin ihminen on tullut halaamaan minua ohjelman jälkeen ja kehunut suoritustamme. Kolme vuotta olen kisannut aktiivisesti agilityssa, eikä koskaan ole käynyt niin. Kuinka paljon enemmän saa irti kisoista silloin, kun siellä on ihmisiä, jotka osaavat olla iloisia toistensa puolesta? Kuinka paljon muutama rohkaiseva sana voi kantaa myöhemmin, kun oma osaaminen epäilyttää? Eikö koko koiraharrastusten idea ole juhlia sitä, että meillä kaikilla on omat maailman ihanimmat koiramme ja vahva side niihin?
  
Lisää (sekä henkisiä että fyysisiä) haleja myös agilitykansalle, kiitos.

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut

--hän ei muuta tehnytkään Heräs aikaisin, otti kynän käteen Rupes siinä piirtämään Päivä kului, mut hetkeekään lepoo piirtäjä ei kaivannut Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis oi, ihme suorastaan muodon jumalaisen sai Kuvan viereen merkkas ettei suhun päde kuolevaisten lait Niille jotka yhä epäilevät Luojaa sanon vastaukseksi vain että jos ne edes kerran näkis sinut kaikki rupeis uskomaan

Anna Puu - Mestaripiirros

Tulin kotiin. Momo oli iloinen. Momo on ihana. (Kanikin on ihana.) Minä olen iloinen.

Tällä viikolla tärähtää!! Kerron kaiken kun kerkeän.

Räsymattorakkaus

Momo on meidän poissaollessamme kaivanut niin paljon luita, että sen nenänpää on ihan kulunut. Nennu-raukka.

Olen edelleen kipeä, ja se on tyhmää. Onneksi jonkinasteinen treenaaminen onnistuu puolikuntoisenakin. Esim. muutamia seuraamispätkiä olkkarin lattialla ja räsymattojuoksutusta ulkona.

Momo on ollut iloinen, kun saa tanssia. Olen melkein unohtanut, kuinka nopeasti se oppii, ja miten paljon se rakastaa, kun saa oivaltaa taas jotain uutta. Olemme työstäneet lähinnä sivuaskelia, peruuttamisia ja vähän positioiden välisiä linkkejä - lähinnä siis tuota HTM-puolta, sattuneista syistä... (; Nadjasta on ollut tosi paljon apua. Tanssia kannattaa treenata kaverin kanssa, koska kahdessa päässä on enemmän ideoita kuin yhdessä.

Mitä tulee räsymattoihin, on ihan supervaikeaa katsoa, juokseeko koira vai hyppääkö. Momon kanssa kokeilin kolmea eri kameraa, ja lopulta keksin videoida sen verran pitkän pätkän, että voin verrata toista laukkaa ensimmäiseen. Sillä on niin pomppiva juoksutyyli muutenkin. Kanin kanssa on sitten vielä vaikeampaa, koska vauhtia on vielä enemmän. Onneksi ainakin parhaat ja huonoimmat askellukset tunnistan paljaalla silmällä jo aika hyvin, ehkä (toivottavasti).

Nyt treenaamiseen tulee kuitenkin taas taukoa, kun lähden jälleen kerran lääkärin kautta leirille. Treenitauko ahdistaa enemmän kuin koskaan, mutta tekee varmaan todellisuudessa ihan hyvää.