Luomisen tuskaa

Koiratanssia ollaan treenattu helteestä huolimatta ihan joka päivä. On pakko - on taas kiire (pahus). Olen unohtanut, miten kamalaa uuden ohjelman kokoaminen on. Yritän kirjoittaa asioita ylös ennen kuin ne unohtuvat, ja jo on pieni suunnittelulappunen täynnä tuhruisia kumituksia ja yliviivauksia ynnä muita epäselviä merkintöjä.

Käyn ohjelmaa läpi ilman koiraa lapun kanssa. Viidennellä kerralla menee oikein, muttei sujuvasti. Ei, ei se näin voi mennä. Takaisin miettimään ja tuskailemaan.

Herään keskellä yötä. Oliko siinä pyörimistä molempiin suuntiin? Ei. Pitäisiköhän? Joo, varmaan, kun koira kerran osaa. Tämän jälkeen mietin vartin, mihin tungen pyörähtelyitä ja teen samalla muutaman muun muutoksen. (Ja sitten itse kisoissa varmaan kuitenkin unohdan kaiken ja tungen kaiken maailman pyörimisiä mihin sattuu, tai parhaassa tapauksessa koira paikkailee, kun en itse muista.)

Kaikesta huolimatta on kiva treenata. Se on tietysti perusedellytys tällaiselle hulluudelle. Kun kootaan uutta, treenistä tulee vielä monipuolisempaa. Välillä pitää tehdä jo valmiiksi kasassa olevia liikkeitä palkattomana, välillä sovitella liikkeitä rennosti toisiinsa ja musiikkiin ja sitten vielä hioa pieniä yksityiskohtia paikoilleen.

Välillä iskee rimakauhu. Ei me olla valmiita! Ei tämä ole vielä valmis, eikä se sitä ajoissa ole!

Koiratanssin huono puoli on se, että on hankala tietää, milloin ohjelma on riittävän hyvä. Arvostelu heittelee niin paljon. Toisaalta siinä on se hyvä puoli, että on vedettävä itsensä todellisuuteen - olemme menossa pitämään hauskaa, nauttimaan ja tekemään jotain kaunista. Todistamaan maailmalle ja ennen kaikkea itsellemme: tätä me rakastamme.