Unissajuoksija

Nyt se on tehty, hyi kamala. Ilmoittauduin sunnuntaina HCR:lle. Olin tarkoituksella jättänyt ilmoittautumisen viimetinkaan, jotta näkisin, miten lonkka kestää treenin. Suurempia ongelmia ei ole ollut, joten tekosyitäkään ei ollut. Sunnuntaina juoksin myös ajallisesti pisimmän pitkikseni ikinä, 2 h / 15 km, joka meni todella kevyesti, joten hyvillä mielin laitoin ilmon menemään.

Ensimmäisestä puolikkaastani on siis kyse. Nyt fiilikset vaihtelevat innostuneesta kammotukseen ja ärsytykseen siitä, että piti mennä valitsemaan mokoma massatapahtuma. Heti maanantaina olin tietysti myös kauheassa flunssassa, joten saa nähdä, pääseekö tällä viikolla ollenkaan juoksemaan.

Agitreenejä ei tietenkään jätetä väliin, jos ei ole ihan pakko. Kävin ostamassa pussillisen lihapullia ja pyhitin treenin pelkille puomin kontakteille, vaikka vuorossa olisi ollut ihana luukutusrata. Ennen en olisi varmaan voinut vastustaa kiusausta. Nykyään olen viisaampi.

Kontaktitreeni teki hyvää, tietysti. Meillä on Kanin kanssa kesään asti aikaa treenata vain ja ainoastaan kontakteja, jos niin halutaan, ja en aijo kisata yhtään agirataa, ennen kuin olen tyytyväinen. Testattiin Ninan kanssa ennen puomin alaosaa vapauttamista (koira saa siis juosta vaikka loikalla loppuun), ja vaikka nopeutta tuli, ei Kani ainakaan noilla toistomäärillä uskaltanut jättää 2on2offia tekemättä. Liian kiltti ja tunnollinen koira. Lelupalkka olisi ehkä tuohon tarkoitukseen ollut parempi, vaikka aijon käyttää myös aikaisempaa enemmän namipalkkaa kontakteilla.

V i e l ä   t ä s t ä   e l ä m ä s t ä
En voi juosta, puhua pitkään tai laulaa, mutta siihen nähden olen hyvin tyytyväinen. Hartiani paukkuvat, koska haluan osata kaiken. Löysin eilen kirjastosta Yonan Vaikenen laulaen. Pidän siitä, kun ihmiset tunnistavat jo kaukaa ja heilauttavat kättä.