Syyskuun vikat kisat

Lauantai-aamu Purinalla ja kaksi agirataa molemmille koirille.

Kanille ekalta radalta kontaktifemma: A petti ensimmäistä kertaa sitten karsintojen. Pitäisi tehdä asialle jotain, mutta mitä ja milloin...? Alussa oli myös levähtänyt saksalainen, jonka olisin kyllä itse tuomaroinnut jo kielloksi. Muuten hyvää menoa.

Goldielle yliaikanolla, huoh. Yksi myöhästynyt persjättö ja toiseksiviimeiselle hypylle sellainen Kanille ajoitettu valssi, jonka seurauksena Momo kävi kiertämässä hypyn pidemmän reitin siivekkeen kautta.

Toiselta radalta Kanille hyvä nolla (sij. 3., video alla). Fiilis oli loistava ja hymy pysyi huulilla pitkään radan jälkeen! Video on kuitenkin armoton: Keppien jälkeinen valssi on myöhässä, muurin jälkeisillä hypyillä olen vähän liikaa koiran kanssa, toisen putken jälkeisessä vastakäännöksessä saisi olla enemmän liikettä hypylle ennen hidastusta, puomin jälkeinen valssi kääntyy vähän koiran tielle ja pituuden jälkeinen niisto... Okei, ihan hyvä rata kuitenkin meille, tyytyväisiä ollaan.

Goldien toinen rata meni pieleen toista putkea edeltävälle hypyllä, jonne tein aivan liian myöhään persjätön, ja siitä siis kielto. Tyhmä virhe, mutta niinhän ne virheet yleensäkin... Puomikin oli Momosta pelottava, mutta muuten taas hyvää menoa.

Elämästä tänään ja huomenna

Tänään kävin taas tekemässä muutamia didaktisia oivalluksia (opintoja) ja sen jälkeen agikentällä treenaamassa Sennin ja koirien kanssa.

Tehtiin vaikeaa keppipätkää Lohjalta, joka ei sitten kotikentällä tuntunutkaan enää niin vaikealta, ja palauteltiin tietysti vähän kontakteja. En kyllä muista, milloin olisin viimeksi treenannut keppikulmia näin hyvin fiiliksin. Pihatreeni ei ole ollut turhaa! Vielä voisi vahvistaa leikkauksia ja persjättöjä, mutta ne jäävät johonkin toiseen viikkoon.

Arvatkaa, kuinka monta tuntia kului tämän yhden päivän aikana matkoihin (eli bussissa ja metrossa istumiseen, pysäkeillä odottamiseen ja sinne kävelemiseen)? Kuusi. Kuusi tuntia. Akateeminen vapaus ei pääse ihan oikeuksiinsa.

~~~

Vaikka tämä onkin pääasiallisesti koirablogi, taitaa olla aika taas valottaa vähän muutakin elämää. Opintoja on nyt takana reilu kuukausi. Olen viihtynyt yliopistolla hyvin. Aikaa vaan menee ihan hirmu paljon, sekä opiskeluihin että matkoihin. Vapaa-aika kuluu siis kokonaan koirien lenkittämiseen ja treenaamiseen, ja kuten näkyy, viikonloputkin menevät lähinnä kisoissa. Ajatuksena on toki ollut höllätä kisatahtia hieman talveen päin, mutta treenitahti pysyy kyllä mahdollisimman samana...

Joo yritä siinä vaan sitten lukea johonkin tenttiin...

Muutos on kuitenkin taas edessä, eli muutto. Mutta vain minä muutan, ei koirat... :( En vieläkään ihan käsitä tilannetta, sillä en vieläkään usko, että voisin asua a. Helsingissä ja b. ilman koiraa. Tämä on tottakai väliaikaista. Toivon, että järjestely ensisijaisesti helpottaa ajankäyttöäni opiskelun ja koirajuttujen suhteen, mutta helppoa se ei silti tule olemaan. Kun välissä on viisikymmentä kilsaa, se asettaa ihan omat haasteensa harrastamisellekin. Puhumattakaan siitä, että heräisin ilman joka aamuisia hännänheilutuksia! Vähän hirvittää, mutta ei liikaa, ehkä. Asioilla on yleensä tapana järjestyä, aina jossain vaiheessa, jollain tavalla.

Take risks:

If you win, you´ll be happy.

If you lose, you´ll be wise.

Viikon agilityt

Sunnuntaina oltiin agikentällä. Tehtiin rataa, jossa oli muutamia vaikeita paikkoja Tuusulasta. Momo teki hienosti, vahvistelin lähinnä putkia ja kontakteja etupalkalla. Meidän perussetti siis. Miksiköhän mulla ei ikinä ole mitään syvällistä sanottavaa Momon aksatreeneistä? En taida vastata tähän. :D

Kanin kanssa treeneissä on sama hienoinen hallitsemattomuuden tunne kuin viime kisoissakin. Se vaan menee niin lujaa, etten saa siitä enää kiinni... Luonnollisesti olen tästä vain iloinen. Hallitsemattomuuden tunne vahvistaa sitä, ettei Kani tosiaan ole mikään käsiin jämähtänyt tahmapallo. Tällaista kehityssuuntaa hieman pelkäsin jossain vaiheessa. Lisäksi hallitsemattomuus kertoo mielestäni myös siitä, että meillä on hyvä paikka kehittyä paremmiksi. Kyse ei toki ole siitä, ettei koira kuuntelisi - kyse on siitä, ettei ohjaaja ohjaa. Toivottavasti tästä tulee juttu, joka avaa agilitya taas ihan uudella tavalla.

Ja Kanin puomi oli muuten tosi hyvä! Ensimmäisen tietysti varasti, ottaen huomioon parit viime kisat. Tosi hyviä kontakteista teki se, että Kani reagoi kannustukseeni paremmin kuin ennen. Alastulolauta on selvästi nopeampi, vaikka 2on2off saattaa edelleen jäädä senteistä kiinni. Täydellisyyttä ei ole, mutta voi kuulkaa, minusta tuntuu, että tällä puomilla kisataan ihan mallikkaasti.

Tiistaina oltiin Kanin kanssa Taneli Ikäheimon koulutuksessa. Rata oli meidän vahvuusalueelta, sellaista "lähetä ja jätä koira niin ehdit ihan mihin vaan" -osastoa. Ainut hankala kohta oli keppien jälkeinen persjättö, jossa en saanut kroppaa heti pelaamaan. Se tuntui niin oudolta - ja tämä taas kertoo ehkä siitä, että ollaan treeneissä liikaa mukavuusalueella... Lopuksi vedettiin vielä kaikki 30 estettä nollana, ja siitä tuli hyvä fiilis. Kilometrejä, kilometrejä vaan! :D

Vaikka tekeminen tuntui helpolta, oli treenistä selvästi hyötyä, sillä kunnon ratatreenin tuoma varmuus tuntui ihan selvästi viikonlopun kisaradoilla. Nyt kun olen kokeillut harrastamista sekä viikottaisilla ratatreeneillä että satunnaisilla ohjatuilla treeneillä lähinnä itsenäisesti treenaillen, on kyllä sanottava, että kaipaan ensimmäistä. Vaikka hienosäädölle on ollut nyt ilma vakitreenejä hyvin aikaa ja voimia, viikottainen ratatreeni on vaan sellainen mukava peruspilari, joka vahvistaa yhteistä tekemistä.

Tänään, lauantain Lägin kisoissa oli taas tekemistä laidasta laitaan. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta Mujusen radoilla, ja oli kyllä hauskoja! Paljon suoria putkia... Momo sai kaksi nollaa, ekalta ja vikalta radalta. Varsinkin ensimmäisen radan keppikulmasta olen erityisen ylpeä, hieno Mom. Ehkä meidän pihakepittelyillä tosiaan on ollut vaikutusta! Kanin kanssa selvisimme myös ihan hyvällä rytmillä kulmaan asti, mutten malttanut odottaa tarpeeksi, jotta koira olisi sisällä, ja siitä femma.

Ahneet pienet eläimet <3 Oikea ylänurkka: Tiku, Goldie, Kani ja Roosa

Toisella radalla oli taas sellainen hankala keppitilanne, kepit 90 asteen kulmassa radan linjaa kohden. Jäin Momon kanssa arpomaan kahden eri keppiohjausvaihtoehdon välille, enkä vielä edellisellä esteelläkään tiennyt, kummalla puolella olisin... Eikä Momo sitten enää mennyt oikein sisään. Kanin sain oikein sisälle, mutta jäin varmistelemaan liikaa päällejuoksuni kanssa ja sain Kanin sinkoamaan ansaputkeen. Kokeilin vielä hyllyn päälle poispäinkäännöstä suorasta putkesta, mutta se ei onnistunut. Pitäisi ehkä kysyä joltain viisaammaalta, miten niitä tehdään. Agiradoilla ei tällä kertaa ollut puomia, joten Kanin tämänhetkinen kisapuomi jää seuraavien kisojen yllätykseksi.

Viimeinen rata oli aika simppeli - ei enää mitään, mistä emme varmasti selviäisi. Minulla oli aivan loistava fiilis jo koko tutustumisen ajan. Ja niinpä Kaniini sai voittonollan! Puolessa välissä rataa, kahden putken välissä kuulin, kuinka sillä napsahti kunnon kisavire päälle (murrrhau!) ja aikakin oli sitten sen mukainen. Onnistuminen tuli kyllä taas niin hyvään saumaan mokailujen jälkeen, valamaan taas uskoa siihen, että taisteleminen kannattaa. Mukaan tarttui kyllä melkoinen määrä treenattavaakin, mutta siinä olisi taas hyvä tilaisuus viedä omaa osaamista eteenpäin.

Todistetusti voittaja-ainesta

M i n u n   M o m o n i   s i i s !   S o h v a p e r u n a h ö m e l ö - M o m o !   M u t t a   a l o i t e t a a n   a l u s t a .

Lauantaina oli Lempäälä ja koiratanssin tuplakisat. Meillä piti olla vain yksi esiintyminen, mutta järjestäjät sekoilivat. Menenhän minä, jos joku puolesta ilmoittaa! Treenattu ei oltu juuri yhtään edellisten kisojen jälkeen, ainakaan mitään ohjelmasta. (Tähän on selityskin: Kun odottaa vara-sijaa, ei jaksa. Kun saa paikan ja aloittaa viikkoa ennen kisoja, ei ehdi.) Treenaamattomuus näkyi ja tuntui. Sen verran panostin, että kävin hakemassa Ikeasta valkoisia kukkia punaisten tilalle, varmuuden vuoksi. Meidän pihanurtsilta Momo ei punavihersokeana niitä ainakaan löydä, joten en riskeerannut tekonurmen kanssa.

Aamulla saatiin siis viimeinen KUMA ja siirto freestylen voittajaluokkaan! (170 p / sij. 2./7) Se on hienosti, vaikka itse ohjelma menikin aika pipariksi. Kukkia lensi vähän väärään suuntaan ja itse sähläsin aivan hermostuneena ihan mitä sattuu. Kaikki hyvä oli kyllä täysin koiran ansiota.

Iltapäivällä mietin, olemmeko vielä yhden kisan avoimessa vai menisimmekö voittajaan treenaamaan. Päädyttiin sitten korkkaamaan voittaja, kun eipä niillä pisteillä niin väliksi. Itse ohjelma meni aika hyvin, selvästi paremmin kuin aamulla. Avo-tasoisella ohjelmalla ei tietysti voittajassa enää pärjätä (153,66 p / 4./4), mutta tuloksen myötä täytämme myös sm-kisojen osallistumiskriteerit! Jee :) Tämä on siitä mukavaa, että jos tanssille on nyt syksyn myötä vähemmän aikaa, voidaan olla kisaamatta freestylessa rennoin mielin. (Sivumennen sanoen en kyllä millään haluaisi jättää tätä juttua vähemmälle.)

Videoita ja arvosteluja en valitettavasti ehtinyt/jaksanut laittaa tällä kertaa, mutta meidän Amelié-ohjelman voi tsekata Jyväskylän kisapostauksesta. Koen, että siellä ohjelma meni parhaiten näistä suorituksista, koska oma fiilis oli siellä parhain.

T u l e v a i s u u s  on tällä hetkellä vähän auki. On niin paljon kaikkea, mitä voisi tehdä! Olisi kyllä hauska uskaltautua voittajaan hyvällä ohjelmalla, mutta tiedostan, että se vaatii paljon töitä. En halua mennä enää yksiinkään kisoihin treenaamatta. Siinä menee vähän niinkuin koko homman idea. Myös avo-htm houkuttelisi, vaikka positioissa on vielä paljon hiottavaa. Jotain uuttakin pitäisi opettaa. Lisäksi haluaisin vielä selvittää välini tokon kanssa. Aivan, yllätyin itsekin! :D Molemmat koirat osaavat ainakin alo-liikkeet ihan mallikkaasti, joten pienellä treenillä sekin onnistuisi. Katsotaan.

Tuusula tänään

Tuusulaan on pidempi matka kuin muistin. Koko motari on täynnä eläinten raatoja, ja melkein ajan ulos tieltä, kun yhtä hirvikolarissa kärsinyttä hirvenruhoa nostetaan autoon. Olo oli raskas syömisestä, ja ohjaan siksi tavallista huonommin. (Kuinka tyhmää...) Varsinkin Kanin kanssa on tärkeää, että sekä ohjaus että juoksukapasiteetti on täysillä käytössä, muuten ollaan kaukana hyvästä radasta.

Kanille siis tänään triplahylly. Radat rullaa taas ihan hyvin, mutta kaatuvat ohjauksillisiin pikkumokiin, niinkuin nyt meillä yleensä. Ensimmäisellä radalla vippaus täydestä vauhdista ei onnistu, mutten kyllä olisi ehkä ehtinyt siihen kohtaan muutakaan. Toinen rata kaatuu tiukkaan takaaleikkaukseen, jota linjaan vahvasti, ei onnistu - taas pitäisi tulla haltuun suorasta putkesta kovasta vauhdista, eikä rytmit osu yksiin. Iloinen olen keinusta, se on aivan järkyttävän nopea, tuosta se ei enää paremmaksi tule. Tälle radalle tulee myös koiran ihan itseoppima juoksupuomi. Oikein yllytän koiraa varastamaan ja sieltähän se tulee, lujaa mutta selvästi osuen (mutta selvästi loikaten). Täh, olin varma että pysähtyy, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin miksi pysähtyisi, kun on saanut pitkään juosta läpi. Tällaiset kontaktit - samoin kuin meidän A, ehkä - toimivat tasan niin kauan kun ne lopettavat toimimasta.

Viimeinen rata on tämmöinen. Unohtuu ohjaus ja unohtuu putkijarru, mutta niin se vaan elämässä joskus käy.



Ja tuleepas vaan pitkästä aikaa yliarvioitua koiran kääntyvyyskin! Jesse nauraa meille videon taustalla. :D Jotenkin olen kuitenkin iloinen näistä radoista. Kani baanaa ihan entiseen malliin, eikä irtoavuuden huononemisesta ole merkkiäkään.

Goldie menee hienosti, kaksi nollaa sijoin 4. & 5. ja jotain määrittelemätöntä siinä välissä. Ensimmäinen rata on tosi sujuva ja hieno. Ehdin kesken rataa vaihtamaan ohjausvalintani vippauksesta persjättöön, ja se on fiksua.Toisella radalla kepit jää kesken, enkä jaksa enää analysoida siihen syytä. Korjailen ja kehun kun tekee lopulta loppuun asti, ja seuraavalla radalla tätä ongelmaa ei sitten olekaan. Sieltä taas hyvä rata, paitsi yksi suunnittelematon pakkovalssini levähtää vähän. Onnistumiset Momon kanssa kyllä piristää. Hyvin fiiliksin jatketaan, treenikentille ja katse eteenpäin!

Ajan kotiin Veikkolan kautta, ja käymme siellä koirien kanssa juoksemassa. Kiva päästä taas vähän eri poluille kuin kotona ja metsään, metsään... Alan pikku hiljaa saamaan juoksua taas ujutettua arkeen, ja se on ihanaa. Kun vaan saa lähdettyä, niin endorfiinit hoitavat lopun.

Eräs kaunis kesäpäivä ja elämä sen jälkeen

Viimeiset mansikat Helsingin rautatieasemalla.

Muutamia kuvia vielä heinäkuun helteiltä, ajalta ennen betoniviidakon sademetsää. Hölmöä, kuka nyt syyskuussa enää kesää kaipaa. En minä ainakaan.

Vapaan ajan arvo nousee hiljalleen. Vietämme sen lähinnä metsissä, koska lenkit ovat ykkösprioriteetti. Treenit ovat olleet pieniä. Sisällä ollaan naksuteltu lähinnä uusia temppuja mielenvirkistykseksi.

Agilityn puolella ollaan treenattu todella paljon eri asioita, mutta superlyhyissä pätkissä. Parasta kisaamisessa (heti onnistumisen jälkeen) on se, että pääsee treenikentälle hiomaan vaikeita kohtia, joita on tullut vastaan. Siispä olemme hioneet mm. poispäinkäännöksiä. Koska kepit ovat kamalat, niillä on hiottu myös paljon pientä: kulmia itsenäisesti ja haltuunotoista, persjättöjä ja muutama leijeröintikin. Vielä on paljon töitä.

Kanin kontaktejakin pitäisi taas miettiä vähän, muttei liikaa. Kani juoksee 2on2offiin täysillä, kun teemme lankulla tai pelkällä alastulolla. Jokunen treeni itsenäisiäkin ollaan tehty alamäkeen laitetun lankun kanssa, ja vauhti pysyy yhtä hyvänä, vaikka olisin missä. En tajua, mikä Kanin ajattelussa muuttuu, kun loput puomista otetaan mukaan. Epämääräinen suunnitelma on nyt kuitenkin treenata lankkuja ja kisata välittämättä mistään, jotta luotto koiraan ja fiilis olisi mahdollisimman hyvä.

Nyt tärkeintä on kuitenkin nauttia yhteisestä ajasta täysillä, olimme sitten kotona, treeneissä tai kisoissa. Sillä sitä ei ainakaan lisää tule, kun opinnot kunnolla alkavat. Onneksi kaikista asioista ei kuitenkaan tarvitse luopua.