Vuosi 2014, osa 2

Viime postauksessa jäätiin kesään ja siihen, kuinka kaiken maailman kokeista ja agin arvokisoista on selvitty. Toinen vuoden puolikas olikin hyvin erilainen ensimmäiseen verrattuna, rankka ihan eri tavalla.

H E I N Ä K U U

Heinäkuussa Momon kanssa treenataan tanssia. Momo on onnellinen. Hetken mielijohteesta ilmoan meidät kisoihin alo-htm:ään (koska freestylessa ei ole tilaa). Toisesta hetken mielijohteesta otan tarjotun varasijapaikan fs-avosta. Ja niin, kolmen vuoden tauon jälkeen tanssimme kaksin verroin. Alo-htm menee hyvin ja sieltä saadaan kuma. Ensi kertaa pääsen sisälle tuohonkin lajiin, joka on aikaisemmin tuntunut niin tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Freestylessa on petrattavaa, ja jäädään muutamien pisteiden päähän. Hämmästyn, kuinka kivoja koiratanssi-ihmiset ovat.

Muutun yllättävän nopeasti taas ihmiseksi, joka ei saa yöllä nukuttua siksi, että miettii jotain koiratanssikoreografiaa. Ehkä olin aina sellainen. Juoksuinnostus laantuu kesäksi, mutta se ei ole missään vaiheessa harmittanut, koska käytimme sen ajan hyvin - tanssimalla. On ihanaa, kun on niin paljon aikaa ja voi treenata niin paljon kuin ikinä haluaa.

Kanin kanssa treenataan kontakteja ja keppikulmia ja kaikkea mahdollista. En muista, milloin agilityn treenaamisesta tuli jotenkin niin pakonomaista, suorittamista... Ehkä juuri silloin? Ollaan usein kentällä yksin, satoi tai paistoi, omien "tätä pitää treenata" -asioidemme kanssa. Asia ei ole niin mustavalkoinen, koska meillä oli välillä myös hauskaa ihanina kesäkuisina iltoina Navalassa, tai takapihalla yöpaitasillaan, niin kuin silloin pääsykokeidenkin aikaan.

"Lähes paniikinomainen treenikuumeeni ei johdu kunnianhimosta, perfektionismista tai edes tyypillisestä suorituskeskeisyydestäni. Se johtuu siitä, etten tiedä, milloin seuraavan kerran voin elää tällaista elämää. Ei pitäisi spekuloida, mutta jos joudun lähtemään ja koirat jäävät... Ja entä jos olemme (melkein) erossa kuukausia, vuosia!?" - Treenikiireitä ja heinäkuun lista 24.7.2014

Saan opiskelupaikan. Tulee paniikki ja hienoinen muutosvastarinta. Olen todella huolestunut, miten elämä muuttuu ja sopiiko siihen koiria tai koiraharrastuksia. Nyt jälkeenpäin sanoisin, että panikoin melkein turhaan. Asiat järjestyvät. Silti on myönnettävä, että koko syksyn olen miettinyt, miten sovittaisin opinnot, koirat ja muun elämän yhteen järkevästi, enkä ole vieläkään ihan selvillä siitä.

 

E L O K U U

Tämä kuukausi oli kisojen suhteen aika huikea. Kuun alussa matkustimme taas Jyväskylään, mutta tällä kertaa koiratanssikisoihin. Samalla nähtiin ruskeavalkoista ja muita rakkaita.

Jotenkin tulin ilmoittaneeksi samalla Kaninkin ensimmäisiin koiratanssikisoihinsa. Kani tanssi hienosti. Upeinta oli huomata, miten paljon yhteistyömme on kehittynyt - pari vuotta sitten emme ehkä olisi olleet valmiita. Olemme aina treenanneet koiratanssia todella paljon varsinkin siihen nähden, ettei minulla ole koskaan ollut edes ajatusta siitä, että päätyisin tämänkin koiran kanssa kisoihin. Ehkä uskallan vielä joskus uudestaankin!



Momo tanssii uuteen Amelié -ohjelmaansa, ja kaikki on niin kesäistä, ihanaa ja täydellistä, ettei ole todellista. Paljon on parannettavaa, mutta fiilis oli jotenkin ihan mahtava. Olimme treenanneet mielettömästi ja olen ohjelmaan kokonaisuutena edelleenkin todella tyytyväinen. Kotimatkalle lähdettiin kahden kuman kanssa.

Kanin kanssa käydään Jennan agitreeneissä. Arvokisojen jälkeinen agikausi avataan Itä-Helsingissä, jossa vähän kaikki menee vähän pieleen. Seuraavat kisat Lohjalla menevät paremmin, ja siellä Momo saa tuplan ja Kani voiton. Silti asenneongelmat vaivaavat.

"Agiharrastus on luisunut taas huonoon päin. Maailman ihanin ja hauskin harrastus on kuin varomatta muuttunut taas liian tosikkotouhuksi. Vakavasti muttei tosissaan, eiku." - Liian vakavaa ja Lohjan kisat 18.8.2014

Uskomatonta, millä tavoin agility onkaan aiheuttanut pahoja fiiliksiä tänä vuonna. Tuntuu inhottavalta puhua tällaisesta, kun tiedän, että pitäisi arvostaa sitä, että on edes terve koira, jonka kanssa mennä. Yksi syy tämän vuoden taisteluihin on luultavasti se, että treenasimme ilman säännöllistä ohjattua treeniä. Valmentajat ovat aina olleet niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet katsomaan asioita oikeasta näkökulmasta.

Kun aika, jolloin ylppärit ja pääsykokeet jollain lailla "estivät" ja rajoittivat harrastamista oli ohi, tuntui luonnolliselta laittaa kunnollinen kisaputki päälle. Säännölliset onnistumiset pitivät intoa päällä, vaikka kisaaminen ei tuntunut läheskään samalta kuin joskus aikaisemmin. Tästä ei ole helppo kirjoittaa. Niin siinä kuitenkin kävi.

Kuun lopussa pääsemme kokemaan taas vuoden hienoimpia agilityhetkiä, kun voitimme joukkueellemme piirimestaruuskultaa. Kani tekee ankkurina radan nopeimman nollan, vaikka itse törmäilen esteisiin. Tsemppasin todella asennoitumistani ennen kisoja, ja fiilis oli kohdallaan. Tuntui hienolta onnistua porukalla, jonka kanssa ollaan tehty hienoja kokonaisuuksia aikaisemminkin.

S Y Y S K U U

Syyskuussa alkavat opintoni. Koska kämpästä ei ole tietoakaan, bussissa istumisesta tulee pääsääntöinen vapaa-ajanviettotapani. Kisatahtia ei höllennetä.

Tässä kuussa meillä on kolmet agilitykisat. Momo saa nollia ja Kani saa vähän vähemmän nollia, mutta hienompia sellaisia. Käydään Kanin kanssa Taneli Ikäheimon koulutuksessa. Momolla on koiratanssikisat Lempäälässä, ja siirrymme freestylessa voittajaluokkaan. Vaikka on tietysti taas kivaa, on myös vähän ikävä tunne siitä, ettei olla treenattu yhtä hyvin kuin viime kisoihin.



L O K A K U U

Lokakuussa syödään myöhäisen syksyn mustikoita. Minusta tulee kaupunkilainen, ja pohdin, miten harrastaminen onnistuu, jos välissä on yli viisikymmentä kilometriä ja kehä kolmonen.

Näin jälkeenpäin voi taas todeta, että hyvinhän se onnistuu, kun kuluttaa bussinpenkkiä eikä paljon tuhlaa aikaansa kaupungin kulttuurielämyksiin.

Kanista tulee hyppyvalio, epävirallisesti tietenkin.

Lisäksi huomaan, miten paljon uudelleen aloitettu koiratanssiharrastus on vaikuttanut minun ja Momon työskentelyyn agilityradalla. Koiratanssi opetti arvostamaan ja ymmärtämään koiraa, kun päädyin katsomaan Momoa ihan eri näkökulmasta kuin katson hyvää agilitykoiraa. On paljon helpompaa olla turhautumatta, kun tietää ja muistaa, että koira tekee varmasti ihan täysillä, yrittää niin kovasti ja on varmasti juuri niin maailman paras itsensä kuin vain koira voi olla.

Momon kanssa syksyn agilitykisoissa olen aina mennyt todella hyvällä mielellä, ja onpa sanottava myös, että asenne on näkynyt myös ratatyöskentelyssä. Ohjaamiseni on mielestäni ollut parempaa suhteessa koiraan, eikä tuloksellisestikaan yliaikanollia ole pahemmin näkynyt - päinvastoin hyviä aikoja ja sujuvia nollia. On ihmeellistä, miten Momon kanssa olen päässyt melkein jokaisella radalla siihen tilaan, jossa olemme radalla vain toisiamme varten. Lisäksi koko keskinäinen suhteemme on muuttunut tanssin myötä paljon paremmaksi. Näen Momossa valtavasti vahvuuksia, ja jos se pääsee käyttämään niitä paremmin koiratanssissa kuin agilityssa, niin sitten mennään sen mukaan. Uskomatonta, mihin muutamat tanssiaskeleet voivat johtaa.

M A R R A S K U U

Pohdin ajatusta siitä, että onnistuminen on jatkuvaa luovaa epäonnistumisesta selviämistä. Treenataan tanssia ja käydään esiintymässä Lemmikkimessuilla. Treenataan HTM:ää joulukuun kisoihin ja fiilistellään, täysillä. Todellakin löysimme tämän lajin tänä vuonna. Treenien jälkeen ei voi olla kuin yhtä hymyä.

Molemmille koirille saadaan myös viimeiset aginollat kasaan. Tuloksilla ei juhlita, ja kaiken päälle Momo loukkaa etujalkansa kisoissa ja on pari viikkoa levossa. Vaikka vammasta ei näy jälkeäkään, en ole uskaltanut edes treenata agilitya Momon kanssa tuon säikähdyksen jälkeen.

Kanin kanssa tehdään kisadebyytti toisenkin lajin parissa: karvaton sheltti pääsee ensimmäisiin tokokokeisiinsa ja saa ykköstuloksen.

Meillä on Kanin kanssa vielä vuoden viimeiset agilitykisat Lohjalla, jolloin mokaillaan taas pikkujuttuja ja otan sen liian vakavasti.

J O U L U K U U

Joulukuussa pikkujouluillaan ja muutetaan Vantaalle, uuteen omaan koirakotiin. Kiihkeästi odotetut Messarin tanssit jää väliin, koska Momolla on juoksu. Odotellaan Joulua kahdenkymmenen tassun voimin ja Momo täyttää 6 vuotta.

Joulukuu ollaan oltu agilitysta kisatauolla ja käyty treenaamassa kerran. Agilityn kanssa pidetään kai nyt jotain taukoa. En todellakaan tiedä, mitä tämän harrastuksen kanssa pitäisi tehdä.


 

~  ~  ~

Vuosi 2015.

 

Lupaan treenata vain silloin, kun huvittaa. Lupaan olla treenaamatta paljon, ja lupaan olla myös kisaamatta paljon, jos siltä yhtään tuntuu.

Lupaan arvostaa niitä upeita ihmisiä, joihin olen saanut tutustua paremmin vuonna 2014. Heitä on ihmeellisen paljon kaikesta hämmennyksestä huolimatta, ja olen saanut valtavasti apua ja ystävällisyyttä. Kiitos. Lupaan panostaa teihin vastaisuudessakin ja enemmän kuin viime vuonna.

Erityisesti tästä vuodesta kiitos

Karo & Troya, Niksu, Hera

Leena, Pekka, Luffe

Marjaana & Tmi Rähinän upea porukka

Nadja, Hippi ja Flow

Eevis, Senni, Jenna, Jesse & muut seurakaverit

Emilia ja Tuuli

Anni, sisaret, perhe

Lupaan olla panostamatta yhtään liikaa sellaisiin asioihin kuin opiskelu, työ tai koiraharrastukset. Lupaan blogata vähemmän.

Lupaan pitää hauskaa ja tehdä paljon asioita, joita en ole koskaan ennen tehnyt. Lupaan toteuttaa unelmia ja unelmoida lisää.

Ihanaa, upeaa ja mieletöntä vuotta 2015, myöhässä mutta silti. Olen ehtinyt rikkoa jo monta lupausta, mutta toivoa riittää.

Vuosi 2014, osa 1

Vuosi 2014 on ollut täynnä elämää, joka jää varmasti mieleen. Ehkä enimmäkseen pitkää ja puuduttavaa raskautta - abikevät, jolloin ihmiset vähän sekoavat, sitten pääsykokeet, jotka puristavat viimeisetkin voimat ja lopulta opinnot, ja muutot. Mutta sitten on ollut niitä välähdyksiäkin - uusia ja vanhoja koira- ja ihmistuttavuuksia, itsensä yllättämistä ja rauhaa. Parhaina hetkinä olen ollut niin mielettömän onnellinen, ettei ole vaikea olla lopulta kiitollinen.

Vuoden alku oli kamppailua väsymyksen kanssa, ylppäreiden ja pääsykokeiden kanssa ja laskeneiden agilityfiiliksien kanssa. Iloa toivat metsälenkit, valokuvat ja syttynyt juoksukipinä, rakas luppakorva ja lepo. Täytyy silti myöntää, että vielä kesän

T A M M I K U U

Treenaamme Kanin kanssa agilitya viikkotreeneissä Ninan opeissa. On yksi kymmenen startin kisaviikonloppu, josta tulee tuloksia muttei sitten oikein mitään muuta. Valokuvaamisesta ja metsästä tulee sellainen yhdistelmä, joka tekee sen, mitä agilityn olisi pitänyt tehdä - vie ajatukset muualle, rauhoittaa ja rentouttaa.

H E L M I K U U

Kuun alussa käymme Kanin kanssa Jennan koulutuksessa pohtimassa kontakteja. Syntyy ajatus siitä, että käytetään koko kevät kontaktien hiomiseen eikä panikoida arvokisanollista.

Momokin saa edelleen treenata aksaa, tosin ilman mitään ihmeempiä oivalluksia. "Tajusin treeneissä taas yhden asian, joka tekee minusta ja Momosta hieman epäsopivan agikoirakon. Meiltä molemmilta puuttuu keskittymiskyky. Kun minä en keskity, ei Momokaan keskity." - Villasukkasankari 20.2.2014

Matkustamme Keski-Suomeen huolehtimaan rakkaasta ruskeavalkoisesta ja on järkyttävän kaunista ja ihanaa ja onnellista. Kani täyttää 4 vuotta. Luen leikisti ylppäreihin.

M A A L I S K U U

Juoksu ilahduttaa entistä enemmän, ja sykemittari pääsee mukaan agilitytreeneihinkin. Mietin jälleen kerran, minne aika meni. Ylppärit on ohi ja pääsykokeet edessä, ja minulla on viisi päivää vapaata. Käydään kisoissa ja saadaan Kanille sm-nollat kasaan. Arvokisat ahdistaa, mutten haluaisi kertoa siitä, vaan jostain ihan turhasta.

"Kani on hassu. Se höristää korvia, kun sanon rakas. Tajusin aika pian, että se johtuu siitä, että Rakas alkaa samalla kirjaimella kuin Ruoka." Sata tapaa halata puuta 30.3.2014

H U H T I K U U

Huhtikuussa eletään Vakavaa aikaa ja luen pääsykokeisiin hartiat paukkuen. Juokseminen auttaa, edelleen. Iltaisin takapihalla rakennetaan Kanin kontakteja uudelleen lankun, pallon ja kumpparien voimin.

T O U K O K U U

Selvitän kirjalliset Vakava-kokeet ja juoksen ihka ensimmäisen puolimaratonini. En ollut ikinä ajatellut, että minusta olisi johonkin noin pitkäjänteiseen asiaan. Lisäksi yllätyn, millaisen juoksuaallon tempaukseni aiheuttaa lähipiirissäni. Tänä vuonna joululahjaksi lähtikin muutama juoksulahjakortti. (: Oma intoni laski kesäksi juoksun kanssa täysin, mutta aika, jonka siitä sain, tuli käytettyä hyvin.

Kevään agilityryhmät lähtevät pyörimään, ja omat koulutettavat ilostuttavat. Pohdin, milloin jaksan mennä taas kisoihin. Arvokisa-ahdistus. Momolla ei.

"Hurmaava Momo on muuten päättänyt tappaa ruohonleikkurin. Ja vesiletkun. Pienensuuren sheltin murhanhimo on silmitön." Kesä ja ratatreeniä 21.5.2014

Treenaan agilitya ensimmäistä kautta ilman viikottaista ohjattua treeniä. Yksittäisiä treenejä on Satu Hillillä ja Nadjalla. Itsenäisellä treenillä yritetään pitää pakka kasassa ja kontaktit parempina.

Kuun lopussa käydään Hihan kisoissa, eikä saada Momolle viimeistä sm-nollaa. Mutta Kanin kanssa teemme todella hienon radan, jolla irtoaa ansaittu agiserti.

 K E S Ä K U U

 Minusta tulee ylioppilas. Tuskin olen saanut valkolakkia päähäni, kun alkaa koko vuoden kiireisimmät kaksi viikkoa, jotka toisaalta antoivat myös paljon. On maailman paras työviikko Vivamossa, jonka keskellä ajan yksin yhteensä n. 600 km soveltuvuskokeisiin Jyväskylään.

Seuraavalla viikolla on Helsinki, sitten Joensuu ja seuraavana päivänä Tampereella agilityn sm-kisat. Joukkueradat menevät hyvin, ja kolmen koiran ja kahden ihmisen joukkueemme sijoittuu yhdeksänneksi. Kani oli niin upea, että itketti.


Itkettää vieläkin vähän, vaikka kuinka osuu silmiin monia kehityskohteitakin.

Parin viikon päästä on agilityn maajoukkuekarsinnat Rovaniemellä. Matkustamista on paljon, ja perille päästyämme minulle nousee kaiken kukkuraksi kuume ja pädyn tärisemään sängyn pohjalle kuin horkassa. Särkylääkkeiden avulla olen tolpillani radoilla. Teemme hyllyn ja toiselta radalta hyvän vitosen, jolla olisi päässyt jatkoon ilman sitä vitosta - hinta, jonka joutuu maksamaan kun antaa A:n kontaktinsa herran haltuun.

Kesäkuussa tein myös vuoden parhaan päätöksen: Päätin aloittaa taas aktiivisen koiratanssiharrastuksen Momon kanssa.

"1.  Jotkut alkavat aina itkeä, kun katsovat videolta teurashevosia tai kulkukoiria. Minä alan itkeä, kun katson videon messarin koiratanssikisoistamme. Siitä on kolme vuotta, ja olemme jotenkin niin nuoria molemmat. Momolla ei ole vielä edes kunnolla karvoja.

2. Olen miettinyt, että joskus Momosta tulee ihan oikea mummokoira - sellainen, jonka tarvitsee vain syödä, nukkua, haukkua ja kävellä. Silloin katuisin vain sitä, etten antanut sen tanssia." - Tanssimme taas 26.6.2014

 

Tämä päätös oli siksi niin tärkeä ja hyvä, että siitä seurasi niin paljon ihania asioita. Niistä lisää seuraavassa osassa.

Joulukoira

 

Onnea rakas koiraseni. Tiedän etten voi koskaan sanoin kertoa sitä, mutta kiitos.

Kiitos, että tulit juuri oikeaan aikaan ja olit täydellinen. Olet edelleen.