SM 2014

Taas rankka viikko takana. Keskiviikkona vakuuttamaan Helsingin herrat, torstaina junalla Joensuuhun, perjantaina takaisin autoa hakemaan ja kotiin. Seuraavana aamuna aikaisin ylös ja koirien kanssa autolla Tampereelle agilityn sm-kisoihin. Kahden viikon sisään olen matkustanut yli 2000 kilometriä.

Viimeistelytreenini tein maanantaina, ennen seuraavaa reissukierrettä. Ei mitään raudanlujaa ratatreeniä huippuvalmentajilla, vaan muutamia kontakteja. Kani varasteli puomilta ihan oudosti. Tässä on kaksi kuukautta treenattu kontakteja kuntoon arvokisoihin, joten siitä olisi voinut tulla pienoinen kriisi, että koira varastelee viikkoa ennen. Mutta ei tullut. Onnistuneita treenejä on liian paljon sellaiseen. Lisäksi, jos koira himmaamisen sijaan varastaa, se kertoo siitä, että olemme saaneet tänä keväänä edes jotain aikaan.

Lauantaina kisattiin joukkueet. Meidän kokoonpano oli sama kuin viime vuonna: omat koirani ja Anne Helmi-sheltin kanssa. Tulospakko siis oli jo valmiiksi. Medien joukkuerata oli mielestäni helppo, ei mitään suurempia ansoja tai sellaista, mitä ei olisi ennen nähty.

Meidän medit: Helmi, Kani ja Mom.

Goldie sai ekalta radalta femman kontaktilta (josta en ole samaa mieltä). Muuten oli tosi nätti rata ja olen niin iloinen koiran puolesta. Tehtiin varmasti parasta mahdollista ja fiilis oli kohdillaan. Ajassakin, nippa nappa! (Kiva joskus näin päin.) Kun Anne ja Helmikin onnistuivat tekemään hienon yliaikanollan, saatiin meille medifinaaliinkin jännitettävää.

Hetki ennen Momon rataa tunsin itseni taas 14-vuotiaaksi tytöksi, joka on saanut ensimmäisen oman koiransa ja jolla vain taivas on rajana. Pitäisi kai tuntea niin useammin. Kadutti, etten huolehtinut yksilönollista.

Kanin kanssa joukkuerata meni aivan mielisairaan hyvin. Muutamia pieniä kaarroksia lukuunottamatta tehtiin hyvä ja ehjä rata ja otettiin kaikki irti finaalipaikasta. Aikakin jäi vain muutamia sekunteja kärjestä. Livestreamia täällä, ei kyllä videolla pahasti noita kaarroksiakaan näy. Joskus kaikki menee kertakaikkisen upeasti.

Lopullinen sijoitus oli 9./71, ja se on kyllä näillä taustoilla jo skumpan arvoinen suoritus. Ainoana kolmen koiran (ja kahden ihmisen) joukkueena kymmenen parhaan joukkoon!

Sunnuntaina yksilöt menivät Kanin kanssa sitten ihan poskelleen. Voitimme korkeintaan kisan siitä, kuka onnistuu hyllyttämään karsintaradan ensimmäisenä (toisen esteen takaakiertoon) tai perusteellisimmin. Pakka hajosi heti alkuun, eikä saatu yhtään ehjää pätkää edes loppuradalle.

Rata oli ihan supervaikea. Toisaalta profiili olisi kyllä sopinut meille, koska Kani irtoaa takaakiertoihin ja itse käytän jalkojani aika tehokkaasti. Tottakai olisi ollut hauska nähdä, mihin meidän tavallisempi tekemisemme olisi riittänyt. Mutta sellaista sattuu.

Ainakin rata kertoi, miten oma asenteeni on viime vuodesta kehittynyt. Pettymys kunnolla ulos ja sitten ajatukset uusiin ratoihin ja treeneihin. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistumiseen, eikä edes noin perusteellinen sössiminen heikennä luottamustani tekemiseemme.

Wilson ja Kani

Ison kiitoksen ansaitsevat myös seurakaverit, jotka kannustavat riippumatta siitä, tulimmeko maaliin hyvällä nollalla vai surkealla hyllyllä (hyville hylyillehän kelpaa taputtaa). Voi kun saisi aina kisata tuollaisessa tsemppauksessa. Kiva oli myös nähdä kaikkia ihmisiä. Ei sitä kaikkea jännittämistä, odottelua ja puuduttavaa seisomista jaksaisi ilman hyvää ilmapiiriä.

Tällä viikolla on luvassa lepäämistä, palaneen ihon parantelua (siis miksimiksimiksi en älynnyt taaskaan ottaa aurinkorasvaa mukaan, smissä palaa aina) ja kesästä nauttimista. Ja paljon treeniä, lähinnä kontaktien palauttelua ja ehkä muutama ratavetokin. Tulevista projekteista myöhemmin. ;)