maanantai 17. lokakuuta 2011

Niin fiiliksissä

Kädet hikoaa, pitää päästä koko ajan pissille, jalat tärisee, oksettaa... Vaikka tiedän, ettei kisajännitys ole ainoastaan minun ongelmani, se ei helpota tunnetta siitä, miten suorituskyky ja keskittyminen heikkenee. Olen jopa miettinyt, mahtaako kisasuorituksen jälkeinen hyvä olo olla jotenkin yhteyksissä siihen, miten mukavalta jännityksen laukeaminen tuntuu. Pelottava ajatus. Viikonlopun tapahtumat kuitenkin opettivat paljon siitä, milloin kisaaminen on erityisen hauskaa.

Sain viime perjantaina illalla viestiä, että mahtuisimmekin mukaan Lempäälän virallisiin koiratanssikisoihin. Aluksi ajattelin, että eihän me voida mennä, kun ei ole ohjelmaakaan, mutta toisaalta emme olleet edes jääneet varasijalle, joten kisoissa harjoittelu ei ainakaan jäisi keneltäkään muulta pois. Jos Goldie ei olisi innokas, voisin vaan tehdä jotain hauskaa, keskeyttää ja palkata. Perjantaina siis listasin vahvimmat temput ja lauantaina järjestin musiikin, kasasin ohjelman ja kaivoin kaapista vanhan kesämekon. Samalla tein äärettömän oudon havainnon; en jännittänyt. Pieni kutittava tunne mahanpohjasta puuttui.

Syy taisi olla yksinkertaisesti se, että en odottanut kisapäivältä yhtään mitään. Tavoite oli mennä sinne ja tehdä parhaansa, ja olla ehdottomasti masentumatta tai pettymättä, jos se paras olisi vaikka vain juoksupyrähdys kehän läpi. Goldie ei ollut tehnyt paljoa pitkää pätkää treeneissä, eikä vieraissakaan paikoissa treenaamisesta ole paljoa kokemuksia, mitä nyt lämmittelyksi ennen agiratoja. Edes pieni hetki katsekontaktia olisi jo syy olla tyytyväinen.

Sunnuntaina istuinkin sitten autossa matkalla Lempäälään. Olin positiivisesti yllättynyt, kun käyn kehässä treenaamassa vähän väliaikamusiikin pauhatessa – Goldiehan oli ihan innoissaan. Kaiuttimien kohdalla sen korvat värähtivät aavistuksen taaksepäin, mutta muuten musiikkikaan ei häirinnyt sitä.
Kuva: Seppo Jounio

Ja ennen kuin huomasinkaan, olin kehässä ja musiikki soi. Goldie katsoi ja kuuntelei koko ajan minua, ja vaikka pääosin onnistuimme tekemään sellaista, mikä ei varsinaiseen ohjelmaan kuulunutkaan, tanssiminen tuntui silti helpolta. Koiratanssissa virheet eivät ainakaan puolissakaan tapauksista näy tai haittaa esitystä, jos sitä ei yleisölle kerro. Kappale oli ohi niin pian ja minä olin niin fiiliksissä. Tajuan vaan, että meillä oli kehässä ihan superhauskaa!

Sen lisäksi, että fiilis omasta suorituksestani oli loistava, myös kisapaikalla oli ihan mahtava tunnelma. Vaikka olen viettänyt agilitykisoissa monia tunteja, ja käynyt katsomassa muutamaa tokokoettakin, mitään tällaista en ole ennen kokenut. Kaikki paikallaolijat tietävät hyvin, että jokaista esitystä varten on tehty työtä, ja esityksesiä seurataan kasvavassa, kertakaikkiaan ihastuneessa tunnetilassa. Kehua ja kannustusta tulee ventovierailtakin ihmisiltä. Unohtamatta treeniporukan korvaamatonta tukea, Marjaanaa, Merjaa ja Ossia. Kiitos!

Esityksemme on myös tuomariston mielestä ollut tarpeeksi uskottava, ja en tahdo uskoa, kun luen lähtölistaa. Kyllä siinä meidän kohdalla on ihan selkeällä käsialalla, että KUMA. Siitäkin voi olla iloinen, että tekemisen ilo on saatu siirrettyä arvostelupapereihinkin asti. Ja tämän mahtavan tunteen rinnalla jännittäminen tuntuu jälleen kerran hyvin pieneltä, lähes olemattomalta asialta.

Laura Jalli: Hyväntuulinen ohjelma, pääosin hieno kontakti. Hyvä kehänkäyttö ja koira teki liikkeet hyvin. Hyvät pohkeenväistöt. (tekn. 80, tait. 80)
Hannele Parviainen: Hyvä kontakti. Tarkka ja tasapainoinen esitys. (tekn. 81, tait. 83)
Mirja Ovitz: Reipas iloinen esitys, jossa paljon HTM elementtejä, olisin kaivannut enemmän freestylea. Koiran ja omistajan iloinen yhteistyö mukavaa katseltavaa. (tekn. 85, tait. 80)
Yht. 163, KUMA ja neljän kesken jaettu 2. sija.

Katso video täältä.

Kuva: Seppo Jounio
Kuva: Seppo Jounio

maanantai 3. lokakuuta 2011

Missä mennään?

Tämä ei ole tanssikilpailu. Jos tämä olisi tanssikilpailu, ei olisi puhettakaan, että saisin itse olla juontaja, jonka tarvitsisi vain osata muutama pyörähdys ja loput ajasta vaan höpöttää joutavia. En myöskään saisi olla opettaja. Lopulta päätyisin tähtioppilaaksi (vaikka tähteys on minusta yhtä kaukana kuin tähdet konkreettisestikin) ja minua opettaisi kaksi koiraa. Joudun joka viikko kilpailemaan itseäni vastaan. Tuomareita ei onneksi ole, koska on mahdotonta arvioida, kumpi koirista on opettaa minulle viikko viikon jälkeen enemmän. Ja suurin osa ”suorista lähetyksistä” menee tietysti täysin pieleen. Se on koiraharrastuksen luonne.

Omat tavoitteeni syksylle ovat täynnä odotusta. Huomenna on muun muassa ensimmäiset hallitreenit! Nuori Kaniini on keppejä ja muutamia muita yksityiskohtia vaille kisaava, ja vauhtiakin on sen verran, että oman ohjaamiseni puutteet näkyvät hyvin selvästi. Mutta toistaiseksi kuono kohti keppejä ja kuja kapeammaksi, kyllä ne saadaan valmiiksi ennen kuin hanki on maassa. Goldie taas parantelee polvilumpiotaan hyvällä menestyksellä, ja tänään se saisi aloittaa treenaamisen agikentällä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että parasta treeniä sille ovat edelleenkin pitkät metsälenkit – nyt se saa vaan spurttailla, kiipeillä ja hyppiä oman mielensä mukaan. Pikkuhiljaa radallakin näkee, miten kaikki sujuu kuukausien tauon jälkeen, ja jatkaa siitä, mihin jäätiin. Ja lisäksi vuoden kiintopiste on Goldien kanssa Messukeskuksessa joulukuussa. Ei suinkaan näyttelykehässä, sillä miksi juosta kehää kun voi tehdä jotain hauskempaa – ja vaikempaa; tanssia.

Kani auttaa Goldieta kuntoutuksessa roikkumalla pyllykarvoissa,
että tulee parempi lihastreeni...

On hassua puhua tavoitteista, kun ne ovat itselleni olleet aina vaikea käsite. Aloittaleva koirakko tuskin vielä suurempia suunnitelmiaan miettii, kuhan yrittää saada kaikki esteet valmiiksi, mutta jo alkeiskurssilta alkoi niin kutsuttu jakaantuminen tavoitteellisiin ja huvikseen harrastaviin. Jotenkin hassua, kun kyllähän ne tavoitteelliset tavoittelee nimenomaan siksi, että se tekee hommasta vielä hauskempaa. Itsekin ajattelin vain, että eteenpäin. Liian tosikkoa olisi ollut asettaa kunnon tavoitteet, menisi vaan kaikki hauskuus treeneistä.

Suunnitelma ehkä toimi, vähän aikaa. Kyllähän minulla oli selvästi tiedossa suoritustemme heikot kohdat, joita paransin parhaani mukaan. Teoriassa kuitenkin suunnitelma oli, että ei tavoitteita, ei epäonnistumisia. Käytännössä tämä ei tosiaankaan toiminut. Epäonnistumisia tulee ja niiden käsittely oli omalta osaltani onnetonta. Suunnitelmassa jokin meni pieleen. Jokainen tietysti treenaa ihan omien ajatuksiensa mukaan, ja mikä toisille sopii (vaikkapa päämäärätön hosottaminen kentällä), ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Itse olin kuitenkin ottanut homman paikoin ihan liian vakavasti – ja otan välillä vieläkin. Suunta on kuitenkin parempaan päin.

Oman suunnitelmani heikkous valkesi kirkkaana eteeni, kun luin Vappu Alatalon artikkelin tavoitteista uusimmasta Agi-fi -lehdestä (4/2011). Ilman kunnollisia tavoitteita tiedostamattomat ja hyvin epäselvät odotukset saivat vallan. Panin hommalle pisteen kirjoittamalla tavoitteet tekstimuotoon ilmoitustaululle. Ja katsos vain, ei se tehnyt minusta yhtään sen enempää tosikkoa, otsa rypyssä pakonomaisesti ja konemaisesti harjoittelevaa ”himotreenaajaa”. Se, että lähtee ulos sateellakin keppitreeneihin sen vuoksi, että ajattelee pääsevänsä joskus kisaamaan, ei tee hommasta yhtään vakavampaa. Vaan paljon paljon hauskempaa: Olipa taas niin hauskat treenit ulkona, onneksi mentiin, ja kohta varmaan saadaan ne kepitkin valmiiksi!