Näytetään tekstit, joissa on tunniste HCR. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste HCR. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuosi 2014, osa 1

Vuosi 2014 on ollut täynnä elämää, joka jää varmasti mieleen. Ehkä enimmäkseen pitkää ja puuduttavaa raskautta - abikevät, jolloin ihmiset vähän sekoavat, sitten pääsykokeet, jotka puristavat viimeisetkin voimat ja lopulta opinnot, ja muutot. Mutta sitten on ollut niitä välähdyksiäkin - uusia ja vanhoja koira- ja ihmistuttavuuksia, itsensä yllättämistä ja rauhaa. Parhaina hetkinä olen ollut niin mielettömän onnellinen, ettei ole vaikea olla lopulta kiitollinen.

Vuoden alku oli kamppailua väsymyksen kanssa, ylppäreiden ja pääsykokeiden kanssa ja laskeneiden agilityfiiliksien kanssa. Iloa toivat metsälenkit, valokuvat ja syttynyt juoksukipinä, rakas luppakorva ja lepo. Täytyy silti myöntää, että vielä kesän

T A M M I K U U

Treenaamme Kanin kanssa agilitya viikkotreeneissä Ninan opeissa. On yksi kymmenen startin kisaviikonloppu, josta tulee tuloksia muttei sitten oikein mitään muuta. Valokuvaamisesta ja metsästä tulee sellainen yhdistelmä, joka tekee sen, mitä agilityn olisi pitänyt tehdä - vie ajatukset muualle, rauhoittaa ja rentouttaa.



H E L M I K U U

Kuun alussa käymme Kanin kanssa Jennan koulutuksessa pohtimassa kontakteja. Syntyy ajatus siitä, että käytetään koko kevät kontaktien hiomiseen eikä panikoida arvokisanollista.

Momokin saa edelleen treenata aksaa, tosin ilman mitään ihmeempiä oivalluksia. "Tajusin treeneissä taas yhden asian, joka tekee minusta ja Momosta hieman epäsopivan agikoirakon. Meiltä molemmilta puuttuu keskittymiskyky. Kun minä en keskity, ei Momokaan keskity." - Villasukkasankari 20.2.2014

Matkustamme Keski-Suomeen huolehtimaan rakkaasta ruskeavalkoisesta ja on järkyttävän kaunista ja ihanaa ja onnellista. Kani täyttää 4 vuotta. Luen leikisti ylppäreihin.


M A A L I S K U U

Juoksu ilahduttaa entistä enemmän, ja sykemittari pääsee mukaan agilitytreeneihinkin. Mietin jälleen kerran, minne aika meni. Ylppärit on ohi ja pääsykokeet edessä, ja minulla on viisi päivää vapaata. Käydään kisoissa ja saadaan Kanille sm-nollat kasaan. Arvokisat ahdistaa, mutten haluaisi kertoa siitä, vaan jostain ihan turhasta.

"Kani on hassu. Se höristää korvia, kun sanon rakas. Tajusin aika pian, että se johtuu siitä, että Rakas alkaa samalla kirjaimella kuin Ruoka." Sata tapaa halata puuta 30.3.2014



H U H T I K U U

Huhtikuussa eletään Vakavaa aikaa ja luen pääsykokeisiin hartiat paukkuen. Juokseminen auttaa, edelleen. Iltaisin takapihalla rakennetaan Kanin kontakteja uudelleen lankun, pallon ja kumpparien voimin.



T O U K O K U U

Selvitän kirjalliset Vakava-kokeet ja juoksen ihka ensimmäisen puolimaratonini. En ollut ikinä ajatellut, että minusta olisi johonkin noin pitkäjänteiseen asiaan. Lisäksi yllätyn, millaisen juoksuaallon tempaukseni aiheuttaa lähipiirissäni. Tänä vuonna joululahjaksi lähtikin muutama juoksulahjakortti. (: Oma intoni laski kesäksi juoksun kanssa täysin, mutta aika, jonka siitä sain, tuli käytettyä hyvin.

Kevään agilityryhmät lähtevät pyörimään, ja omat koulutettavat ilostuttavat. Pohdin, milloin jaksan mennä taas kisoihin. Arvokisa-ahdistus. Momolla ei.

"Hurmaava Momo on muuten päättänyt tappaa ruohonleikkurin. Ja vesiletkun. Pienensuuren sheltin murhanhimo on silmitön." Kesä ja ratatreeniä 21.5.2014

Treenaan agilitya ensimmäistä kautta ilman viikottaista ohjattua treeniä. Yksittäisiä treenejä on Satu Hillillä ja Nadjalla. Itsenäisellä treenillä yritetään pitää pakka kasassa ja kontaktit parempina.

Kuun lopussa käydään Hihan kisoissa, eikä saada Momolle viimeistä sm-nollaa. Mutta Kanin kanssa teemme todella hienon radan, jolla irtoaa ansaittu agiserti.

 K E S Ä K U U

 Minusta tulee ylioppilas. Tuskin olen saanut valkolakkia päähäni, kun alkaa koko vuoden kiireisimmät kaksi viikkoa, jotka toisaalta antoivat myös paljon. On maailman paras työviikko Vivamossa, jonka keskellä ajan yksin yhteensä n. 600 km soveltuvuskokeisiin Jyväskylään.


Seuraavalla viikolla on Helsinki, sitten Joensuu ja seuraavana päivänä Tampereella agilityn sm-kisat. Joukkueradat menevät hyvin, ja kolmen koiran ja kahden ihmisen joukkueemme sijoittuu yhdeksänneksi. Kani oli niin upea, että itketti.


Itkettää vieläkin vähän, vaikka kuinka osuu silmiin monia kehityskohteitakin.

Parin viikon päästä on agilityn maajoukkuekarsinnat Rovaniemellä. Matkustamista on paljon, ja perille päästyämme minulle nousee kaiken kukkuraksi kuume ja pädyn tärisemään sängyn pohjalle kuin horkassa. Särkylääkkeiden avulla olen tolpillani radoilla. Teemme hyllyn ja toiselta radalta hyvän vitosen, jolla olisi päässyt jatkoon ilman sitä vitosta - hinta, jonka joutuu maksamaan kun antaa A:n kontaktinsa herran haltuun.


Kesäkuussa tein myös vuoden parhaan päätöksen: Päätin aloittaa taas aktiivisen koiratanssiharrastuksen Momon kanssa.

"1.  Jotkut alkavat aina itkeä, kun katsovat videolta teurashevosia tai kulkukoiria. Minä alan itkeä, kun katson videon messarin koiratanssikisoistamme. Siitä on kolme vuotta, ja olemme jotenkin niin nuoria molemmat. Momolla ei ole vielä edes kunnolla karvoja.

2. Olen miettinyt, että joskus Momosta tulee ihan oikea mummokoira - sellainen, jonka tarvitsee vain syödä, nukkua, haukkua ja kävellä. Silloin katuisin vain sitä, etten antanut sen tanssia." - Tanssimme taas 26.6.2014

 
Tämä päätös oli siksi niin tärkeä ja hyvä, että siitä seurasi niin paljon ihania asioita. Niistä lisää seuraavassa osassa.

maanantai 12. toukokuuta 2014

21,0975 km ja oodi pullajaloille

Nyt se on ohi: ihka ensimmäinen puolimaratonini!

Matka lähtöviivalle

Aloin harrastamaan säännöllistä juoksua viime keväänä, kun tavoitteenani oli Naisten kymppi. Tarkoitus oli juosta puolimara jo viime syksynä, mutta lonkan rasitusvamma ja stressaava elämäntilanne hieman muuttivat suunnitelmia. Joskus tammikuun paikkeilla sain juoksukipinäni takaisin, ja aloin treenaamaan kolmen kuukauden tauon jälkeen lonkkaa ja henkistä jaksamista tunnustellen. Päämääräni oli alusta asti puolimaraton, vaikken sitä pitkään aikaan ääneen sanonutkaan. Odotin vain hetkeä, jolloin jotain sattuisi ja joutuisin perumaan kaiken. Ilmoittautumisenkin laitoin viimeisenä mahdollisena päivänä, enkä ollut silloinkaan uskoa, että olin todella pysynyt terveenä.

Harjoittelussa keskityin saamaan hyvän peruskunnon ja treenaamaan maltillisesti ja tunnollisesti - ja se kannatti. Noin kuukautta ennen tapahtumaa jouduin mm. olemaan kokonaiset kaksi viikkoa levossa todella pahan yskän ja antibiottikuurin takia. Vaikka vauhtitreeniä ja pitkiä lenkkejä jäi väliin enemmän kuin olisin halunnut, tiesin silti rakentaneeni peruskunnon niin hyväksi, että jaksaisin helposti koko matkan. Luotin itseeni satasella, sillä olin tehnyt töitä tavoitteeni eteen.

Helsinki City Run - 10.5.2014

Tapahtumapäivänä olo oli uupunut. Olin vasta selvinnyt pääsykokeista ja lihasjumeja oli pelkästä stressistä. Ei ehkä ihan paras ajankohta runille, mutta hetkeäkään en ole katunut ilmoittautumistani. Tapahtuman takia minulla on ollut syy tehdä jotain muutakin kuin opiskella, jotain muutakin odotettavaa kuin pääsykokeita ja tapa rentoutua jotenkin muutenkin kuin kaatumalla väsyneenä sänkyyn rankan päivän päätteeksi. Kun on tavoite, on pakko lähteä lenkille silloinkin, kun ei niin huvittaisi tai on muuten vaan huono päivä - ja lopulta juoksulenkki pelastaa koko päivän. Kaikki upeat juoksufiilikset maksavat osallistumismaksun moninkertaisena takaisin.

HCR:n järjestelyt olivat mielestäni täydelliset - en keksi mitään valitettavaa. Sää oli täydellinen puolipilvinen, vessajonot olivat inhimilliset ja huolto pelasi. Tankkauksena minulla oli energiageeliä, jota otin jokaisella juomapisteellä veden kanssa. Ilmankin varmasti pärjää, mutta halusin kaiken mahdollisen avun matkalleni.


0-5 km   Hassua, mutta minulle ne vaikeimmat kilometrit. Olen hitaasti lämpiävä juoksija, joten tiesin jo valmiiksi varautua ärsytykseen ekoille kilsoille. Lisäksi juoksijoita oli paljon ja alussa on ruuhkaa, joka turhauttaa. Onneksi minulla oli tsemppareita juuri näille ekoille kilsoille, ja tsemppi antoi todella paljon energiaa. Hyvä puoli hitaasti lämpiämisessä on myös se, että voi loppumatkankin uskotella itselleen, että mitä pidemmälle juoksee, sitä helpommaksi se käy. (Todellisuus voi olla sitten jotain ihan muuta.)

5-10 km   Ärsytys jatkui. Olin päättänyt olla ohittelematta paljoa ja pidätellä itseäni kymmeneen kilsaan asti (suurin moka on kuulemma juosta alussa liian lujaa), joten turhautuminen kasvoi siitä. Kympin kohdalla oli pakko tuulettaa. Juoksijoiden välinen yhteishenki on muuten yleensä tällaisissa tapahtumissa ihan loistava.

10-15 km   Edelleen vähän turhautunut fiilis ja vauhdin hakemista. Tapahtumassa kivaa on se, että saa aina vetoapua muilta juoksijoilta ympäriltä, mutta jatkuva ohittelu on raskasta, kun pitää kiihdyttää, kiertää ja etsiä uusi hyvä paikka porukassa. Itse lähdin vielä oman lähtöryhmäni loppupäässä, joten ohiteltua tuli kyllä ja paljon. Kympistä eteenpäin aloin aktiivisesti etsimään hyviä ohituspaikkoja ja kovempia kirittäjiä. Sykemittaria en ottanut matkaan, mikä oli vähän ongelmallista, sillä minulla ei ollut hajuakaan vauhdista. Tulokset kuitenkin kertovat, että kymppiin meni n. 1h 5min - aika tasaisesti olen siis varmaan juossut.

15-20 km   Viidentoista kilometrin kohdalla tuli parin kilsan euforia. Tuntui, että meni kevyesti ja kovaa. Sen jälkeen jo valmiiksi jumissa olleet pohkeet alkoivat kovettua, ja juoksusta tuli hieman vaikeampaa. Hyvä musiikki kuitenkin pelasti, ja toinen toistaan nostalgisemmat kappaleet nostivat energioita säännöllisin väliajoin. Kahdenkympin kohdalla tuuletin oikein kunnolla (en ole ikinä juossut niin pitkälle) ja porukka ympärillänikin liittyi fiilistelyyni. :D Muiden tsemppaaminen antaa tosi paljon energiaa myös itselle, joten suosittelen sitä, ihan joka asiassa. (Ja suomalainen kannustuskulttuurihan on tunnetusti aika laimea, joten sen varaan ei todellakaan kannata laskea. Opettele siis itse kannustamaan itseäsi, mitä ikinä teetkin.)

Maaliin   Parista kympistä sain hyvän tsempin päälle. Hymyä huulille ja eteenpäin niin paljon kun pohkeet vaan antaa periksi. Tieto siitä, että saisi pian juosta stadikan kentällä maaliin boostasi juoksua huimasti. Kun lopulta pääsin urheilukentälle, juoksin oikeasti ihan täysiä kaikkien väsyneiden ihmisten ohi.

Nyt väsyttää.

Maalissa olinkin sitten väsynyt. Ihmettelin mm. tulostaulun kelloa, enkä tajunnut yhtään, mistä aikani selviäisi. Huoltoalueelle kävellessäni mietin jo kaikkea, mitä voisin parantaa seuraaavalle juoksulleni: lihasjumit auki, lisää vauhtikestävyystreeniä, sykemittari ranteeseen...

Lopulta se aikakin selvisi: 2:14:36. Tavoiteaikani oli 2:15, joten aika hyvin olin kuntoni arvioinut. Rehellisesti sanottuna olin kyllä ajatellut juoksevani selvästi tavoitteen alle, joten en todellakaan ole tyytyväinen loppuaikaan. Toisaalta revanssifiilis takaa sen, etten ainakaan jää juoksutauolle vaan katselin seuraavaa tapahtumaa jo samana päivänä. Epämääräinen saavuttamaton aikatavoite ei kuitenkaan harmita, sillä tärkein tavoite saavutettiin: juoksin alusta loppuun hyvällä asenteella niin, että sekä fyysiset että henkiset voimavarat riittivät helposti loppuun asti.

Juoksun jälkeiset fiilikset voivat olla tosi erilaisia eri ihmisille. Monille tulee itsensä voittanut fiilis ja hurjat endorfiinihuurut. Minä en ole sellainen - olen vain väsynyt ja välinpitämätön. :D Tsemppaamassa ollut perhe ihmetteli reaktiotani varoittelustani huolimatta. "Höh mikä aika. Joskus vielä paremmin. Anna banaani." (Harjoittelu on sitten eri asia. Pitkiksen tai oikein kovan lenkin jälkeen on aina itsensä ylittänyt fiilis, ja olen muutenkin kaikkien juoksulenkkien jälkeen superiloinen.)

Itse juoksukaan ei mitään suurta juhlaa ollut: tuosta paristakymmenestä kilsastakin vain se pari kilsaa oli nautintoa, ja loput enemmän tai vähemmän tuskaa. (Voi tietysti olla, että opin ajan myötä fiilistelemään enemmän myös juoksun aikana.) Tuskaa on myös parin päivän lihaskivut nyt. Mutta minulle juoksutapahtuman pointti on juuri se, mitä ennen lähtöviivaa tapahtuu: säännöllistä treeniä, kehittymistä, innostunutta odotusta ja huippuhyviä fiiliksiä, joita en saisi ilman tavoitetta. Ja onhan se pakko nähdä, että todella pystyy siihen.

Seuraavaa tavoite on vielä hämärän peitossa. Nyt palaudun rauhassa, fiilistelen ja mietin sitten eteenpäin. Alan helposti suorittamaan, joten uutta ilmoittautumista en ihan heti kuitenkaan laita. Olin myös vähän miettinyt, että voisin myös keskittyä välillä johonkin muuhunkin kuin juoksuun. Kaikkea ei voi tehdä täysillä, joten nyt on aika miettiä, mihin seuraavaksi panostaa. Mutta enpä tiedä, aika koukussa olen lenkkareihini...

Oodi pullajaloille


Tämä vielä siltä varalta, että joku tuntee pienenkin kateuden pistoksen: Kuka vaan perusterve ihminen pystyy juoksemaan, joten jos kipinää on, lenkkarit jalkaan ja lenkille. Fysiikan lait kun ovat sellaiset, että kun lihasta treenataan, se kehittyy - sitä vastaan on turha taistella. Itselläni ei ole sen kummempaa liikunnallista taustaa, enkä oikeastaan ole koskaan nauttinut liikunnasta oikeasti ennen kuin aloitettuani säännöllisen juoksemisen. Jonkin aikaa sain toki treenata, ennen kuin opin oikeasti nauttimaan juoksusta. Lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että mitä pidempään tätä tekee, sitä enemmän sitä rakastaa.

Kun juoksu on rutiinia, askel kulkee ja koko elämänrytmi muuttuu säännöllisemmäksi. Hyvä juoksuohjelma auttaa pitämään harjoittelun säännöllisenä ja järkevänä. Käytin aluksi juoksutapahtumani HCR:n sivuilta löytyvää ohjelmaa, ja vaihdoin sitten Juoksufoorumin Sepon ohjelmaan. (Ensimmäisessä hyvää on mielestäni se, että vaihtoehtoinenkin liikunta on huomioitu. Toisessa hyvä juttu on mielestäni kilometrit, joista näkee, miten hyvin on ohjelman mukana.) Pääpiirteissäni juoksin 3-4 lenkkiä viikossa: kaksi lyhyttä ja kevyttä (n. 30-45 min), yhden lyhyen ja kovan (max. 1 h, esim. intervalleja ja vauhtileikittelyä) sekä yhden pitkän ja kevyen (pitkis eli n. 1,5-2 h). Kevyt tarkoittaa itselläni todella, siis todella hidasta juoksua. Nauroin jossain vaiheessa, että varmaan kävelen nopeammin kuin juoksen... Kunto kuitenkin kasvaa ja loukkaantumisriski pysyy alhaalla. Vapaapäivinä kävin tietysti kävelylenkeillä koirien kanssa, ja välillä korvasin lenkkejä esim. uinnilla tai pyöräilyllä. Vähemmälläkin lenkkimäärällä muuten pärjää, mutta tavoite kannattaa laittaa niin, että harjoittelun pystyy tekemään kunnolla.


Mielestäni kannattaa laittaa sellainen tavoite, jonka suorittaminen hiukkasen epäilyttää. Pystyt juoksemaan kymmenen kilometriä. Uskotko ihan täysin? Jos et, siinä on sinulle hyvä tavoite. Jos uskot, mieti pidempää matkaa. Itsensä haastaminen on aina yhtä ihailtavaa, oli tavoite mikä hyvänsä.

Ja hei - ei kaikki juokse, eikä pidäkään. Erityisesti ärsyttää se mielikuva, että agilityharrastajien pitäisi olla jotain maratoonareita ja käydä agilitytreenien lisäksi kuntosalilla. Ylipäätään nykyajan terveysintoilu painostaa helposti liikuntaan, josta kaikki eivät nauti. Oleellisintahan on kuitenkin kokonaisvaltainen hyvinvointi. Parasta on etsiä ja löytää sellaisia asioita, joissa voi haastaa itsensä, nautiskella ja tehdä jotain uutta ja piristävää - oli se sitten jokin liikuntaharrastus tai vaikka valokuvaus.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Pieniä iloja

Ensinnäkin, olen pahoillani uudesta otsikkokuvasta. Se ei vaan toimi. En myöskään tajua, missä vaiheessa kuvan laatu romahti. Uusi on kuitenkin parempi kuin edellinen Paintilla kiireessä väkerretty luomus, joten kestettäköön. Vähän kerrallaan. :)

Sitten pieniin iloihin. Flunssa on estänyt lähes kaiken liikunnan viime viikolla, mutta nyt alkaa hellittää. Sain vihdoin aikaiseksi ostaa uudet kengätkin, joten kova hinku olisi jo päästä juoksemaan. Uudet lenkkarit ovat minulle kuin yhdistetty joulu ja syntymäpäivät pienelle lapselle. Vähän ylipronaatiota oli, mikä oli odotettavissa, joten mukaan tarttui Asicsin Gel Trainer 19 -kengät lievästi tuettuina. Edelliset kenkäni olivat neutraalit New Balancen 1080 V3:t, jotka ovat olleet ihan täydelliset kengät. Liimaukset alkavat kuitenkin jo rakoilla, enkä ota sitä riskiä, että kengät alkaisivat hajota kriittisillä hetkillä.


Puolimaraa silmällä pitäen kaikki alkaa siis olla aikalailla kunnossa. Järjestettävänä on vielä vaatetus, tankkaus ja musiikki, ja tietysti uudet kengät pitää sisäänajaa. Tärkeintä on nyt päästä pian takaisin juoksurytmiin ja pysyä terveenä. Aijon tehdä kaikkeni hyvien juoksufiilisten eteen.

Agilitylle on toisaalta ollut nyt hyvin aikaa. Kontakteja on nyt ihan oikeasti työstetty, kumppariagilityna pihalla ja villasukka-agilityna hallilla. Kanin kanssa keskitytään saamaan laukkaa puomin alastulolle. Olen vihdoin keksinyt, miten palkkaus toimii parhaiten, mutta lopputuloksestahan ei ole vielä takeita. Jos ei yritä, ei saa koskaan tietää, mihin voisi päästä! :) Momon kanssa pitää treenata kontakteja osana rataa ja myös niin, että on sekä etupalkka että ohjaaja näkökentässä (häiriö).

Kontaktit on muuten älyttömän hyvä treenattava asia silloin, kun on vähän aikaa. Toistoja tarvitaan toki paljon, mutta yhteen treeniin niitä ei ainakaan minun koirieni tapauksessa kannata kovin montaa tehdä. Aikaa treeniin menee siis tosi vähän, ja näitä on hyvä treenata myös ihan kotioloissa. Syvempiä kontaktipohdintoja kirjoitan vielä joskus tulevaisuudessa. Ei ole sellaista innovaatiota, jota en haluaisi kaikkien koiraihmisten (ja muiden pahaa-aavistamattomien uhrien) kanssa jakaa!


Tästä eteenpäin blogi jää tauolle kuukaudeksi. Sen jälkeen on enemmän aikaa treenaamiseen, muuhun koirien kanssa puuhailuun ja niistä kirjoittamiseen.

Ihanaa kevättä kaikille!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Unissajuoksija

Nyt se on tehty, hyi kamala. Ilmoittauduin sunnuntaina HCR:lle. Olin tarkoituksella jättänyt ilmoittautumisen viimetinkaan, jotta näkisin, miten lonkka kestää treenin. Suurempia ongelmia ei ole ollut, joten tekosyitäkään ei ollut. Sunnuntaina juoksin myös ajallisesti pisimmän pitkikseni ikinä, 2 h / 15 km, joka meni todella kevyesti, joten hyvillä mielin laitoin ilmon menemään.

Ensimmäisestä puolikkaastani on siis kyse. Nyt fiilikset vaihtelevat innostuneesta kammotukseen ja ärsytykseen siitä, että piti mennä valitsemaan mokoma massatapahtuma. Heti maanantaina olin tietysti myös kauheassa flunssassa, joten saa nähdä, pääseekö tällä viikolla ollenkaan juoksemaan.

Agitreenejä ei tietenkään jätetä väliin, jos ei ole ihan pakko. Kävin ostamassa pussillisen lihapullia ja pyhitin treenin pelkille puomin kontakteille, vaikka vuorossa olisi ollut ihana luukutusrata. Ennen en olisi varmaan voinut vastustaa kiusausta. Nykyään olen viisaampi.

Kontaktitreeni teki hyvää, tietysti. Meillä on Kanin kanssa kesään asti aikaa treenata vain ja ainoastaan kontakteja, jos niin halutaan, ja en aijo kisata yhtään agirataa, ennen kuin olen tyytyväinen. Testattiin Ninan kanssa ennen puomin alaosaa vapauttamista (koira saa siis juosta vaikka loikalla loppuun), ja vaikka nopeutta tuli, ei Kani ainakaan noilla toistomäärillä uskaltanut jättää 2on2offia tekemättä. Liian kiltti ja tunnollinen koira. Lelupalkka olisi ehkä tuohon tarkoitukseen ollut parempi, vaikka aijon käyttää myös aikaisempaa enemmän namipalkkaa kontakteilla.


V i e l ä   t ä s t ä   e l ä m ä s t ä
En voi juosta, puhua pitkään tai laulaa, mutta siihen nähden olen hyvin tyytyväinen. Hartiani paukkuvat, koska haluan osata kaiken. Löysin eilen kirjastosta Yonan Vaikenen laulaen. Pidän siitä, kun ihmiset tunnistavat jo kaukaa ja heilauttavat kättä.