Hetken istuin rakkaan hevosystäväni paljaalla selällä ja olin aivan hiljaa ja tyyni. Silloin olisin voinut ajatella tulevaisuutta, jotenkin suunnitella sitä. Vain vanhan rakkaan suomalaisen selässä se tuntui täysin turvalliselta. Ja en kuitenkaan voinut. Ei tarvinnut.
Olemme muuten Joosepin kanssa ikätovereita. On outoa ajatella, että kun olemme molemmat yli parikymppisiä, Jooseppi on vanha paappa ja minä olen vielä nuori ja kaunis ja villi.
Tänään veimme hevoset kesälaitumille.
Olin joskus ponityttö henkeen ja vereen. Joskus olin ihan varma, että minulla olisi isona oma talli tai ainakin oma hevonen. Nyt uskon, että minulla on isona hirveä määrä ihania koiria ja kaikki aikani kuluu treenatessa ja kisatessa.
Ehkä kaikki taas muuttuu. Nyt värisen täällä väsymyksestä (tai sitten täällä oikeasti on vaan niin kylmä) enkä saa mitään aikaiseksi. Junalippu pohjoiseen on vielä ostamatta, ja kaikki muukin ihan kesken.
Mutta sitä virhettä en enää tee, etten unelmoi tarpeeksi.