tiistai 25. helmikuuta 2014

Rakas ruskeavalkoinen

Laumamme vahvuus on tällä hetkellä 12 valkoista tassua. En ole (valitettavasti) hankkinut uutta koiraa, vaan matkustimme shelttineitien kanssa perjantaina Keski-Suomeen pitämään huolta rakkaasta ruskeavalkoisesta. Aussiepoika Luffe on painanut tassunjälkiään kesälomamuistoihini jo kymmenen vuotta. Koiratkin ovat siis keskenään jo vanhoja tuttuja ja tulevat toimeen ilman suurempia kahinoita.



Päivät ovat lukemista, ulkoilua ja rentoilua. Kelit sallivat metsissä samoilun lisäksi lenkkeilyn myös järven jäällä. Luffe, Kani ja minä olemme tästä erittäin innoissamme. Momoa vähän arveluttaa vielä tuo vetten päällä kävely.


 Luffen kanssa olemme käyneet hieman keskustelua siitä, tarvitseeko luoksetulokäskyihin reagoida heti vai sitten kun ehtii ja kiinnostaa. Maalaispojan tottelevaisuus on päässyt vanhemmiten hieman repsahtamaan... Lataan siis taskuni täyteen herkkuja joka lenkille ja yritän olla kärsivällinen. Tilaisuus tekee varkaan, mutta onnistuneet toistot tukevat seuraavia onnistumisia. Edistystä on tapahtunut jo muutamassa päivässä, ja Luppana saa kulkea jo aika vapaasti ollessaan kuulolla. Arkitottiksen - eli lähinnä luoksetuloharjoittelun - tueksi olemme myös temppuilleet päivittäin, joten toimintaa on riittänyt.










torstai 20. helmikuuta 2014

Villasukkasankari

Olen keksinyt uuden lajin talviolympialaisiin. Se on villasukilla luistelu. Ammattilaiset voisivat laittaa kaikkensa likoon kehitellessään optimaalisesti luistavia kuituja ja neulekuvioita. Kisan lopuksi sellaiset pienet suuret suloiset koirat, kuten Momo, voisivat käydä keräämässä jalasta luisuneet sukat pois areenalta. Mielettömän viihdyttävää, eikö?

Momo tosin on viimeaikoina keskittynyt lähinnä siihen, että sukat on levitelty tasaisesti ympäri taloa. Pyydettäessä se kuitenkin kiikuttaa minulle niin sukat kuin lelutkin, ja juoksee tyytyväisenä perässäni, kun etsin ärsyyntyneenä kadonnutta paria. Tyhmähassuihana koira.

Momo viime kesän sm-karkeloissa. Kuva © Kirsi
Tajusin treeneissä taas yhden asian, joka tekee minusta ja Momosta hieman epäsopivan agikoirakon. Meiltä molemmilta puuttuu keskittymiskyky. Kun minä en keskity, ei Momokaan keskity. Kani keskittyy tekemiseen aina joko täysillä tai ei ollenkaan. Eli perjaatteessa siis aina täysillä, riippumatta siitä, olenko minä mukana vai en. Juuri se on kyllä agilityssa niin vaikeaa - rata vaatii 110% huomiosta, jos haluaa saada hyvää jälkeä aikaiseksi.

Agilitysta muuten ei toivottavasti koskaan tule olympialajia. Meillä on jo ihan tarpeeksi koleaa ilmapiiriä, liian nuorena treenattuja koiria ja liian suuriksi venytettyjä fyysisiä vaatimuksia. Onneksi on myös paljon järkeviä ja mukavia ihmisiä. Tykkään itse treenata tavoitteellisesti, mutta ihailen myös huoletonta keskinkertaisuutta (määritelmä vapaa).

Eilen löysin lattialta palasen kesää - sitruunaperhosen. Se oli elossakin, en tajua miten. Kaipaan jo kesää. Vaikka lämpimien hallien keinonurmilla on siistiä ja mukavaa, tuntuu, että saan parhaat fiilikset ulkoradoilta. Pöllyäviltä hiekkakentiltä, joissa maa joustaa pois lenkkarin alta ja ötökät syö ja aurinko, sade ja tuuli tuntuu poskilla. Sitä ennen pitää vain selvittää kurainen kevät.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Rennommin


Vapaapäivät alkavat vaikuttaa. Tuntuu ihanalta, kun ei edes tarvitse jaksaa tehdä mitään erikoista. Ehkä opin joskus rentoutumaan kunnolla.

Treenaaminen on tosin jäänyt hieman vähiin. Toisaalta molemmille koirille on ollut kunnon ratatreenit, mitä ei usein tapahdu. Kani on painellut akatemialla, jolloin Goldie on päässyt viikkotreeneihin. Olen edelleen sekoillut twistien ja saksalaisten kanssa, ja draivi on radalla hukassa. Pääasia kuitenkin, että on kivaa.

Olen alkanut taas juosta säännöllisesti. Se on mahtavaa. Ensimmäiset kilometrit olivat yhtä tuskaa, mutta nyt rullaa jo aika mukavasti. Puuduttavan pitkät kevyet lenkit palkitaan reippaalla lenkillä. Koiratkin ovat tietysti mukana, ja olemme Kanin kanssa yhtä mieltä intervallien ihanuudesta. (:

Juoksulenkkien vastapainoksi kävimme eilen taas metsässäkin. Liikunnasta tulee minulle helposti pelkkää suorittamista, jos en välillä ota rennommin. Koiratkin nauttivat suunnattomasti päämäärättömästä haahuilusta puiden välissä. Poluilta poikkean kuitenkin vain sen verran, etten eksy.

Metsä muuttuu entistä terapeuttisemmaksi kameran kanssa. Kuvaaminen ei ole helppoa, mutta ihanaa. Tuntuu, että pääsen aivan uudella tavalla lähemmäksi myös koirieni kokemusmaailmaa. Kuvan ei välttämättä tarvitse olla kovin kaunis tai omaperäinen. Riittää, että se on sitä, mitä minä katson.











sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Tekniikkatreeniä ja kontaktipohdintoja

Prelejä, koirajuttuja ja villasukilla luistelua. Niistä on tämä viikko (ja varmaan seuraavakin) tehty. On alkanut jo hieman arveluttaa tämä abiturientin elämä. Olettaako ne, että nyt kun me ei olla enää koulussa, niin me vain istutaan aamusta iltaan kotona ja luetaan? Pelkään oikeasti vähän niin.

Lenkki- ja leikkiseuraa ollaan saatu Karosta, Troya-bc:sta ja Nikitasta. Lenkkien sopiminen kannattaa, tulee oikeasti lähdettyä! Ja saa kivoja kuvia. (;

Kani, Nikita ja Troya vauhdissa
Agilitytreenit ovat olleet tällä viikolla täynnä tekniikkaa, mikä tulee kyllä aina tarpeeseen. Viikkotreeneissä hiottiin Kanin kanssa valsseja. Meidän valssit on sinänsä ihan hyvällä mallilla, mutta pitkälle liikkuvissa valsseissa menee jalat helposti solmuun. Myöhässä on valssin kanssa myös helppo olla, kun sillä epätäydelliselläkin ajoituksella selviää helposti puhtaasti. Treenit meni kuitenkin hyvin - rohkea liikkuminen on aina treenilistalla.

Tänään oltiin Kanin kanssa agilityakatemialla Jenna Caloanderin koulutuksessa, jonne päästiin peruutuspaikalle lyhyellä varoitusajalla. Viikon takainen puomilla säheltäminen sai vastapainoa, kun aloitettiin suosiolla heti kontakteista. Taas tuli paljon uusia ajatuksia.

Kun painetilanne syntyy, ja Kani jää seisomaan kontaktille muutaman askeleen päähän 2on2offista, tilanteesta pitää päästä nopeasti eroon, vaikka houkuttelemalla koira kontaktille. Palkkaaminenkin voi olla ok, ajatuksella neutraali kevyt palkka huonoista toistoista, superiso palkka superhyvistä toistoista. Koira siis tavallaan palkataan kevyesti väärästäkin toistosta. Tällä estetään epävarmuuden ja rankaisun tunteen synty.

Ihana Troya ja kepintuijotuskilpailu (:
Ajatus vaatii toki vielä pohdintaa. Aikaisemmin olen jäänyt odottamaan, että Kani tarjoaisi 2on2offia, mikä on teoriassa järkevää. Käytännössä en kuitenkaan ole varma, lisääkö se millään lailla varmuutta, sillä tuloksena on usein vain pitkä aika, jolloin seison passiivisena vieressä kun koira seisoo paineisena kontaktilla. Myöhemmin olen myös vain kutsunut Kanin palkatta pois kontaktilta mukaani ja ottanut rennosti uuden toiston. Olisiko 2on2offin vaatiminen loppuun asti ja siitä kevyesti palkkaaminen sitten fiksumpaa onnistuneiden toistojen kannalta, se pitää selvittää treenaamalla.

Yksi iso juttu oli myös ajatus siitä, että myös kisakontaktit pitäisi tuoda treeneihin. Se on unohtunut meillä kokonaan. Kun koira voi koskaan tietää, pitääkö sen pysähtyä vai jatkaa, se lisää automaattisesti vauhtia vapautumisen varalle.

Kontaktien treenaaminen on kyllä osoittautunut pohjattomaksi suoksi. Onneksi treenaamalla löytää aina uusia asioita, jotka toimivat ja eivät toimi. Olen esim. ihan älyttömän tyytyväinen siihen, että olen vihdoin oppinut, miten tällaista paineherkkää koiraa hetsataan. Ei mitään kiinni pitämistä tai muutakaan lääppimistä, vaan vanha kunnon "än yy tee nyt" -vihjesana. Vauhdin treenaaminen on nyt huomattavasti helpompaa.

Toinen treenin puolikas oli sitten ratatreeniä - tai oikeastaan lopulta tekniikkaa. Rata ei ollut mikään ihan helppo, ja paras terä oli tietysti jo poissa sekä koirasta että ohjaajasta. Ekat kymmenen estettä saatiin sujuviksi aika pienellä säädöllä, mutta putkitykityksen jälkeen tuleva saksalainen vaati hiomista. Loivasta kulmasta huolimatta pitäisi aina päästä päällejuoksun jälkeen siivekkeen toiselle puolelle, pois koiran linjalta. Siivekkeen lähellä oleminen on vaan välillä niin vaikeaa, kun ei tiedä, mihin jalat pistäisi potkimatta siivekettä tai koiraa. Siinä on meillä taas yksi repsahtanut tekniikka aina vain kasvavalle treenilistalle...

Kani, Mom ja Troippis