tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuosi 2014, osa 1

Vuosi 2014 on ollut täynnä elämää, joka jää varmasti mieleen. Ehkä enimmäkseen pitkää ja puuduttavaa raskautta - abikevät, jolloin ihmiset vähän sekoavat, sitten pääsykokeet, jotka puristavat viimeisetkin voimat ja lopulta opinnot, ja muutot. Mutta sitten on ollut niitä välähdyksiäkin - uusia ja vanhoja koira- ja ihmistuttavuuksia, itsensä yllättämistä ja rauhaa. Parhaina hetkinä olen ollut niin mielettömän onnellinen, ettei ole vaikea olla lopulta kiitollinen.

Vuoden alku oli kamppailua väsymyksen kanssa, ylppäreiden ja pääsykokeiden kanssa ja laskeneiden agilityfiiliksien kanssa. Iloa toivat metsälenkit, valokuvat ja syttynyt juoksukipinä, rakas luppakorva ja lepo. Täytyy silti myöntää, että vielä kesän

T A M M I K U U

Treenaamme Kanin kanssa agilitya viikkotreeneissä Ninan opeissa. On yksi kymmenen startin kisaviikonloppu, josta tulee tuloksia muttei sitten oikein mitään muuta. Valokuvaamisesta ja metsästä tulee sellainen yhdistelmä, joka tekee sen, mitä agilityn olisi pitänyt tehdä - vie ajatukset muualle, rauhoittaa ja rentouttaa.



H E L M I K U U

Kuun alussa käymme Kanin kanssa Jennan koulutuksessa pohtimassa kontakteja. Syntyy ajatus siitä, että käytetään koko kevät kontaktien hiomiseen eikä panikoida arvokisanollista.

Momokin saa edelleen treenata aksaa, tosin ilman mitään ihmeempiä oivalluksia. "Tajusin treeneissä taas yhden asian, joka tekee minusta ja Momosta hieman epäsopivan agikoirakon. Meiltä molemmilta puuttuu keskittymiskyky. Kun minä en keskity, ei Momokaan keskity." - Villasukkasankari 20.2.2014

Matkustamme Keski-Suomeen huolehtimaan rakkaasta ruskeavalkoisesta ja on järkyttävän kaunista ja ihanaa ja onnellista. Kani täyttää 4 vuotta. Luen leikisti ylppäreihin.


M A A L I S K U U

Juoksu ilahduttaa entistä enemmän, ja sykemittari pääsee mukaan agilitytreeneihinkin. Mietin jälleen kerran, minne aika meni. Ylppärit on ohi ja pääsykokeet edessä, ja minulla on viisi päivää vapaata. Käydään kisoissa ja saadaan Kanille sm-nollat kasaan. Arvokisat ahdistaa, mutten haluaisi kertoa siitä, vaan jostain ihan turhasta.

"Kani on hassu. Se höristää korvia, kun sanon rakas. Tajusin aika pian, että se johtuu siitä, että Rakas alkaa samalla kirjaimella kuin Ruoka." Sata tapaa halata puuta 30.3.2014



H U H T I K U U

Huhtikuussa eletään Vakavaa aikaa ja luen pääsykokeisiin hartiat paukkuen. Juokseminen auttaa, edelleen. Iltaisin takapihalla rakennetaan Kanin kontakteja uudelleen lankun, pallon ja kumpparien voimin.



T O U K O K U U

Selvitän kirjalliset Vakava-kokeet ja juoksen ihka ensimmäisen puolimaratonini. En ollut ikinä ajatellut, että minusta olisi johonkin noin pitkäjänteiseen asiaan. Lisäksi yllätyn, millaisen juoksuaallon tempaukseni aiheuttaa lähipiirissäni. Tänä vuonna joululahjaksi lähtikin muutama juoksulahjakortti. (: Oma intoni laski kesäksi juoksun kanssa täysin, mutta aika, jonka siitä sain, tuli käytettyä hyvin.

Kevään agilityryhmät lähtevät pyörimään, ja omat koulutettavat ilostuttavat. Pohdin, milloin jaksan mennä taas kisoihin. Arvokisa-ahdistus. Momolla ei.

"Hurmaava Momo on muuten päättänyt tappaa ruohonleikkurin. Ja vesiletkun. Pienensuuren sheltin murhanhimo on silmitön." Kesä ja ratatreeniä 21.5.2014

Treenaan agilitya ensimmäistä kautta ilman viikottaista ohjattua treeniä. Yksittäisiä treenejä on Satu Hillillä ja Nadjalla. Itsenäisellä treenillä yritetään pitää pakka kasassa ja kontaktit parempina.

Kuun lopussa käydään Hihan kisoissa, eikä saada Momolle viimeistä sm-nollaa. Mutta Kanin kanssa teemme todella hienon radan, jolla irtoaa ansaittu agiserti.

 K E S Ä K U U

 Minusta tulee ylioppilas. Tuskin olen saanut valkolakkia päähäni, kun alkaa koko vuoden kiireisimmät kaksi viikkoa, jotka toisaalta antoivat myös paljon. On maailman paras työviikko Vivamossa, jonka keskellä ajan yksin yhteensä n. 600 km soveltuvuskokeisiin Jyväskylään.


Seuraavalla viikolla on Helsinki, sitten Joensuu ja seuraavana päivänä Tampereella agilityn sm-kisat. Joukkueradat menevät hyvin, ja kolmen koiran ja kahden ihmisen joukkueemme sijoittuu yhdeksänneksi. Kani oli niin upea, että itketti.


Itkettää vieläkin vähän, vaikka kuinka osuu silmiin monia kehityskohteitakin.

Parin viikon päästä on agilityn maajoukkuekarsinnat Rovaniemellä. Matkustamista on paljon, ja perille päästyämme minulle nousee kaiken kukkuraksi kuume ja pädyn tärisemään sängyn pohjalle kuin horkassa. Särkylääkkeiden avulla olen tolpillani radoilla. Teemme hyllyn ja toiselta radalta hyvän vitosen, jolla olisi päässyt jatkoon ilman sitä vitosta - hinta, jonka joutuu maksamaan kun antaa A:n kontaktinsa herran haltuun.


Kesäkuussa tein myös vuoden parhaan päätöksen: Päätin aloittaa taas aktiivisen koiratanssiharrastuksen Momon kanssa.

"1.  Jotkut alkavat aina itkeä, kun katsovat videolta teurashevosia tai kulkukoiria. Minä alan itkeä, kun katson videon messarin koiratanssikisoistamme. Siitä on kolme vuotta, ja olemme jotenkin niin nuoria molemmat. Momolla ei ole vielä edes kunnolla karvoja.

2. Olen miettinyt, että joskus Momosta tulee ihan oikea mummokoira - sellainen, jonka tarvitsee vain syödä, nukkua, haukkua ja kävellä. Silloin katuisin vain sitä, etten antanut sen tanssia." - Tanssimme taas 26.6.2014

 
Tämä päätös oli siksi niin tärkeä ja hyvä, että siitä seurasi niin paljon ihania asioita. Niistä lisää seuraavassa osassa.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Joulukoira

 
Onnea rakas koiraseni. Tiedän etten voi koskaan sanoin kertoa sitä, mutta kiitos.
Kiitos, että tulit juuri oikeaan aikaan ja olit täydellinen. Olet edelleen.

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulurauhaa ja rakkautta

Me odottelimme Joulua onnellisesti kahdenkymmenen tassun voimin. Vietimme reilun viikon kolmen ihanan hoitokoiran kanssa luonnon keskellä. Treenisuunnitelmat kariutuivat pahaan flunssaan, joten harhailin pitkin metsiä koiralaumani kanssa. Kaikki kaupunkiin sopeutumiseen nähty vaiva tuntui mitättömän pieneltä. Kuvia tuli otettua taas vaikka kuinka, niitä ehkä myöhemmin.
 
Pyhät ovat olleet enimmäkseen ystäviä ja perhettä. Niin halusin ne viettää.

Tonttukullannuput
Meidän jouluperinteisiin kuuluu, että koirille laitetaan Jouluna hölmöt tonttukaulurit kaulaan. Momolla on kaulurissaan monta kulkusta, jotka helisevät iloisesti aina, kun se juoksee ovelle tai pallon perään. Tonttukoira.  Kulkuset auttavat myös kinkkuvarkaan käräyttämisessä!
 
Oikein nautinnollista Joulunaikaa teille rakkaat ihmiset, ja runsain määrin lämpimiä villasukkia. Nyt on hyvä aika antaa koirille lepoa ja tehdä pitkiä metsälenkkejä ihmeelliseen valkeuteen, tai sitten tehdä hyvän mielen fiilistelytreenejä ja keksiä höpsöjä tonttutemppuja. Tai sitten olla vaan. Whatever makes you happy.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Melkein muttei sittenkään

 

Messukeskuksen tanssit jäävät meiltä jälleen kerran väliin, kun Momo aloitti juoksun... Tenttien ja muuttorumban keskellä harmitus unohtui nopeasti, yksi stressi vähemmän. Meillä on idea, taitava koira ja puolivalmis ohjelma. Voidaan esittää se myöhemminkin.

Messarissa harmitus vähän palasi. Kävin bäkkärillä ja pääsin selvittelemään, miksei minulla ollut koiraa mukanani ja sain kasan kameroita mukaani katsomoon. Lohtushoppasin. Kannatti kuitenkin mennä, oli paljon hienoja esityksiä. Senni&Moona oli kasannut aivan mahtavan HTM:n, ja pääsin vihdoin näkemään myös mm. Annan & Lunan ja Nadjan & Flown upeat ohjelmat. Sai taas vähän lisää energiaa lähteä kasaamaan uutta ohjelmaa. Tuli jotenkin konkreettisena ajatus siitä, että noin hienolta näyttää, kun on kehässä valmiin ja varman ohjelman kanssa.

~

Mistäköhän vielä kirjoittaisi, kun koko ajan tapahtuu niin paljon? Viikonloput ovat tuttuun tapaan olleet yhtä aikaista aamua ja hetkiä, jolloin haluaisi mennä päikkäreille, muttei pysty. Onneksi väliin on mahtunut kaikkea kivaakin, kuten mukava kasa erilaisia pikkujouluja... :)

Sella, Senni, Fanni, Kani, Goldie, Lina ♥ Kuva pöllitty Riikan blogista.

Paras ja ihanin juttu on kuitenkin tämä: Meidän muutto sujui tosi hyvin! Asunto on loistava ja koirat viihtyivät heti. Kerrostaloasuminen ei ole tuottanut mitään ongelmia, hörökorva Kanikin on osannut olla melkein hipihiljaa.
 
Tilaa on tietysti naurettavan paljon minun naurettavan pienelle tavaramäärälläni (joka ei luonnollisesti siitä kasva ennen kuin tiedän, missä asun seuraavaksi ja kuinka kauan). Meillä on tyhjä huone ihan vaikka pelkäksi treenitilaksi, mikä on vähän hassua, kun opiskelijakämpästä kuitenkin puhutaan. Hoasin kämpille uskollisesti patterit ovat sentään pienellä, mutta onneksi minulla on kasa villapaitoja ja -sukkia ja tietysti omat karvapatterini mukanani. Lisäksi löydettiin pikkukylästämme heti ensimmäisinä päivinä metsää ja kaksi purtsia, joten uskoisin, että viihdytään nämä muutama hassua kuukautta oikein hyvin. Ja mitä tulee muuttamiseen, niin se on todella mukava harrastus. Paljon mukavampi kuin bussissa istuminen.
 
Meidän koti. On se vaan niin paljon enemmän kuin pelkkä minun koti.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kilometripostaus

eli agilitykisat Kirkkonummella, Momon sairasloma, koiratanssihöpinää, Kanin ensimmäiset tokokokeet ja muuttolintuja

Onpahan taas ollut pieniä ja suuria iloja ja suruja. Mieletöntä, millaista elämä voi olla. Onneksi tässä blogissa ideana on ollut nostaa ylös niitä iloisempia asioita. On tapahtunut taas niin hirveästi, ettei tästä voi kirjoittaa kuin pitkästi.

Viime viikonloppuna oltiin Kirkkonummella agikisoissa. Lauantaina oltiin tsemppaamassa Eevistä ja Myytä, joilla oli aivan huikea päivä kahden luvan kera. Hyvät fiilikset oli siis nostatettuna sunnuntain kahdelle agiradalle.

Kanin kanssa tehtiin ekalta radalta nolla, mutta oli aivan hirveää pelastelua ja A:sta tultiin varmasti reippaasti yli. Olen kyllä kriiseillyt tuota A:ta taas niin paljon, ettei mitään järkeä. Koska olin ihan varma, ettei ollut nollaa alla, seisotin vielä lopuksi puomilla hetken. Ja kun sitten tehtiin Momon kanssa (Momon tasolle) hyvä nolla, kävi maailmanhistoriassa ensimmäistä kertaa niin, että Momo teki Kania nopeamman nollan!

Nolla se on huonokin nolla, ja näillä on siis nyt kasassa molempien koirien sm-nollat ja Kanin karsintanollat.

Kani seuramestiksissä. Kuva Kirsi O.

Toiselta radalta Kanille tuli hyvä nolla yhtä myöhästynyttä saksalaista ja linjalle valssausta (tyyppivirheeni) lukuunottamatta. Taso oli kuitenkin niin kova, että jäimme hämmästyttävän kauas kärjestä. Hieman masentaa, mutta tällaista tämä taitaa vaan olla. Momolle hyl, mutta sainpahan pyytää kerrankin kontaktit loppuun asti kisoissa.

Radan jälkeen huomasin jäähylenkillä, että Momo ontuu oikeaa etujalkaansa. Ontuminen jatkui vielä seuraavana päivänäkin, ja oli sen tyylistä, että kyseessä on jotain lihasperäistä. Aina kun Momo oli hetken käyttämättä jalkaa, ontuminen voimistui, ja kun jalka taas vertyi, mitään ei näkynyt. Lisäksi koira käytti jalkaa oudon huolettomasti, yleensä Momo reagoi kipuun aika voimakkaasti.

Eläinlääkäri oli samaa mieltä, ja nyt ollaan oltu viikko saikulla. Saikku osui juuri sopivasti Espoon kyläilyviikollemme niin, että olen saanut kantaa reilut kymmenen kiloisen "pikku" shelttini kolme kertaa päivässä kolmannesta kerroksesta alas ja takaisin ylös. Momolle taas on kertynyt ilmaa tassujen alle kaikista aktivointiyrityksistäni huolimatta. Nyt tilanne jalan kanssa näyttää ihan hyvältä. Toivottavasti selvitään säikähdyksellä.


Messarin KT-kisoihin on nyt pari viikkoa, ja on hyväksyttävä, ettei päästä sinne yhtä valmiina kuin oli tarkoitus. Olen kuitenkin onnistunut ottamaan rennosti tämän asian kanssa. Ehdittiin tehdä Momon kanssa paljon pohjatreeniä positioihin ennen saikkua. Nyt on muutenkin edessä enemmän ohjelman koostamista, mikä pitää kuitenkin tehdä osittain ilman koiraa. Musiikitkin saatiin miksattua tällä viikolla, joten Momo saa nyt lepäillä kun emäntä pomppii pihalla napit korvissa. Tiedän, että jos meistä jommalla kummalla ei ole askeleet kohdillaan, se olen minä.

Jännittävintä on se, että uusi ohjelmamme poikkeaa mielestäni aika paljon siitä, millaista meillä on aikaisemmin ollut. Nyt pitäisi olla vähemmän söpöilyä ja enemmän draamaa, mutta saa nähdä. Paniikkia ei ole ollut, vaan olen nyt vihdoin päässyt yli siitä ajatuksesta, etten tiedä, mitä avo-htm-ohjelmassa pitäisi olla. Minua viisaammatkaan eivät tiedä. :) Joten tehdään parhaamme ja nautitaan täysillä, niin kuin aina. Jos päästään edes kisaamaan, olen tyytyväinen.

~

Eilen toteutettiin taas pieniä haaveita. Kani oli nimittäin ihka ensimmäisissä tokokokeissaan! Hyvä tokari saatiin. :)

Luoksepäästävyys 10
Paikalla makaaminen 10
Seuraaminen kytkettynä 8½
Seuraaminen taluttimetta 8½
Seuraamisissa ongelmana on, ettei Kani halua tulla lähelleni. Treenillä ollaan saatu tilannetta vähän paremmaksi, mutta sitä vaaditaan kyllä vielä paljon lisää ennen kuin olen tähän tyytyväinen.
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9½
Luoksetulo 8½ - Tämä oli ennen ihan täydellinen, mutta jotenkin - luultavasti vääränlaisella palkkauksella - onnistuin hajottamaan Kanin luoksetulon ennen kokeita. Se ei tule enää tiiviisti sivulleni vaan jättää paljon väliä.
Seisominen seuraamisen yhteydessä 9 - Näissäkin on ennakointiongelmia, mutta ilmeisesti kaksoiskäskyä ei katsota alo-luokassa niin pahalla.
Estehyppy 10 - täyden kympin agilitykoira :)
Kokonaisvaikutus 9 - Tuomari sanoi jotain sellaista, että sehän on aivan lumoutunut ohjaajastaan eikä huomaa mitään ympäristössään. No, tunne on molemminpuolinen.
Yht. 182,5 & 1-tulos (sij. 3.)

Paljon on kehityskohteita, mutta paljon on myös hyvää. Erityisen tyytyväinen olin Kanin tekemiseen. Se teki asiat juuri niin kuin oli treenattukin, eikä tosiaan keskittynyt mihinkään muuhun kuin minuun. Kokemus nosti kyllä taas luottoa koiraan. Palkattomuus on tavallaan vaikeampaa Kanin kanssa, koska sitä ei kiinnosta lässytykset tai lääppimiset silloin, kun se tekee töitä. Toisaalta Kanilla tekemiset ehkä rutinoituvat helposti, koska se jää tapoihinsa kiinni ja on maailman kiltein.

Siitä olen myös iloinen, etten hermoillut itse ihan sairaasti. Liikkeestä maahanmenossa mietin vaan seurauttaessani, että oliko se nyt maahan vai seiso, mutta onneksi muistin oikein...! :D Kokeisiin menemisen idea tuli nimenomaan siitä, että saisin selvitettyä taas yhden hankalan, erilaisen ja jännittävän tilanteen. Sekin tavoite toteutui.

Oli kyllä jotenkin tosi outoa olla tokokokeissa. Halli tuntui niin tyhjältä, kun ei ollut agiesteitä tai musiikkia. En tiedä, miten tästä jatketaan. Seuraaminen olisi kuitenkin kiva olla kunnossa, ennen kuin seuraavan kerran mennään kokeisiin. jos mennään

~

On toki ollut paljon muutakin kuin kisoja. Pitkiä päiviä ja pimeitä iltoja. Enimmäkseen, mutta ei välttämättä aina huonolla tavalla.



Seuraava jännittävä asia edessä päin on muutto - eikä tällä kertaa pelkästään minun vaan myös koirien. Kyllä, nyt se löytyi se koirakämppä! Reilun viikon päästä ollaan siis vantaalaisia kaikki kolme. Arjen rytmi muuttuu taas huomattavasti, mutta otetaan tämä ihan seikkailun kannalta. Voi että toivon, että kaikki sujuisi hyvin. Liian hyvin kodiksi ei kuitenkaan voida asettua, sillä kyseessä on vain muutamien kuukausien tilapäisratkaisu. Sitten ollaan taas vailla asuntoa...

Menneet kaksi kuukautta itähelsinkiläisenä ovat menneet hyvin. Asumisjärjestelyt ovat toimineet paremmin kuin ikinä osasin odottaa. Viikot olen ollut kaupungissa opiskelemassa ja lepäämässä, ja viikonloppuisin ja yleensä yhtenä arkipäivänä olen karannut koirien luo treenaamaan, kisaamaan, lenkkeilemään metsissä ja tekemään töitä. On ollut kuin eläisi kahdessa eri maailmassa.

Soluasumisestakin on jäänyt todella positiiviset fiilikset. Meidän solu on ihastuttavan kansainvälinen, joten maailmankuva on taas avartunut reilusti. Kämppisasumisesta ylipäätään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Se tunne, kun on syntymäpäiväsi ja raadat iltaa myöten koulutöitä, ja joku tuo sinulle levyn Fazerin sinistä. <3 Olen iloinen siitä, ettei tämä kokemus jäänyt väliin.

Takana on paljon ja edessä vielä enemmän, eikä haasteet ainakaan kesken lopu. Mutta eipähän jäädä kokemuksilta köyhiksi!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Lemmikkimessuilla tanssimassa

Viime lauantaina oltiin koirien kanssa Messukeskuksessa tanssimassa Koirakoulu Rähinän temppukimarassa. Esitys oli non-stop-muotoinen, ja olin itse vetovastuussa porukasta. Tämä oli itselleni aika hankalaa, koska olen surkea muistamaan temppuja (siitä huolimatta, että minulla oli sekä isot muistilaput että käteen kirjoitettua tekstiä). Lisäksi yritin vielä vaihtaa koiraa sen mukaan, mitä kumpikin osaa parhaiten.

Yhteistemppuilun iloa. Kani roikkuu Riikan selän päällä.

Ei siis ihme, että oli melkoinen stressi päällä ennen show'ta. Hyvin kuitenkin selvittiin. Ihaninta oli se, että koko meidän Espoon koiratanssiryhmä oli mukana hommassa. Oli upeaa päästä tekemään yhdessä noin ihanien tyyppien ja upeiden koirien kanssa. Toivottavasti päästään kehittämään visiotamme ja esiintymään uudemmankin kerran. Ja toivottavasti pääsen todistamaan myös näiden tyyppien kisadebyyttejä vielä jonain päivänä!

Koska messuesiintymiset ovat loistavaa kisaharjoitusta, olin pyytänyt Goldielle ja minulle esityksemme loppuun soolon. Heiluin siellä sitten tutun kukkakorin ja sateenvarjon kanssa ja yritin saada tuotua kokonaisuuteen jotain lisää. Äänentoisto paukahteli alussa ja Momo vähän jäätyi, mutta onneksi pääsin palkkaamaan ja rentouttamaan koiran. Kukat meni kyllä vähän minne sattuu ja improvisointi ei ollut ihan vahvinta mahdollista. Ja jossain vaiheessa loppui tietysti temput kesken, käteen kirjoitetuista muistiriimuista huolimatta...

Ei menneet kukat ihan suunnitellusti koriin tällä kertaa, vaikka tässä vaiheessa siltä vielä näyttääkin... :D  

Jäi silti hyvä fiilis ohjelmastakin. Meidän "hankalaksi tempuksi" ristitty temppu, jossa Momo menee pohkeenväistöllä kehoni yli, onnistui aivan täydellisesti, vaikka se on ollut vaikea kotonakin. Myös sateenvarjon pitäminen tassuilla onnistui, vaikka sitäkään temppua emme ole kisatilanteessa vielä koskaan kokeilleet. Lisäksi saimme paljon positiivista palautetta, josta saa aina vähän lisää uskoa omaan tekemiseensä.

Käsittämätöntä, miten eri lailla tämä laji muuten vaikuttaa eri katsojiin: siinä missä monet kuvailevat kylmiä väreitä ja kyyneleitä, jotkut eivät näe mitään ihmeellistä. Itse uskoisin, että koiratanssin katsomiseen tarvitaan aina hieman omakohtaista kokemusta siitä, millaista eläinten kouluttaminen on. Silloin voi todella vaikuttua yhteistyöstä. Hurja määrä ihmisiä oli kyllä kehän laidalla! Onneksi sitä ei oikein ehdi miettiä, kun keskittyy koiran kanssa tekemiseen.

Tästä jatketaan eteenpäin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Tämä oli hyvä selviytymiskokemus ajatellen joulukuun messaria. Jos ei tulisi tällä kertaa kolmen vuoden kisataukoa niiden kisojen päätteeksi! (; Se paniikki saa kuitenkin vielä odottaa, sillä sitä ennen on edessä vielä monta muuta haastetta.

Kuvista kiitos Riikalle, joka pitää muuten aivan ihanaa blogia Senni-westiensä elämänmenosta. Käy kurkkaamassa! (:

lauantai 1. marraskuuta 2014

Epäonnistuminen ja onnistuminen

Tiedättehän, kun kohtaa tarpeeksi monta epäonnistumista, niitä alkaa aina laskeskelemaan. Putki alkoi viime viikolla: kolaroin auton, hukkasin (molempien kotieni) avaimet yli viikoksi, puraisin haarukkaa niin, että alahampaat vääntyivät lomittain. Kaikista episodeista selvittiin, vaikka kriisi siinä meinasi jo tulla. Auton korjausmaksu oli naurettavan pieni, avaimet löytyivät systemaattisen salapoliisityön jälkeen treenitaskusta (mistä muualtakaan) ja hampaat ovat sentään ehjät. Olen selvästi optimistiainesta!


Tällä viikolla luennot ovat päättyneet yleisesti ottaen ilta kuudelta, joten kun keskiviikkona pääsin aikaisemmin, kirmasin heti kotiin koirien luo ja lähdin treeneihin. Eksyin - varsinkin autolla eksyminen on ehkä inhottavinta - ja hajosin ihan täysin. Onneksi sain kriisiapua Marialta ja lopulta pääsin paikalle n. 45 min myöhässä ja itku kurkussa. Olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Siellä makoilee meidän "väsyneet" treenikaverit.

Pakko jakaa tämä juttu. Törmäsin tällä viikolla luennolla ihan järkyttävän hienoon ajatukseen. Se meni jotenkin näin:

Onnistuminen on jatkuvaa luovaa epäonnistumisista selviämistä.

Jotenkin ihan älyttömän lohdullista. Entä jos ei olekaan onnistujia ja epäonnistujia, vaan ihmisiä.

Ja sitten vielä se klisee epäonnistumisen kääntämisestä vahvuudeksi - sekin avautui ihan uudella tavalla. Ihmiselle on tyypillistä poimia omien käsitystensä mukaisia havaintoja ja vahvistaa sisäisiä mallejaan sen sijaan, että muuttaisi niitä. Juuri epäonnistumisista opitaan usein eniten, sillä silloin mallit menevät rikki ja on kehitettävä jotain uutta.


Pakollinen voimatsemppikuva tällaiseen postaukseen.

Samaisella kasvatuspsykologian luennolla puhuttiin myös niin kutsutusta tunnehinnasta. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että joutuu jatkuvasti sietämään omaa keskeneräisyyttään. Ja sitähän nämä koiratouhut vaatii, jatkuvasti. Joten kun seuraavan kerran itkeskelen eksyneenä auton ratissa (ei muuten ollut eka kerta), yritän muistaa, että se kuuluu asiaan. Jotkut tyypit yliopistolla sanovat niin.
Melkein palautuu taas usko tähän maailmaan. Ainakin pieneksi hetkeksi. (:


(Onkohan mulla väärä pääaine. Kriisi, kriisi!)
Momo osaa (ohjaaja ei).
Kuva Kirsi O.


PS. Viikko sitten meillä oli muuten seuramestaruudet. Päätettiin ihan ex tempore järkätä Eeviksen kanssa sellaiset. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan tuomarin saappaita mölliluokassa, ja selvisin mielestäni hyvin!

Kisaavien radat hyllytin molempien koirien kanssa, mutta oli kyllä tosi vaikea ratakin. Ei oltu ainoita... Mutta Kani teki muutaman tosi hyvän puomin suoraan 2on2offiin ja porukka oli hyvin mukkana, joten mokat unohtuivat nopeasti. (:

 

torstai 23. lokakuuta 2014

Lepoa

Näin viime yönä tosi outoa unta. Minulla oli ihan hirveän monta koiraa. Joku niistä oli aina hukassa, ja vei aina hetken tajuta, mikä. Vaikka autossani oli kolme koirahäkkiä, koiria oli vaikea saada mahtumaan sinne. Kun yritin lajitella koiria järkevästi häkkeihin, ne muuttuivat yht äkkiä täysin luontevasti sukkapareiksi.

Huh huh. Olikohan alitajunnallani tässä jokin viesti...?


Kani ja Karon Hera.

Me ollaan nyt oltu melkoisissa lomatunnelmissa ja lenkkeilty vaan ihan hulluna. On hauska huomata, että vaikka liikuntaa tulisi koirillekin vaikka kuinka, aina ne vaan kaipaavat tekemistä myös pääkopalle. Juokseminen on ollut taas ihan parasta, ja koirat ovat jaksaneet hyvin mukana. Haastettu keho, haastettu mieli: tyytyväinen koira (- ja ihminen).

Paitsi että mun aivot ovat olleet kyllä totaalilevossa opiskelusta. Ei sitä edes tajua, miten tuollainen ei-fyysinenkin tekeminen rasittaa, varsinkin tällaista joka asian stressaajaa. Kun siihen kylkeen laitetaan vielä kisat, treenit ja tavoitteet sun muut, joita on tässä aika aktiivisesti pyöritelty, on tekemistä riittänyt. Ja toisaalta hyvä niin.

Siitä puheen ollen, rakkaan pikku pystykorvashelttini ensimmäinen ja viimeinen näyttelydebyytti siirtyköön johonkin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Kani on pudottanut reilun viikon sisällä kaikki pohjavillansa, enkä viitsi edes suunnitella yhdenkään missituomarin järkyttämistä shetlanninpulloharjakoirallani.

Joten me taidetaan keskittyä nyt olennaiseen eli ensilumesta nauttimiseen. Oli jo aikakin, nythän on jo melkein Joulu! (;



Kani vei Toya-raukan kepin...

maanantai 20. lokakuuta 2014

Lajikatsaus, ahaa-elämys agilityssa ja ajatuksia piippuuntreenaamisesta

Pidän tästä syksystä nyt. Ulkoilukelit on ihan loistavat, ja kiitos kevyempien viikkojen ja treenien olen ollut tosi paljon kotona koirien luona. Saa nähdä, miten tämä sitten toimii, kun asun oikeasti kaupunkikodissakin. Lenkkeilty ollaan paljon, se on asia, josta viimeiseksi tingin.

Nyt pientä katsausta siitä, mitä ollaan eri lajien parissa tehty.


K o i r a t a n s s i

Ollaan treenattu Momon kanssa jonkin verran, lähinnä yksittäisiä temppuja ja tarkkuutta. Viime viikolla oltiin ihan tanssitreeneissäkin Marjaanalla, ja Momon osaaminen yllätti kyllä itsenikin. Ai että voi koira rakastaa tanssimista! Kanikin sai tehdä vähän. Oli kyllä hauskaa treenata pitkästä aikaa taas porukalla. Tanssi tuntuu välillä niin yksinäiseltä puurtamiselta, ettei ihme, etten ole saanut taas hetkeen mitään aikaan ohjelman kyhäämisen kanssa.

T o k o

Kani on treenannut tokoa! Totesin, että uuden tanssiohjelman kasaaminen olisi vähintään noin kymmenen kertaa työläämpää kuin tokoliikkeiden hiominen. Lähinnä ongelmana on seuraaminen, jossa on ikuinen edistämisongelma. Ollaan tehty lyhyitä pätkiä, ja mielestäni tämä on mennyt paremmaksi. Muutama paikkamakuukin ollaan otettu koiraporukassa, ja ne on menneet ongelmitta.


A g i l i t y

Tiistaina oltiin Ninan treeneissä, aiheena valssit ja sylkkärit. Momon kanssa tein valsseja ja saksalaisia. Valsseista hiottiin ajoitusta ja saksalaisia vahvistettiin targetpalkalla, ei mitään ihmeellistä. Kanin kanssa valssit sujui tosi hyvin, ja tehtyäni 3+2 valssia peräkkäin sain lisänimen "kone". :D Ehkä tällä jaksaa taas hetken ohjata rohkeasti! Sylkkäreissä Kani ei tapansa mukaan tullut ihan rehellisesti käteen, vaikka nekin sujui.

Liikkuvissa valsseissa tuli kyllä iso oivallus: ensimmäinen askel kannattaa ottaa jonkin verran hyppyä kohti. Olen aina ihmetellyt, miten ne saa toimimaan ilman, että jalat menee solmuun ja että samalla pääsisi pirun lujaa juosten eteenpäin. Tällä tavalla sain kroppaa kääntymään jo ensimmäisellä askeleella sen sijaan, että ottaisin ison harppauksen menosuuntaan ja yrittäisin sitten epätoivoisesti kääntää kroppaa. Kääntävissä valsseissa meillä ei koskaan ole moisia ongelmia ollut, ja siellähän se eka askel tuleekin luonnollisesti hyppyä kohti.

Torstaina oltiin vielä Kanin kanssa akatemialla, pitkästä aikaan. Treeni sujui tosi hyvin: saksalaisen kanssa ei ollut mitään ongelmia, rata rullasi. Tein myös ihan tosi rohkean päällejuoksun kepeille, jonka Kani kesti liikkeeni hidastumisestakin huolimata tosi hyvin. Lopussa väsähdettiin ihan totaalisesti ja alettiin tekemään tyhmiä virheitä. Siis ihan todella typerää multa treenata väsyneenä väsyneellä koiralla. Yhtään estettä ei pitäisi ottaa sen jälkeen, kun tunnistaa, ettei koira enää jaksa. Jos kymenen minuuttia on liikaa, kymmenen minuuttia on liikaa.

Vaadin itseltäni treeneissä paljon, mutta mielestäni koiraa ei saisi koskaan laittaa äärirajojen lähellekään. Toki treenin pitää haastaa, mutta se on eri asia kuin vaatia enemmän kuin koiralla on sillä hetkellä antaa. Luottamus siihen, että koira tekee aina parhaansa lähtee hyvin rakennetusta motivaatiosta, ei paineesta. Olen yleensä tarkka näistä asioissa, ja siksi tuntui niin järkyttävältä tajuta, että vaatii vaikkei enää pitäisi.

Ratatreeneissä tulee kyllä yleensä harvemmin treenattua koiraa piippuun, mutta itsenäisissä treeneissä tulee välillä treenattua useampaa asiaa kuin olisi hyödyllistä, ainakin Kanin kanssa. Yritäpä selvittää kilometrin mittainen treenilista 5-10 minuutin sisällä, no ei onnistu. Ei auta kuin kohdata taas kerran karut tosiasiat. Täydellisyyttä ei ole eikä tule. Kilometrin mittainen treenilista ei koskaan lyhene. Aina on jotain treenattavaa, ja sehän on jutun ideakin.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Hyppyvarjovalio!

Kani lentää / Purinalla 27.9.2014 / ©Paula Häkkinen
Kani sai tänään Purinalla tuplan ja hyppäriltä viimeisen sertinsä! Vihdoinkin - ei olla varmaan about puoleen vuoteen tehty yhtään hyppärinollaa, kun olen aina lähtenyt radalle sertipaine takaraivossa. Nyt oli aika rentoa menoa, vaikkei ihan parasta tehty kummallakaan radalla (molemmissa oli ainakin yksi katkos/pelastus -kohta). Viimeiseltä agiradalta tuli sählähylly keppivirheen jälkeen, ja Kani tuli viimeisen hypyn ikävän näköisellä kuperkeikalla.

Goldien kanssa tehtiin mielestäni tosi hienoja ratoja, vaikkei nollilla loistettukaan. Ekalta radalta tuli keppivirhe, joka oli omaa syytä, ennakoin liikaa. Toiselta hylly, koska unohdin odottaa lähtölupaa! Ups. Puolustukseni voin sanoa, että valiouutiset sekoittivat. Muuten rata oli ihan täydellinen. Varmaan juuri siksi ei nyt ihan hirveästi harmita. Viimeisen aginollan metsästys jatkuu ja on ihanaa saada kisata tämänkin koiran kanssa.

~

Tämän viikon agitreenit starttasivat Ninan ohjatuilla ratatreeneillä. Olin ihan innoissani, mutta sitten omat jalat olikin ihan poikki jo valmiiksi, eikä energia riittänyt puolta rataa pidemmälle. Hitusen epätasaista menoa siis... Kanin kanssa saatiin kuitenkin päällejuoksua kepeille taas astetta paremmaksi ja käsky treenata taas saksalaiset kuntoon.

Momon kanssa sain positiivista palautetta asennemuutoksestani - kuulemma näkyy radalla! Olen samaa mieltä... :) En enää vähättele koiraa ja annan sille tilaa hoitaa oman osansa. Momo yrittää aina parhaansa ja se riittää.

Torstaina käytiin kentällä korjailemassa ratatreenin kulumia (Kani varasteli keinulta). Kanin kanssa tein keinua ja puomia, ja kummankaan kanssa ei kyllä tultu hullua hurskaammiksi. Puomiin tuli sellainen idea, että alastulolankulle voisi laittaa bumperin, jotta sinne saisi sitä kauan kaivattua laukkaa, mutta tiedä sitten tästäkin ideasta. Momo teki targetin kanssa tosi hienoja keinuja - saatiin laukkaa ihan loppuun asti ja koira oli selvästi rento.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Mustikan makuista



Meillä on viisi vuodenaikaa: talvi, kevät, kesä, syksy ja syksy. Ensimmäinen syksy on mustikan makuinen ja lehtien värikirjo. Lennälennä leppäkerttu.






Ja niin, pakkasin muutaman sinisen ikeakassin ja pahvilaatikon ja muutin. Koirat ihmetteli vieressä.

Viime viikko oli lepoa. Kani oli taas pari päivää hieman väsyneen oloinen, ja muutenkin treeni- ja kisatahti on ollut itsellekin aika kova. Kanilla on ollut korva- ja silmätulehdus, mutta ei mitään vakavaa. Tällä viikolla treenit jatkuu ja elämä jatkuu.

Ei ole helppoa pysytellä täydessä liikkeessä ja muistaa välillä pysähtyäkin. Vielä on edessä oikea syksy, pimeät illat ja monta typerää kompromissia. Mutta paljon on aina hyvääkin. Asiat ovat erilailla. En ehkä ehdi tehdä kaikkea, mutta kaikella, minkä ehdin nyt tehdä, on väliä.


Pitää vaan olla tarkkana, ettei tekemättömäksi jää mitään sellaista, mikä on tärkeää.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Syyskuun vikat kisat

Lauantai-aamu Purinalla ja kaksi agirataa molemmille koirille.

Kanille ekalta radalta kontaktifemma: A petti ensimmäistä kertaa sitten karsintojen. Pitäisi tehdä asialle jotain, mutta mitä ja milloin...? Alussa oli myös levähtänyt saksalainen, jonka olisin kyllä itse tuomaroinnut jo kielloksi. Muuten hyvää menoa.

Goldielle yliaikanolla, huoh. Yksi myöhästynyt persjättö ja toiseksiviimeiselle hypylle sellainen Kanille ajoitettu valssi, jonka seurauksena Momo kävi kiertämässä hypyn pidemmän reitin siivekkeen kautta.

Toiselta radalta Kanille hyvä nolla (sij. 3., video alla). Fiilis oli loistava ja hymy pysyi huulilla pitkään radan jälkeen! Video on kuitenkin armoton: Keppien jälkeinen valssi on myöhässä, muurin jälkeisillä hypyillä olen vähän liikaa koiran kanssa, toisen putken jälkeisessä vastakäännöksessä saisi olla enemmän liikettä hypylle ennen hidastusta, puomin jälkeinen valssi kääntyy vähän koiran tielle ja pituuden jälkeinen niisto... Okei, ihan hyvä rata kuitenkin meille, tyytyväisiä ollaan.

Goldien toinen rata meni pieleen toista putkea edeltävälle hypyllä, jonne tein aivan liian myöhään persjätön, ja siitä siis kielto. Tyhmä virhe, mutta niinhän ne virheet yleensäkin... Puomikin oli Momosta pelottava, mutta muuten taas hyvää menoa.




torstai 25. syyskuuta 2014

Elämästä tänään ja huomenna

Tänään kävin taas tekemässä muutamia didaktisia oivalluksia (opintoja) ja sen jälkeen agikentällä treenaamassa Sennin ja koirien kanssa.

Tehtiin vaikeaa keppipätkää Lohjalta, joka ei sitten kotikentällä tuntunutkaan enää niin vaikealta, ja palauteltiin tietysti vähän kontakteja. En kyllä muista, milloin olisin viimeksi treenannut keppikulmia näin hyvin fiiliksin. Pihatreeni ei ole ollut turhaa! Vielä voisi vahvistaa leikkauksia ja persjättöjä, mutta ne jäävät johonkin toiseen viikkoon.

Arvatkaa, kuinka monta tuntia kului tämän yhden päivän aikana matkoihin (eli bussissa ja metrossa istumiseen, pysäkeillä odottamiseen ja sinne kävelemiseen)? Kuusi. Kuusi tuntia. Akateeminen vapaus ei pääse ihan oikeuksiinsa.

~~~

Vaikka tämä onkin pääasiallisesti koirablogi, taitaa olla aika taas valottaa vähän muutakin elämää. Opintoja on nyt takana reilu kuukausi. Olen viihtynyt yliopistolla hyvin. Aikaa vaan menee ihan hirmu paljon, sekä opiskeluihin että matkoihin. Vapaa-aika kuluu siis kokonaan koirien lenkittämiseen ja treenaamiseen, ja kuten näkyy, viikonloputkin menevät lähinnä kisoissa. Ajatuksena on toki ollut höllätä kisatahtia hieman talveen päin, mutta treenitahti pysyy kyllä mahdollisimman samana...

Joo yritä siinä vaan sitten lukea johonkin tenttiin...

Muutos on kuitenkin taas edessä, eli muutto. Mutta vain minä muutan, ei koirat... :( En vieläkään ihan käsitä tilannetta, sillä en vieläkään usko, että voisin asua a. Helsingissä ja b. ilman koiraa. Tämä on tottakai väliaikaista. Toivon, että järjestely ensisijaisesti helpottaa ajankäyttöäni opiskelun ja koirajuttujen suhteen, mutta helppoa se ei silti tule olemaan. Kun välissä on viisikymmentä kilsaa, se asettaa ihan omat haasteensa harrastamisellekin. Puhumattakaan siitä, että heräisin ilman joka aamuisia hännänheilutuksia! Vähän hirvittää, mutta ei liikaa, ehkä. Asioilla on yleensä tapana järjestyä, aina jossain vaiheessa, jollain tavalla.


Take risks:
If you win, you´ll be happy.
If you lose, you´ll be wise.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Viikon agilityt

Sunnuntaina oltiin agikentällä. Tehtiin rataa, jossa oli muutamia vaikeita paikkoja Tuusulasta. Momo teki hienosti, vahvistelin lähinnä putkia ja kontakteja etupalkalla. Meidän perussetti siis. Miksiköhän mulla ei ikinä ole mitään syvällistä sanottavaa Momon aksatreeneistä? En taida vastata tähän. :D

Kanin kanssa treeneissä on sama hienoinen hallitsemattomuuden tunne kuin viime kisoissakin. Se vaan menee niin lujaa, etten saa siitä enää kiinni... Luonnollisesti olen tästä vain iloinen. Hallitsemattomuuden tunne vahvistaa sitä, ettei Kani tosiaan ole mikään käsiin jämähtänyt tahmapallo. Tällaista kehityssuuntaa hieman pelkäsin jossain vaiheessa. Lisäksi hallitsemattomuus kertoo mielestäni myös siitä, että meillä on hyvä paikka kehittyä paremmiksi. Kyse ei toki ole siitä, ettei koira kuuntelisi - kyse on siitä, ettei ohjaaja ohjaa. Toivottavasti tästä tulee juttu, joka avaa agilitya taas ihan uudella tavalla.

Ja Kanin puomi oli muuten tosi hyvä! Ensimmäisen tietysti varasti, ottaen huomioon parit viime kisat. Tosi hyviä kontakteista teki se, että Kani reagoi kannustukseeni paremmin kuin ennen. Alastulolauta on selvästi nopeampi, vaikka 2on2off saattaa edelleen jäädä senteistä kiinni. Täydellisyyttä ei ole, mutta voi kuulkaa, minusta tuntuu, että tällä puomilla kisataan ihan mallikkaasti.

Tiistaina oltiin Kanin kanssa Taneli Ikäheimon koulutuksessa. Rata oli meidän vahvuusalueelta, sellaista "lähetä ja jätä koira niin ehdit ihan mihin vaan" -osastoa. Ainut hankala kohta oli keppien jälkeinen persjättö, jossa en saanut kroppaa heti pelaamaan. Se tuntui niin oudolta - ja tämä taas kertoo ehkä siitä, että ollaan treeneissä liikaa mukavuusalueella... Lopuksi vedettiin vielä kaikki 30 estettä nollana, ja siitä tuli hyvä fiilis. Kilometrejä, kilometrejä vaan! :D

Vaikka tekeminen tuntui helpolta, oli treenistä selvästi hyötyä, sillä kunnon ratatreenin tuoma varmuus tuntui ihan selvästi viikonlopun kisaradoilla. Nyt kun olen kokeillut harrastamista sekä viikottaisilla ratatreeneillä että satunnaisilla ohjatuilla treeneillä lähinnä itsenäisesti treenaillen, on kyllä sanottava, että kaipaan ensimmäistä. Vaikka hienosäädölle on ollut nyt ilma vakitreenejä hyvin aikaa ja voimia, viikottainen ratatreeni on vaan sellainen mukava peruspilari, joka vahvistaa yhteistä tekemistä.

Tänään, lauantain Lägin kisoissa oli taas tekemistä laidasta laitaan. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta Mujusen radoilla, ja oli kyllä hauskoja! Paljon suoria putkia... Momo sai kaksi nollaa, ekalta ja vikalta radalta. Varsinkin ensimmäisen radan keppikulmasta olen erityisen ylpeä, hieno Mom. Ehkä meidän pihakepittelyillä tosiaan on ollut vaikutusta! Kanin kanssa selvisimme myös ihan hyvällä rytmillä kulmaan asti, mutten malttanut odottaa tarpeeksi, jotta koira olisi sisällä, ja siitä femma.

Ahneet pienet eläimet <3 Oikea ylänurkka: Tiku, Goldie, Kani ja Roosa
Toisella radalla oli taas sellainen hankala keppitilanne, kepit 90 asteen kulmassa radan linjaa kohden. Jäin Momon kanssa arpomaan kahden eri keppiohjausvaihtoehdon välille, enkä vielä edellisellä esteelläkään tiennyt, kummalla puolella olisin... Eikä Momo sitten enää mennyt oikein sisään. Kanin sain oikein sisälle, mutta jäin varmistelemaan liikaa päällejuoksuni kanssa ja sain Kanin sinkoamaan ansaputkeen. Kokeilin vielä hyllyn päälle poispäinkäännöstä suorasta putkesta, mutta se ei onnistunut. Pitäisi ehkä kysyä joltain viisaammaalta, miten niitä tehdään. Agiradoilla ei tällä kertaa ollut puomia, joten Kanin tämänhetkinen kisapuomi jää seuraavien kisojen yllätykseksi.

Viimeinen rata oli aika simppeli - ei enää mitään, mistä emme varmasti selviäisi. Minulla oli aivan loistava fiilis jo koko tutustumisen ajan. Ja niinpä Kaniini sai voittonollan! Puolessa välissä rataa, kahden putken välissä kuulin, kuinka sillä napsahti kunnon kisavire päälle (murrrhau!) ja aikakin oli sitten sen mukainen. Onnistuminen tuli kyllä taas niin hyvään saumaan mokailujen jälkeen, valamaan taas uskoa siihen, että taisteleminen kannattaa. Mukaan tarttui kyllä melkoinen määrä treenattavaakin, mutta siinä olisi taas hyvä tilaisuus viedä omaa osaamista eteenpäin.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Todistetusti voittaja-ainesta

M i n u n   M o m o n i   s i i s !   S o h v a p e r u n a h ö m e l ö - M o m o !   M u t t a   a l o i t e t a a n   a l u s t a .

Lauantaina oli Lempäälä ja koiratanssin tuplakisat. Meillä piti olla vain yksi esiintyminen, mutta järjestäjät sekoilivat. Menenhän minä, jos joku puolesta ilmoittaa! Treenattu ei oltu juuri yhtään edellisten kisojen jälkeen, ainakaan mitään ohjelmasta. (Tähän on selityskin: Kun odottaa vara-sijaa, ei jaksa. Kun saa paikan ja aloittaa viikkoa ennen kisoja, ei ehdi.) Treenaamattomuus näkyi ja tuntui. Sen verran panostin, että kävin hakemassa Ikeasta valkoisia kukkia punaisten tilalle, varmuuden vuoksi. Meidän pihanurtsilta Momo ei punavihersokeana niitä ainakaan löydä, joten en riskeerannut tekonurmen kanssa.

Aamulla saatiin siis viimeinen KUMA ja siirto freestylen voittajaluokkaan! (170 p / sij. 2./7) Se on hienosti, vaikka itse ohjelma menikin aika pipariksi. Kukkia lensi vähän väärään suuntaan ja itse sähläsin aivan hermostuneena ihan mitä sattuu. Kaikki hyvä oli kyllä täysin koiran ansiota.

Iltapäivällä mietin, olemmeko vielä yhden kisan avoimessa vai menisimmekö voittajaan treenaamaan. Päädyttiin sitten korkkaamaan voittaja, kun eipä niillä pisteillä niin väliksi. Itse ohjelma meni aika hyvin, selvästi paremmin kuin aamulla. Avo-tasoisella ohjelmalla ei tietysti voittajassa enää pärjätä (153,66 p / 4./4), mutta tuloksen myötä täytämme myös sm-kisojen osallistumiskriteerit! Jee :) Tämä on siitä mukavaa, että jos tanssille on nyt syksyn myötä vähemmän aikaa, voidaan olla kisaamatta freestylessa rennoin mielin. (Sivumennen sanoen en kyllä millään haluaisi jättää tätä juttua vähemmälle.)

Videoita ja arvosteluja en valitettavasti ehtinyt/jaksanut laittaa tällä kertaa, mutta meidän Amelié-ohjelman voi tsekata Jyväskylän kisapostauksesta. Koen, että siellä ohjelma meni parhaiten näistä suorituksista, koska oma fiilis oli siellä parhain.

T u l e v a i s u u s  on tällä hetkellä vähän auki. On niin paljon kaikkea, mitä voisi tehdä! Olisi kyllä hauska uskaltautua voittajaan hyvällä ohjelmalla, mutta tiedostan, että se vaatii paljon töitä. En halua mennä enää yksiinkään kisoihin treenaamatta. Siinä menee vähän niinkuin koko homman idea. Myös avo-htm houkuttelisi, vaikka positioissa on vielä paljon hiottavaa. Jotain uuttakin pitäisi opettaa. Lisäksi haluaisin vielä selvittää välini tokon kanssa. Aivan, yllätyin itsekin! :D Molemmat koirat osaavat ainakin alo-liikkeet ihan mallikkaasti, joten pienellä treenillä sekin onnistuisi. Katsotaan.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Tuusula tänään

Tuusulaan on pidempi matka kuin muistin. Koko motari on täynnä eläinten raatoja, ja melkein ajan ulos tieltä, kun yhtä hirvikolarissa kärsinyttä hirvenruhoa nostetaan autoon. Olo oli raskas syömisestä, ja ohjaan siksi tavallista huonommin. (Kuinka tyhmää...) Varsinkin Kanin kanssa on tärkeää, että sekä ohjaus että juoksukapasiteetti on täysillä käytössä, muuten ollaan kaukana hyvästä radasta.

Kanille siis tänään triplahylly. Radat rullaa taas ihan hyvin, mutta kaatuvat ohjauksillisiin pikkumokiin, niinkuin nyt meillä yleensä. Ensimmäisellä radalla vippaus täydestä vauhdista ei onnistu, mutten kyllä olisi ehkä ehtinyt siihen kohtaan muutakaan. Toinen rata kaatuu tiukkaan takaaleikkaukseen, jota linjaan vahvasti, ei onnistu - taas pitäisi tulla haltuun suorasta putkesta kovasta vauhdista, eikä rytmit osu yksiin. Iloinen olen keinusta, se on aivan järkyttävän nopea, tuosta se ei enää paremmaksi tule. Tälle radalle tulee myös koiran ihan itseoppima juoksupuomi. Oikein yllytän koiraa varastamaan ja sieltähän se tulee, lujaa mutta selvästi osuen (mutta selvästi loikaten). Täh, olin varma että pysähtyy, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin miksi pysähtyisi, kun on saanut pitkään juosta läpi. Tällaiset kontaktit - samoin kuin meidän A, ehkä - toimivat tasan niin kauan kun ne lopettavat toimimasta.

Viimeinen rata on tämmöinen. Unohtuu ohjaus ja unohtuu putkijarru, mutta niin se vaan elämässä joskus käy.



Ja tuleepas vaan pitkästä aikaa yliarvioitua koiran kääntyvyyskin! Jesse nauraa meille videon taustalla. :D Jotenkin olen kuitenkin iloinen näistä radoista. Kani baanaa ihan entiseen malliin, eikä irtoavuuden huononemisesta ole merkkiäkään.

Goldie menee hienosti, kaksi nollaa sijoin 4. & 5. ja jotain määrittelemätöntä siinä välissä. Ensimmäinen rata on tosi sujuva ja hieno. Ehdin kesken rataa vaihtamaan ohjausvalintani vippauksesta persjättöön, ja se on fiksua.Toisella radalla kepit jää kesken, enkä jaksa enää analysoida siihen syytä. Korjailen ja kehun kun tekee lopulta loppuun asti, ja seuraavalla radalla tätä ongelmaa ei sitten olekaan. Sieltä taas hyvä rata, paitsi yksi suunnittelematon pakkovalssini levähtää vähän. Onnistumiset Momon kanssa kyllä piristää. Hyvin fiiliksin jatketaan, treenikentille ja katse eteenpäin!

Ajan kotiin Veikkolan kautta, ja käymme siellä koirien kanssa juoksemassa. Kiva päästä taas vähän eri poluille kuin kotona ja metsään, metsään... Alan pikku hiljaa saamaan juoksua taas ujutettua arkeen, ja se on ihanaa. Kun vaan saa lähdettyä, niin endorfiinit hoitavat lopun.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Eräs kaunis kesäpäivä ja elämä sen jälkeen

Viimeiset mansikat Helsingin rautatieasemalla.
















Muutamia kuvia vielä heinäkuun helteiltä, ajalta ennen betoniviidakon sademetsää. Hölmöä, kuka nyt syyskuussa enää kesää kaipaa. En minä ainakaan.

Vapaan ajan arvo nousee hiljalleen. Vietämme sen lähinnä metsissä, koska lenkit ovat ykkösprioriteetti. Treenit ovat olleet pieniä. Sisällä ollaan naksuteltu lähinnä uusia temppuja mielenvirkistykseksi.

Agilityn puolella ollaan treenattu todella paljon eri asioita, mutta superlyhyissä pätkissä. Parasta kisaamisessa (heti onnistumisen jälkeen) on se, että pääsee treenikentälle hiomaan vaikeita kohtia, joita on tullut vastaan. Siispä olemme hioneet mm. poispäinkäännöksiä. Koska kepit ovat kamalat, niillä on hiottu myös paljon pientä: kulmia itsenäisesti ja haltuunotoista, persjättöjä ja muutama leijeröintikin. Vielä on paljon töitä.

Kanin kontaktejakin pitäisi taas miettiä vähän, muttei liikaa. Kani juoksee 2on2offiin täysillä, kun teemme lankulla tai pelkällä alastulolla. Jokunen treeni itsenäisiäkin ollaan tehty alamäkeen laitetun lankun kanssa, ja vauhti pysyy yhtä hyvänä, vaikka olisin missä. En tajua, mikä Kanin ajattelussa muuttuu, kun loput puomista otetaan mukaan. Epämääräinen suunnitelma on nyt kuitenkin treenata lankkuja ja kisata välittämättä mistään, jotta luotto koiraan ja fiilis olisi mahdollisimman hyvä.

















Nyt tärkeintä on kuitenkin nauttia yhteisestä ajasta täysillä, olimme sitten kotona, treeneissä tai kisoissa. Sillä sitä ei ainakaan lisää tule, kun opinnot kunnolla alkavat. Onneksi kaikista asioista ei kuitenkaan tarvitse luopua.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Viikon treenit ja piirikultaa joukkueelle!

Tässä taas viime viikon treeni- ja kisakuulumiset:

Keskiviikkona olimme Espoossa koirakoululla (Tmi Rähinä) treenaamassa temppuja ja tanssia. Oli hauskaa, pitkästä aikaan. Joskus ylä-asteikäisenä vietin kaikki keskiviikkoiltani kodikkaan tunnelman keskellä treenaillen. On ihanaa, kun olen taas raivannut aikaa uusien temppujen opettamiselle, ja koiratkin olivat aivan innoissaan tunnistaessaan paikan. Osallistuimme Kanin kanssa vielä näyttelytreeneihinkin. Ajattelin, että se on meille ajankohtaista (olen päättänyt, että se on meille ajankohtaista). Rakas Kaniini näyttää toki enemmän maaoravan ja supikoiran risteytykseltä kuin sheltiltä, mutta seisoo kuin patsas edessäni, kun pyydän.

Torstaina olimme taas Kanin kanssa Jennan agitreeneissä Lägillä. Teimme rataa, jonka ensimmäinen pätkä oli tästä postauksesta löytyvän ruotsalaisen kisaradan alku. Kellotimme pieniä pätkiä eri vaihtoehdoilla. Radan alku oli esimerkiksi nopein vastaanottamalla (kuten videolla) eikä sekunnin hitaammalla päällejuoksulla, jota aluksi ajattelin. Takaaleikkaus kepeille onnistui tosi hyvin, mutta oli selvästi hitain. Radan lopussa oli myös kohta, jossa vaihtoehtoina oli saksalainen, pakkovalssi tai japanialainen. Kahdelle ensimmäiselle onnistuimme saamaan ihmeellisesti aivan saman ajan, sadasosineen kaikkineen, ja viimeinen oli reippaasti nopein. Tällainen kellottelu on kyllä mielenkiintoista ja mitä parasta ennaltaehkäisemään kaavoihin kangistumista Tuon kaiken uskalluksen, rohkeuden ja luottamuksen kun vaan saisi mukaan kisaradoillekin!


Lauantaina voitimme medijoukkueemme kanssa piirimestaruuskultaa! Oli aivan huikeaa. Pitkään ollaan tällä ihanalla porukalla kerätty yhdessä osaamista ja kokemusta, ja nyt vihdoinkin onnistuttiin. Sade ja lätäköistä laikukas kenttä laski selvästi koirakoiden tulostasoa, mutta ankkurien vuoroon mennessä pahin kuuro oli onneksi ohi. Oma ratamme ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut - en ehtinyt yhteen valssiin ja vaihdoin ohjauksen lennosta sylkkäriksi. Sen jälkeen vielä melkein törmäsin yhteen hyppyyn, kun juoksin kiinni sylkkärissä menetettyä etumatkaa. Onneksi koiralla oli kuitenkin askeleet kohdillaan, ja teimme koko radan nopeimman nollan. Harmitus väliin jääneistä yksilöistä lieventyi kyllä huomattavasti. (:

Meidän varsin shelttivoittoinen joukkueemme... Kuva: Pia

Piirin kisoista alkaa mielestäni aina syksy. Tänä vuonna se on erilainen kuin mikään syksyni aikaisemmin. Uusia haasteita on luvassa, mutta uteliaisuus taitaa voittaa.

maanantai 18. elokuuta 2014

Liian vakavaa ja Lohjan kisat

Blogi oli pienellä katkolla ja sitä on nyt siistitty vähän, sekä sisällöllisesti että ulkoasusta. Tästä lähtien päivitykset varmaankin harvenevat. Olen tullut siihen tulokseen, että jos haluaa elää enemmän kuin unelmoida, kannattaa kirjoittaa vähemmän ja tehdä enemmän.

Agiharrastus on luisunut taas huonoon päin. Maailman ihanin ja hauskin harrastus on kuin varomatta muuttunut taas liian tosikkotouhuksi. Vakavasti muttei tosissaan, eiku.

Kani on ollut väsynyt. Ehkä siksi että on kesä ja olen paljon kotona, ja siksi että on kuuma, ja siksi että treenataan enemmän. Joten nyt ollaan treenattu taas vähemmän, ja seurailen koiran jaksamista.

Yksilöpiirimestiksiin ei päästä edes yrittämään, koska sekosin viikonpäivissä ja myöhästyin ilmosta päivällä. Itkupotkuraivarin ja suunnitelmien "soitan sinne uudestaan ja kerron kuinka hiton paljon oon näidenkin kisojen eteen tehnyt töitä, miten siistiä olisi kisata arvokisoissa, joissa on oikeasti mahiksia jne." toteuttamatta jättämisen jälkeen hengitän. Ne ovat vain agilitykisat.

En usko, että ihan kaikki asiat tapahtuvat jonkin syyn takia, mutta nyt tuntuu, että ehkä näin oli oikeasti tarkoitettu. Juoksemme viikon päästä Kanin kanssa yhden joukkueradan sen sijaan, että olisin vääntänyt väkisin vielä yksilöratojakin sen päälle. Nyt on vain yksi rata ja voimme rauhassa fiilistellä sitä. Voin unohtaa omat vaatimukseni ja nauttia ankkuripaikan ihanasta paineesta. Momo on varakoirana, joten ensimmäistä kertaa kisaan joukkueessa vain yhdellä koiralla.

Kani, edelleen SM:stä 2014. Kuva: Sirpa Saari
Kisaamassa Lägi-areenalla

Eilen oli ihanat pikkukisat Lohjalla. Ensimmäistä kertaa minulle Kermisen koukeroita, kivoja ratoja! Suoria kivoja linjoja, mutta haastavia keppikulmia, välistävetoja ja poispäinkäännöksiä. Vaikeinta on kuitenkin pitää pää kasassa, kun ajatukset serteistä ja tuplista ja ties mistä tykittää päähän pilaamaan ratoja ja fiiliksiä. Vaikeinta on oma peli. Keskittyä tekemiseen ja nauttia teknisistä onnistumisista. Mutta tänään meni jo paremmin.

Momolle 10 / 0 sij. 6. / 0 sij. 2. Momon ekalle radalle tuli typerä kielto suoraan nenän edessä olevan puomin ohi, kun hetsasin hölmösti, sekä keppivirhe sisääntulolta, kun en odottanut tarpeeksi. Seuraavilta radoilta tupla! Toisella radalla ohjaukseni oli parissa kohdassa ihan hitusen myöhässä. Tyypillisin moka Momon kanssa taitaa olla se, että aliarvioin sen estehakuisuuden ja ohjaukseni on vähän myöhässä. Viimeinen rata oli mielestäni jo oikein hyvä. Olen ihan älyttömän tyytyväinen Momoon. Se teki tosi hyvin sekä kepit että kontaktit ja oli taas ihana, reipas oma itsensä.

Kanille hyl / 0 sij. 1. / hyl. Kanin ekalla radalla hyvä nolla oli ihan pikkupikkumokasta kiinni. Toiseksi viimeisellä esteellä Kani ei ollut haltuunotossani ihan loppuun asti, enkä ehtinyt kääntää sitä tarpeeksi. Näin se luki poispäinkäännökseni viskiksi ja tuli saman hypyn uudestaan.

Toiselta radalta voittonolla, hip hei! Yksi murhe vähemmän. (: Hyvä rata, eipä siellä mitään vaikeaa ollutkaan. Puomi olisi kyllä ollut kiva saada videolle. Se oli loppusuoralla, ja pääsin poikkeuksellisesti juoksemaan aivan täysillä koko pitkän loppusuoran puomin ohi. Kanilla taisi mennä konseptit sekaisin, ja se loikkasi, kuitenkin osuen selvästi kontaktille. Luulen, että se aikoi kyllä pysähtyä, mutta muutti sitten mieltään - tai sitten olin jo vapauttanut sen ja se vaan ponnisti vähän vauhtia kontaktilta loppukiriin.

Viimeinen hyppäri meni kivasti, kunnes vikalla putkella en malttanut odottaa, että Kani menee putkeen vaan kiirehdin ja siitä kielto. Hyllyksi meni, kun kepit jäi kesken ja jotain säädin vikoillekin hypyille. Poispäinkäännöt ja sylkkärit pitää laittaa treenilistalle, kovasta vauhdista tai vähän kauempaa ne on usein hankalia.

Pelkäsin, miten Kani jaksaa, mutta nyt sateiden tultua se on ollut onneksi aika normaali eikä vaikuta väsyneeltä. Onneksi kisoissa lämpötila oli siedettävä ja kisatkin olivat hallissa. Hieman vain lisää huolellisuutta ja pikkujuttuja treeneissä eteenpäin, niin hyvin tämä tästä lähtee vielä rullaamaan.