maanantai 16. joulukuuta 2013

Ensimmäistä kertaa

kuuteen vuoteen messari jäi väliin. Outoa. Koko se tunnelma. Muistot siitä, kun tanssittiin stagella Goldien kanssa ja siitäkin ajasta, jolloin oma koira oli vain unelma. Kyllä on elämä taas muuttunut.

Sen sijaan ehdin tehdä viikonloppuna kaikkea sellaista, mikä on jäänyt väliin viikkoihin, kuukausiin ja jopa vuosiin. Agilityyn liittyen päällimmäisenä on tietysti pitkään, hartaasti ja treenikavereita ärsyttävällä innolla odotettu ESSn järjestämä Jennan koulutus, jonne kaasuttelin lauantaina kauhistuneen Kanin kanssa. Oli muuten taas niin oikeaan aikaan, juuri kun treeni-into oli laantumassa. Ei pelkästään maailman positiivisin kouluttaja vaan myös shelttikerhon ihana porukka tehnyt loistavaa koulutusta. Nyt on taas hurjasti uutta energiaa radoille.

Tekniikoissa ei yhtä leijeröintikohtaa huolimatta ollut juuri meille haastetta. Valssit, persjätöt, saksalaiset, vastakäännökset ja niistot ovat niin meidän luotto-ohjauksia, ettei niissä ole juuri tekemistä. Olin myös yllättynyt siitä, että putkijarru ja sylkkärikin toimivat tosi hyvin. Pakkovalssin merkkaus pitää laittaa taas jälleen treenilistalle, siitä on joskus tullut Ninaltakin sanomista. Myös hypyn leijeröintiä pitää treenata, tuo on taas niitä "tulee harvoin vastaan, jos sattuisi tulemaan, niin ketuttaisi" -paikkoja.

Yksi aika lohduttava ajatus oli myös, ettei se, että on aina ajoissa (ja vielä liian ajoissa) ole huono juttu, vaan ihan normaalia. Onhan ohjaaminen toki helpompaa, kun ei tarvitse olla huolissaan ehtimisestä. Rytmityksen kanssa saa olla tarkkana, oli sitten myöhässä tai liian ajoissa, mutta ehkä siihenkin on kuitenkin helpompi keskittyä silloin, kun on rauhassa edellä eikä pingo paniikissa koiran perässä. Hmm.

Kontakteille sain taas hitusen sielunrauhaa. Suunnitelma on jokseenkin sama kuin se oli jo aikaisemmin: etupalkalla kuntoon. Nyt tarvitaan vaan roimasti hyvää fiilistä ja apupalkkaaja eteen heiluttelemaan lelua.

Treeniseuraa? Täältä lähtee.

PS. Myös hyvin epäinhimillisinä vuorokaudenaikoina. ;)

Kani lievästi ahdistuneena.

Momolla oli laiska viikonloppu.

Hevostelua, pitkästä aikaan! <3

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kortilla

Nyt se on sitten vihdoinkin ohi - mulla meni tiistaina inssi läpi, ja vaikka ekologisuus on hyvästä, niin kyllä tekee hyvää myös sanoa vihdoinkin hyvästit joukkoliikenteelle... Ei sillä, ettei bussit kulkisi, mutta monesti on tullut pysäkillä pimeässä kaatosateessa värjötellessä mietittyä, että miksiköhän täällä aina jaksaa kykkiä... Illalla sitten jo ajelin Kanin kanssa aksatreeneihin, hitaasti sohjon keskellä. Mikä vapaus!

Ajoluvan lisäksi kortilla on ollut myös aika, taas jälleen. Blogiin ei ole tullut kirjoitettua jo ihan siitä syystä, ettei ole, mitä kirjoittaa. Sitä samaa, kontaktien depistelyä ja saamattomuutta. En voi mennä kisoihin, koska kontaktit. En jaksa treenata, koska ei kisoja. Logiikkaa? :D

Aksa tuntuu muutenkin junnaavan paikoillaan. Ei ole energiaa, en saa tarpeeksi draivia ja en keskity. Treenit on kyllä olleet tosi hyviä, mutta tuntuu, ettei mitään uutta irtoa, ja kun irtoaa, en ota siitä kiinni. Luulen, etten saa mitään uutta, vaikka oikeasti vaan junnaan mukavuusalueellani. Tuntuu, etten saa juosta tarpeeksi, ja sitten kun saan, en jaksa.

Se siitä angstista sitten, taas hetkeksi. Jotain hyvää sentään viime treeneissäkin oli, koska Kanilla oli yksi tosi hyvä puomi. Oon treenannut kotona sisällä kontakteja (liian vähän, mutta silti) juoksuttamalla Kanin ensin kirjan päälle 2on2offiin ja siitä nopealla vapautuksella etupalkalle. Ehkä se on tosiaan toiminut.

Ja ehkä mun pitäisi vaan ilmota koirat kisoihin ja Kani vaikka vaan hypärille. Jos se vaikka siitä.


torstai 14. marraskuuta 2013

Marraskuun mietteitä

Hyvästi ulkotreenit...
Tällä hetkellä meillä on kotona yksi kiimainen läähättävä tyrkky ja toinen leluja ympäriinsä kanniskeleva valeraskas piipittäjä. Taas vaihteeksi elämään on siis mahtunut paljon myös koiratonta menoa, kuten aivan ihana viikonlopun projektityökeikka, synttärien juhlimista ja esseekirjoitusta pikkutunneilla. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka olen viihtynyt lukiossa paremmin kuin hyvin, niin alkaa olla kyllä jo aika lähteä pois. Minne, se on vielä vähän auki.


Kanilla on tosiaan nyt juoksu. Me ollaan nyt treenattu itsenäisiä kontakteja sisällä ison kirjan päällä ja avokulmia takapihalla. Toiveissa on huomattava parannus keppiosaamiseen juoksutauon aikana, ja siitä sitten taas kontakteille päänsärkyä potemaan. Niiden suhteen mulla on muutama idea, mutta on ehkä parempi, etten kirjoita niistä ennen kuin olen oikeasti kokeillut.


Momo on ollut nyt tuuraamassa Kania kaksissa viimeisissä ratatreeneissä. Niin kiinni se ei sentään ole “vauvoissaan”, ettei aksaamaan lähtisi. Viime viikolla, kun Goldie oli ekaa kertaa, koutsimme Nina luuli varmaan puolen treenin ajan, että mulla on Kani. :D Kyllä se Momokin sitten ihan reippaasti painelee. Kai nämäkin voi sitten oikeasti mennä sekaisin, jos ei tunne…


Perusongelmat Momon kanssa on juuri niitä, jotka olen jo itse tunnistanutkin: en anna tilaa, varsinkaan putkilla ja takaakierroissa, enkä välillä malta odottaa keppejä loppuun. Erityisen turhauttavaa on, kun olen välillä oikeasti toivottoman paljon liian ajoissa. Sitä kyllä tapahtuu usein Kaninkin kanssa. Tiedän, että kyse on ennemminkin ohjaustyylistä (kumpikin koira tekee hyvin yksin, joten lähetän ja juoksen edelle) kuin siitä, että mulla olisi hitaat koirat ja olisin itse tosi nopea. Silti tekisi mieli nähdä, miten pärjäisi jonkun ihan järkyttävän tykin kanssa, tai ainakin kellottaa se satanen ja todeta, ettei tosiaan kannata vaihtaa pikajuoksijaksi.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Puomeja ja ihana Momo

Noniin! Tässä nyt sitä videota viime postauksen ekalta radalta. Huomaa erittäin havainnollistava puomi, jossa Kani vahingossa varastaa (oli siis todellakin tarkoitus vaikka himmauttaa koira sinne kontaktille asti). Paljon on vielä hiottavaa (mm. ennen keppejä kunnon levähdys ja mun varmisteluhimmailu kepeillä), mutta onneksi jotain myös onnistui. (:



Tällä viikolla tuli ensimmäinen epätoivon hetki kontaktien kanssa. Kanilla oli ollut edellisenä päivänä ratatreenit, joissa olin vetänyt sen vähän piippuun, joten tarkoitus oli tehdä ihan vaan muutama kontakti. Ja niin tehtiinkin, muutama surkea. Käytin kymmenen minuuttia tuijottaen estekopin seinää ja miettien, että tässä tämä oli. Nyt loppui. Ei me saada noita kontakteja ikinä kuntoon. Ei me voida ikinä harrastaa tätä lajia kunnolla. Tässä hommassa ei ole mitään järkeä. Voisin vielä hyvin lopettaa. Lopettaa kaikki koiratouhut ja alkaa tekemään jotain järkevää.

Lopulta juoksin hikisenä, väsyneenä ja mieli synkkänä bussin kiinni enkä ajatellut enää mitään. Bussissa sitten lopulta katsoin kamerasta videoita Kanin puomeista, eivätkä ne olleet ollenkaan niin surkeita, miltä kentällä tuntui. Siis ei mitään hyviäkään, mutta ei todellakaan mitään surkeita. Koira menee suoraan 2on2offiin ilman ohjaajan tukea, ensimmäinen kriteeri täyttyy jo. Kriisi siis sivuutettu. Videolla siis ensimmäinen toisto, etupalkkana lelu.



Ja mitä tulee meidän kisakontakteihin, niin tältä näyttää. Tämä pätkä siis viimeisimmältä agiradalta. Puomi oli oikeastaan aika hyvä, Kani himmaa ainakin suoraan alas ja maltan pitää oman liikkeeni suhteellisen tasaisena.




Muuta treenattavaa Kanin kanssa meillä on kepit, varsinkin suorat avokulmat ja irtoaminen, varsinkin leijeröinti. Pelottavaa, miten perusasiat alkaa melkein varkain repsahtamaan, kun niitä ei vahvista. 

Ilon aiheitakin on onneksi ollut, kiitos tällä kertaa Momon, jota olen aina ruotimassa. Ainakin yhden koiran kanssa olen läksyni oppinut. Melkein alan itkeä, kun katson Momon puomeja nyt – miten paljon tuskailuja pikku arkajalan kanssa onkaan ollut! Momo harvoin pääsee yllättämään näin, vaikka usein unohdankin, miten hieno koira sekin on. Kisapuomit ei tietenkään ole näin hienoja, ja vieraat puomit saattavat edelleen pelottaa, mutta kahden namitargetin palkkaussysteemi (yksi targetti kontaktilla, toinen muutamien metrien päässä) on selvästi juuri oikea tälle koiralle. (Videon toistot: 1.: namit molemmilla targeteilla, 2.: ensimmäinen tyhjä, 3.: ei targettia kontaktilla)



Ihana Momo!


maanantai 21. lokakuuta 2013

Kisaamista (edelleen) kamalilla kontakteilla

Viikonloppuna oli siis kahden päivän kisailut Kanin kanssa, koska halusin heti alkusyksystä paljon startteja alle. Kontaktivammailun kannalta tämä ei tietenkään ollut fiksua. Ei ollut oikein ajatukset siinä mielessä kasassa. En muista, olivatko ilmot sitten ennen suuria kontaktisuunnitelmiani, mutta niiden kannalta kisaaminen ei tietenkään ollut tässä vaiheessa järkevää. Näin jälkeenpäin ei kuitenkaan hirveästi kaduta, kun nyt voi rauhallisin mielin treenata kontaktit kuntoon ilman suurempia arvokisanollapaniikkeja. Silti haluan ihan oikeasti kontaktit kuntoon. Tällä kertaa me onnistutaan, tai ainakin edes yritetään kunnolla.

Lauantai, Ojanko

0, sij. 1. (serti) Kontaktit kamalat, A vielä kohtalainen, mutta puomi jälleen vuosisadan himmaus. Yksi niisto pääsi myös levähtämään, enkä liikkunut kepeillä reippaasti eteenpäin (varmistelumoodi päällä?!?). Muuten hyvä meno, varsinkin yhdestä ratavalinnasta olin tosi tyytyväinen - uskalsin lähettää Kanin ja juosta persjätön yhtä hyppyä edemmäs kuin mitä valtaosa kisaajista näytti tekevän, ja kannatti! Harvoin kyllä tulee vastaan sellaista tilannetta, että onnistuisi tekemään keskimääräistä fiksumman ratavalinnan.

0, sij. 5. Jepjep, kontaktit edelleen kamalat, jälleen fiksuista ratavalinnoista huolimatta. Mutta siitä olen kyllä helpottunut, että ainakin on nyt tuplakin kasassa, olisi hirveää metsästää sitä myöhemmin.

hyl Viimeinen hyppäri. Unohdin radan ihan pieneksi hetkeksi, mikä kostautui, ja Kani pääsi hyppäämään yhden hypyn takaisin. Myös alussa Kani luki keppien sijaan niiden takana olevaa putkea, peitin varmaan näkyvyyden ekaan väliin tai jotain. Siinä on joka tapauksessa meille treenin paikka. Muuten kiva rata, oli kiva, kun ei tarvinnut enää huolehtia kontakteista.

Sunnuntai, Kirkkonummi

hyl Kamalat kontaktit. Edelleen. Viimeisille esteille asti teemme nollaa, mutta lopun takaakiertovälistävedon toiselle hypylle en saa tarpeeksi kääntöä ja se menee sitten siinä. No, ne kontaktit nyt ainakin tuli vaadittua loppuun asti.

10 Lentokeinu! :D Ennen keinua menin ulos mukavuusalueeltani ja tein takaakiertopersjätön, jess. Ja sillä ilmeisesti tuli vähän liikaakin vauhtia koiran moottoriin... Olin niin hämmentynyt tapahtuneesta, että aloin kesken rataa miettiä, että niin, pitikö tätä keinua nyt sitten uusia, ja ilmeisesti sain kiellonkin seuraavalle esteelle. Niin, ja tarvitseeko mun sanoa kontakteista enää mitään? A:t jälleen kamalia, mutta viimeinen puomi on jo siinä siedettävän radalla, himmaa, mutta himmaa ainakin suoraan 2on2offiin.

0, sij. 3. Helpohko hyppäri, jossa ihanan paljon putkia. Alku ei oikein lähde, siihen olisi voinut keksiä jotain nopeampaakin. Vähän siinä rajalla, että onko vääntämistä vai ei, mutta nolla kuitenkin, ja jää hyvä maku suuhun viikonlopusta. (:

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kontaktikriisi

Tiedän, se sama vanha, aina vaan... Olenkohan joskus aikaisemminkin jopa otsikoinut täysin samalla tavalla? Varmaa on, että jos saisin matkustaa ajassa taaksepäin ja muuttaa menneisyyttä, menisin siihen hetkeen, kun joku idiootti keksi laittaa kontaktiesteet agilityradoille. Tarina meni siis näin:

Kaksi viikkoa sitten alkoi hallikausi. Ensimmäisten treenien aiheena oli - mikäs muukaan - kuin kontaktit. Tehokkaampaa tapaa lytätä treenejen aiheuttamaa innostustani ei voisi olla. Himmaa, himmaa, himmaa... Lisäksi Kani tulee A:lle erittäin epätaloudellisesti - tömähtää vaakasuoralla laakahypyllä kontaktipinnan yläreunaan niin, että kaikki vauhti menee. Miksiköhän tuotakaan ei ole kukaan muu koskaan huomannut? "Pientä viilaamista" sanoo Nina. Itse voisin alkaa vaikka itkeä.

Seuraavana päivänä sisuunnun, soitan Sennille (koiratreenaamisen 112 (: ) ja sanon, että nyt alan oikeasti treenaamaan kontakteja tai muuten tää oli tässä. Ja nytpä on sitten treenattu. Alku oli vähän hakemista palkkauksen kanssa, mutta suureksi yllätyksekseni namipalkka jonkin matkan päässä kontaktista (suom. huom. etupalkka) toimii. Virheen sattuessa voin olla avaamatta namiboksia. Aluksi tämä oli tärkeää, sillä Kani juoksenteli paljon myös kontaktin läpi, mikä kertoo paljon siitä, miten pihalla pieni eläin on ollut.

Toissapäivänä testailin Kanin kontakteja ihan oikealla A:lla (ennen tätä ollaan treenattu omalla pihalla pikku-A:lla). Namipalkka pitää vaihtaa ehdottomasti leluksi, koska suoritusvarmuus löytyy jo, mutta draivia tarvitaan lisää. Yritän olla keskittymättä niihin asioihin, jotka menevät vielä pieleen - ruma tömäytys A:lle, harjan yli loppuun asti ryömiminen - ja olla iloinen niistä, jotka eivät; Kani pomppaa nopeasti 2on2offiin alas päästyään eikä hidasta vauhtia, vaikka jäisin ihan kokonaan taakse, kun etupalkka odottaa kontaktin jälkeen.

A:lle tulosta, rumasta laaka-vaaka-tömäytyksestä, juteltiin lisää eilen. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi speedbumpit tai länget. Treenaaminen tuntuu niin masentavalta, kun koira on päässyt kenenkään huomaamatta tekemään virhetoistoja koko pienen agilityuransa ajan. Mutta ei kai tässä muutakaan voi.

Muuten viikkotreenit ovat sujuneet aika mukavasti. Aina välillä huomaan kisaavani treeneissä sen sijaan, että vetäisin itseni kunnolla mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta ainakin olen tietoinen asiasta. Kyllä tästä kisailemaankin pian päästään.

Momokin on päässyt treenaamaan. Ei, en ole oikeasti antamassa sitä pois. (: Omituista, miten hämmästynyt itse olen koiran itsenäisestä etenemiskyvystä nyt, kun treenaan sitä. Ehkä treenaan yhtä lailla itseäni uskomaan siihen, että voin luottaa koiraan ja antaa sille enemmän tilaa. Kontaktitkin ovat aika hyvällä mallilla kisojen jälkeen vaadittavaa hienosäätöä lukuunottamatta. Momon kanssa toimiva palkkasysteemi on löydetty aikoja sitten: namietupalkka ja tarvittaessa targetti merkkaamaan oikeaa paikkaa.

Palkkauksen kanssa on vielä vähän miettimistä. Namipalkka on paras, mutta olisi kiva, jos saisin Momon vielä innostumaan repimisestäkin tai vähintään juoksemaan tennispallojen perässä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nyt saada meidän vanha systeemi pois; se, missä koira haukkuu ohjaajaa radalla ja ohjaaja haukkuu koiraa radan jälkeen. (:

maanantai 30. syyskuuta 2013

Treeniä, treeniä!

Viikko sitten lauantaina katkaistiin lepokausi kertaheitolla Agilityakatemialla. Muutamia vessapaperipaketin päällä kotona treenattuja kontakteja ja takapihan keppejä lukuunottamatta ei oltu mitään muutamiin viikkoihin tehtykään. Ihan ymmärrettävää ehkä siis, ettei ihan lähtenyt, varsinkin kun olin itse ihan puhki ylppäripaineiden takia. Hankalinta radassa oli oikeastaan ekat kolme estettä, joita ei lopputreeneistäkään saatu toimimaan ihan sillä tavalla, kuin olisin halunnut. Joka tapauksessa oli kiva päästä treenaamaan, rata oli hyvä ja siinä oli monia kivoja paikkoja ja meillä oli hauskaa. (: Laitan videota myöhemmin.
Perjantaina sain lopulta syksyn kirjoitusurakan alta pois, ja lauantaina olikin sitten lähtö Purinalle. Ajattelin aluksi, ettei ollut mikään ihan fiksuin veto lähteä heti radalle, mutta oikeastaan jaksoin aika hyvin. Lähikisat on siitä kivoja, että siellä on aina paljon tuttuja höpöttämässä ja tsemppaamassa. <3

Kani teki heti ekalla agiradalla nollan (sij. 3). Tuntui tosiaan hyvältä saada nollatili kevään arvokisoja silmällä pitäen vihdoinkin auki. Rata oli ehkä hieman liian pyöritystä meidän makuun (vaikka Kani kääntyykin aika kivasti), ja fiksumpia ratavalintojakin olisi ehkä voinut tehdä. Yhdessä kohdassa onnistuin kuitenkin hyvin jättämään Kanin yksin hypylle ja juoksemaan itse valssiin edelle, ja siitä olin aika iloinen. Ohjaukseni oli ylipäätään aika mukavuusalueella läpi kisojen, koska annoin sen olla. En tiedä, oliko se hyvä juttu, mutta nyt pitää taas alkaa ruoskimaan itseään.

Toinen rata oli hyppäri jossa oli ah-ihania suoria putkia. (Eikä ole ironiaa.) Ja siihen se sitten kaatuikin, kun jäin sekunnin sadasosaksi odottamaan koiraa enkä ehtinyt juosta. Vaikeus on siinä, että joskus taas juoksen ja ehdin hyvin, mutta unohdan katsoa, onko koira oikeilla esteillä... Tässä tilanteessa kuitenkin vastakäännöksellä olisi voinut tehdä paremman linjan niin, ettei olisi tarvinnut niin huolehtia koirasta. Hyvähän se on jälkeenpäin sanoa. (:

Vika rata taas agirata, ja samaa perusmenoa, keppien jälkeen hyl. Päällejuoksut kepeille ovat ehdottomasti treenilistalla - videolta näkee, miten mun ohjaus putoaa, eikä mitään ole enää tehtävissä. Lisäksi lopussa on hyvin havainnollistava esimerkki himmaus-A:sta, joka ei kyllä ihan oikeasti ole noin paha (tai ei ollut ainakaan ennen kisoja).



Niin, ja olihan mulla Momokin mukana, kahdella viimeisellä radalla. Tämä on sitten se koira, jolla on oikeat unelmakontaktit: pysähtyy 2on2offiin jopa pituudelle. :D Vastapainoksi vikan agiradan puomin kontaktille taas tuli pomppu (huolimattoman käskytykseni vuoksi). Taisi olla ensimmäinen kerta, kun saan femman radalta kontaktivirheestä.

Tänään käytiin vielä treenaamassa itsekseni, ties kuinka pitkästä aikaan. Mikään ei kyllä kasvata treenimotivaatiota samalla tavalla kun sopiva sössiminen kisoissa. Pakko myöntää, että omatoimitreenaaminen ei ihan kuulu vahvuuksiini, mutta nyt kerrankin onnistuin tekemään kunnon perustreenin vetämättä koiria ihan piippuun. Treenattavat asiat vaan ranskalaisilla listalle ja tarpeeksi taukoja.

Momonkin kanssa aijon ihan oikeasti alkaa nyt treenaamaan, targettipalkalla ja lyhyitä pätkiä (kolme treenattavaa asiaakin tuntui olevan hieman liikaa). Eihän tota kehtaa enää kisoihin viedä tuossa kunnossa. Pitkät kisaradat yhdistettynä mun nykyiseen nenästäveto-ohjaukseen eivät ole olleet mitään ihan parasta normaalisti hyvin rataa lukevalle ja hyvin etenevälle Momolle. Uskon kuitenkin, että Momosta saa aika pienellä vaivalla taas aika hyvän - se mikä repsahtaa kisatessa, korjataan treeneissä. Jos halutaan vauhtia, treenataan vauhtia. Jos ei haluta urpoilla radalla, pitää urpoilla treeneissä. Niin kauan kun joka ikinen kisarata ei ole nolla, tavoiteltavaa on. Tästä se lähtee.

Kani
- kontaktit putken imulla - leikkii hyvin → hyvä alku itsenäisiin kontakteihin
- takaakiertopersjätöt - ok
- eteenmenot - loistavat


Momo
- putket - hyvät → targettipalkat radoillekin mukaan putkien jälkeen
- takaakierrot - lisää treeniä, ei irtoa kovin hyvin
- eteenmenot - ok


maanantai 2. syyskuuta 2013

Tanssiaskelia

Heeiii, me ollaan tanssittu. Ajatus markkinoista ja rekkalavasta (ja julkisesta nöyryytyksestä) ei ollut kovin houkuttava, varsinkin, kun edellisistä tansseista on varmaan se vuosi, mutta loppujen lopuksi meillä oli tosi hauskaa. Marjaanalla oli Pippuri ja mulla oli molemmat sheltit, ja huomaa kyllä, että pitkään on yhdessä treenattu, kun toinen pystyy heti paikkaamaan kun toiselta loppuu temput. Mitään koreografiaa ei tosiaan missään rekkalavalla pystyisi tehdä, mutta temppujen esittämiseen non-stopina se kelpasi ihan hyvin. Loppuhuipennuksena Mom keräsi kukkia koriin, ja sekin temppu onnistui, vaikka kukilla on tapana mennä välillä vähän mihin sattuu.

Kesäkauden viimeiset agit

Viime maanantaina oli viimeiset kesäkauden viikkotreenit. Rata oli aika simppeli, ja muutamia hutilointeja lukuun ottamatta selvittiin hyvin. Oon niin onnellinen, että me nykyään toimitaan hyvin koirakkona. Ettei olla enää pelkkä koira ja ohjaaja, vaan ihan oikeasti koirakko, ja tekeminen tuntuu siltä, kuin koira olisi ennemminkin yksi ylimääräinen ruumiinosa.

No, ei nyt ihan aina kuitenkaan. Lauantaina meillä oli Nina Frantsin koulutus, ja teemana oli ohjauskuviot. Tekniikoita syynätessä ne pikku virheet sitten näkyy ja kunnolla. Käytiin läpi pakkovalssi, pakkovalssi-jaakotus, takaakierto-valssi, twisti, saksalainen, vippaus, poispäinkäännös ja backlap. Olen laiminlyönyt tekniikat ihan täysin, ja treeni sai todella tajuamaan, miten paljon lisää varmuutta saisi ihan pienillä säännöllisillä tekniikkatreeneillä. Nyt tiedän, mitä treenaan.

Pakkovalssi oli melkoinen pohjanoteeraus. Siis ei itse pakkovalssissa nyt niinkään mitään, vaan siinä, kun pitäisi vaan jättää koira tekemään ja juosta siivekkeen taakse. On pelottavaa huomata, että tiedostamattaan ohjaa koiran katseellaan väärälle hypylle. Toisaalta oma ohjaustyylini on varsinkin nykyään tullut vielä enemmän juoksuvoittoiseksi, olen mieluiten koiran lähellä ja menen mahdollisimman paljon mukaan kirittämään omalla juoksullani.

Takaakiertovalssit ja saksalaiset ovat sen verran paljon käytössä, että sujuivat, samoin twisti sen jälkeen, kun olin palautellut sen mieleen. Ennen twist oli ihan vakiovarustustani, mutta nyt tajusin, että käytän aina päällejuoksua. Pitäisi palautella tuo mieleen, on kuitenkin paikkoja, joissa twistillä pääsee paremmin liikkeelle. Myös vippaukseen ja poispäinkäännökseen tuli uusia juttuja, joita pitäisi testailla vaikka ihan puuagilityn parissa.

Oli meillä jotain täydellistäkin; backlap. Niin, sehän se on se kaikista hyödyllisin ohjaus...

Läksyksi saatiin treenata takaakiertoja, joissa oma rytmitys oli vähän hukassa. Juoksemiseen ja rytmittämiseen tulisi ylipäätään kiinnittää huomiota, juosta täysillä kun on suoraa ja vauhtia tarvitaan ja taas päin vastoin ahtaalla radalla tikata lähes paikoillaan. Positiivista palautetta sain draivistani, mikä on aika iso juttu. Lähtökohtaisesti olen rauhallisesti ja kauniisti ohjaava varmistelijahölkkäri, ja olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että saisin koko fyysisen energiani peliin radalle kuitenkaan sähläämättä.

Nina kehui myös Kanin rakennetta. Hassua, olen itsekin aina ajatellut, että sillä on tosi kiva ja liikkumiseen sopiva kroppa. Usein vaan vaikuttaa siltä, että varsinkin sheltti-ihmiset tuntuvat huomaavan vain pystyt korvat ja kippurahännän. Tiedetään, eihän se mikään kaunokainen näyttelykehässä olisi, mutta ei se nyt mikään rumakaan ole, vähän hassun näköinen vaan. (:

Kani karsinnoissa

Myös sellaisia ajatuksia heräsi, että pitää vahvistaa myös ihan perus hyppyjä. Kuten sanottu, oma ohjaukseni on muuttunut niin, että juoksen aika lailla koiraa nenästä eteenpäin vetäen, ja pidemmän päälle sillä ei varmastikaan ole irtoamisen tai ylipäätään koiran itsenäisen etenemisen kannalta positiivisia vaikutuksia. Itsenäisiä kontaktejakin pitäisi varmaan alkaa taas miettimään. Ollaan varmaan puoli vuotta laiminlyöty kaikenlainen kunnon perustreeni (tai treenaaminen ylipäätään muutamia ratatreenejä lukuunottamatta) - nyt voisi olla treenikauden paikka.

torstai 22. elokuuta 2013

Piirimestikset

 Viime viikonloppuna kisailtiin siis Lohjalla pitkästä aikaa. Kanin radoilta 10 (keppivirhe) ja hyl (imasi heti alkuradasta väärään putkeen, oma ohjausmoka) ja Goldielle tupla. Mom-kulta oli kuitenkin kokonaiskisassa vasta seitsemäs. Onpa sillä ollut reilu kahden kuukauden mittainen agitaukokin, ja sitten vielä tämä lomailu. Siinä tuo koira on ihan kuin omistajansa, että mitä vähemmän liikumme, sitä enemmän laiskistumme. Ja toisin päin. Mars lenkille kuluttamaan "henkiset makkarat" (jaa, no ne fyysisetkin) pois!

Joukkuekisa meni taas Goldien osalta ihan pieleen. Tosi kiva hyllyttää heti joukkueen ekana koirakkona... Superupeat ja taitavat Taina ja Rosa ja Anne ja Helmi kuitenkin pitivät pintansa ja voilá, siinä oltiin taas, Kanin kanssa ankkuripaikalla paineet niskassa. Siistiä, että historia ei toistanut itsekään ja onnistuttiin kuin onnistuttiinkin vääntämään se nolla. Että olin ylpeä Kaniinista! (:

Valitettavasti nollia onnistui tekemään moni muukin, ja todella pienestä jäi kiinni meidän sijoitus. Neljäs sija on ärsyttävin, vedettiin niin hienosti! Mutta toisaalta se, etten taas sössinyt ankkuripaikalla Kanin kanssa, oli minulle jo niin suuri henkilökohtainen voitto, että tyytyväinen saa olla.

Maanantaina meillä oli Kanin kanssa ehkä koko kesäkauden upeimmat treenit. Rata oli haastava, ja täynnä vaikka mitä ihanaa lukuisista sokkaripaikoista vippeihin ja sylkkäreihin. Ja meiltä onnistui ihan kaikki. Ehdin juosta oikeastaan ihan mihin vaan ja Kani tuli älyttömän hyvin käteen. Hirveä kisakuumehan siitä nousi. Pakko ehkä jotkut kisat vielä käydä tässä ennen ylppäreitä... Syksy tekee tuloaan ja kiire on välillä lähes sietämätön, mutta yritän tehdä jotain täysin turhaakin joka päivä.


torstai 15. elokuuta 2013

Ihan pieni juttu

Olen totaalikyllästynyt kilometripäivityksiin, joten yritän nyt kirjoittaa ihan todella pikaisesti.

Maanantaina päästiin Kanin kanssa ekoihin treeneihin sitten oman taukoni. Purin patoutuneet agressioni juoksemiseen enkä kyllä säästellyt lonkkaa yhtään. Olin onnellinen, kun mitään kipuja ei perästä päin kuitenkaan tullut. Treeneissä oikeastaan kaikki muu sujui kivasti, paitsi se yksi ainoa asia, jota ollaan treenattu - avokulmat. :D Muutaman kontaktinkin Kani varasti, mutta en enää pitkään aikaan ole natseillut siitä. Pikemminkin toisin päin, olen superiloinen, koska Kani varastaa vain silloin, kun sillä on hyvä vire. Varastaa saa, kuhan ei himmaa, kun yleensä se pysähtyminenkin on omasta käskytyksestäni kiinni.


Mutta niin, tosiaan, hyvin tämä jalka toimii! (: Ei enää satu, ja piirimestiksiin voi lähteä hyvillä mielin. Kovin teräskunnossa ei onneksi tarvitse olla selviytyäkseen muutamasta agiradasta. Pidemmän matkan juokseminen tietysti vielä arveluttaa ja fillarointiakin olen lääkärin käskyjä kiltisti noudattaen vältellyt, mutta toistaiseksi kouluhommat ja muut menot pitävät niin kiireisinä, ettei kunnon lenkeillekään ole oikein ehtinyt. Pitää varmaan yrittää tehdä asialle jotain, koska yhtään kevyemmäksi tuo opiskelu ei ainakaan tuosta mene. Kisailu taitaa jäädä ainakin alkusyksystä vähemmälle, mutta ainakin koulutuksia on luvassa. (:

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Sohvan pohjalta

Ehkä suunnilleen niin kauan, kun minulla on ollut oma blogi (eli reilu pari vuotta), olen miettinyt, että minkä ihmeen takia ihmisillä on blogeja. Siis oikeasti, kuka haluaisi jakaa kaikki treeninsä, ajatuksensa harrastamisesta ja kaiken siihen liittymättömänkin koko maailman kanssa? Eikö salasanasuojattu, ehkä parin kaverin kanssa jaettu yksityinen treenipäiväkirja olisi paljon järkevämpi? Vai onko pakko päästä hehkuttamaan elämän ihanuutta ja koirien taitavuutta tai päin vastoin elämän surkeutta ja vastoinkäymisiä ihan jokaisen sattumalta sivulle eksyvän kanssa?

No, olen vihdoin saanut pohdintani loppuun. On.

Koska mulla on lonkassa (rasitus?)vamma! Ja haluan, että koko maailma tietää sen! Ja nyt sinä onneton, joka ihan hyvää ymmärtämättömyyttäsi erehdyit tälle sivulle, saat lukea, miten syvältä se on.

Ensimmäinen viikko levossa kului oikeastaan kokonaan siihen, että panikoin sitä, etten pääse juoksemaan. En ollut edes tajunnut, miten kovan addiktion olen onnistunut kehittämään siihen. Mutta en tosiaankaan ollut ajatellut, että seuraava investointini harrastukseni hyväksi olisi ollut kylmäpussi. Siinä mielessä olen ollut onnekas, ettei röntgenissä näkynyt mitään. Ja siinä, että tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun olin viikon kotona ilman koiria (yleensä lähden jonnekin ilman koiria, mutten yleensä koskaan ole kotona ilman niitä), joten ei tarvinnut huolehtia lenkityksistä. Kuinka täydellinen aika hajoittaa jalka. Pari Housen tuotantokauttakin sopivasti varastossa. Aloin jo harkita sellaisen magean kävelykepin hommaamista.

Nyt kun koirat ovat taas kotona, agijututkin huolettavat jo vähäsen. Toisaalta piirimestiksiin on kuitenkin vielä pari viikkoa, luulisi, että siinä vaiheessa jo vähän juosta voi. On sitä ennenkin buranan voimalla jaksettu. Eikä meidän tapana ole ennenkään ollut kauheasti treenailla. Nyt oon tehnyt pihalla muutamia avokulmia etupalkalla molempien koirien kanssa, ja tällä linjalla aijon pysyä.

Okei, ei mulla niin kamalaa ole ollut. Kiva viikonlopun mökkireissu takana, monta sivua saatu luettua ylppäreihin ja pianon soittaminenkin onnistuu, kun painelee pedaalia vasurilla. Pystyn aikalailla kävelemäänkin kivuitta. Kuhan nyt vähän ketutti niin päätin nyt purkaa sen tähän blogiin.

Mulla on myös jo back-up-plan valmiina; vinttikoirat. Olin pari viikkoa sitten katsomassa oikeita ratajuoksukisoja Turussa, ja oli kyllä niin upeaa. Täysillä juoksevassa vinttikoirassa on vaan jotain niin uskomattoman kaunista, valtava määrä voimaa ja energiaa elävänä silmien edessä. Olin ihan kikseissä! (: Jos kävisikin niin, etten pystyisi enää juoksemaan, niin lupaan, että muutan joskus vielä tosi isoon omakotitaloon ja hankin sinne muutaman rimppakintun, joita sitten katkerana treenaan.

Eilen oltiin koirien kanssa ilahduttamassa pitkästä aikaa mummia ja ukkia. Mummin suusta tulevat totuudet ansaitsevat kyllä ehdottomasti tulla koko maailman kuulluksi;

"Kaikenlaisia koiria täällä kyllä on, muttei tällasia. Voitais mennä ulos kävelemään ja näyttämään niille, millaisia oikeat koirat on."

"Ei sitä kannata naimisiin mennäkään. Avioliitossa rakkaus loppuu siinä vaiheessa kun pappi sanoo aamen."
(Kauniita sanoja ei säästellä 63-vuotishääpäivänä. :D )

"Sen mä oon (sairaalan yleisissä tiloissa tv:tä katsellessa) huomannut, ettei naiset tykkää yhtään urheilusta, vaikka kaikkia muita tappojuttuja kattovatkin."

Niin no, ihan tappohommaahan tämä urheilu onkin, sitä en kyllä kiistä.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kesän kisaputki

Nyt on karsinnat onnellisesti takana, ja lupaan, että seuraavan kerran meidät nähdään radalla vasta syksyllä. Siis, öö, parin viikon päästä. Tässä (enemmän tai vähemmän) pikainen läpikäynti kaikesta siitä, mitä ollaan kesällä koettu.

SM - lauantai, joukkuekisa


Kani liitää <3
Lauantaina suuntasimme siis aikaisin aamulla Kirkkonummelle - niinkin aikaisin, että huomasin juoksentelevani teltta-alueella ilman numeroliiviä kevythäkin ja kahden koiran kanssa kymmenen minuuttia ennen rataantutustumista. Itkuhan siinä jo melkein tuli, mutta löytyihän se teltta sieltä lopulta.

Medijoukkueemme koostui omien koirieni lisäksi vain ihanaisesta Helmi-sheltistä, joten paineet otettiin pois lopuilta suorituksilta heti aamusta, kun tein Kanin kanssa hyllyn. Kävin saattamassa Kania liikaa putkelle, enkä enää ehtinytkään juosta putken eteen sokkaria, jolloin päädyin paniikkiohjaamaan surkeaa takaaleikkausta. Takaisinhan se koira sieltä tuli, saman hypyn yli. Muuten radassa ei tainnut olla mitään vikaa. Kaikki kontaktiesteetkin olivat vasta hyllyn jälkeen, joten sain rauhassa seisottaa Kania niillä hieman pidempään, niinkuin normaalisti. Ja lujaa se niille tulikin, olin superiloinen niistä.



Goldien kanssa juoksin finaaliradalla nollan. Oli siistiä, kun oli niin paljon katsojia, ja ennen rataa tuli niin hyvä fiilis siitä, että oikeesti, ollaan SM-kisoissa! Hieno Mom!


Onneksi saatiin sentään jotain jännittää, kun minijoukkue tarjoili jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Lopullinen sijoitus heillä 6. (: Hyvä te! Joukkuekisa myös oikein korosti seuran yhteishenkeä, tämän porukan kanssa viihtyy kyllä missä vaan.

Maxi-, medi- ja minijoukkue.

SM - sunnuntai, yksilöt


Vietin koko aamun miettien mediradan alkua. Vielä rataantutustumisessakaan en oikeasti tiennyt, mitä Kanin kanssa tekisin. Ja lopulta se tietysti kostautui, kun Kani kävi kurkkaamassa väärää putkea. Loppuradassa ei sitten ollutkaan mitään ihmeempiä. Sinällään vähän harmitti, kun tavallaan oli aika pienestä kiinni.

Kanin yksilörata; kiitos kuvaamisesta Krista! <3




Momon kanssa juoksin taas nollan. Ärsytti niin paljon Kanin kanssa säätäminen, että ei kyllä yhtään enää mietityttänyt se alku, ja sujuvasti menikin, kun lähdin poispäinkäännöllä viemään. Vähän väkisin väännetty nolla siitä kyllä silti tuli, sellasta otsa rypyssä meininkiä. Ja pääsi kyllä ruma sana, kun kävin tulostaululta katsomassa, että 1,06 sekkaa yliaikaa (sij 56.). Olihan siinä aika tiukka etenemä, mutta joskus on vaan hyväksyttävä tosiasiat. Mom ei ole mikään tykki, vaikka maailman ihanin koira onkin. Ja silleen oon kyllä ilonen, että kuitenkin sain väännettyä sen puhtaan radan, vaikkei jatkoon mentykään.

Hyvä havainto jatkoon oli se, että varmistelen ihan älyttömästi. Videolta näkyy, miten en uskalla lähteä liikkumaan. Riskittömyys on aina ollut mielestäni ihan älyttömän ärsyttävää - hei, otat riskin jo silloin, kun menet radalle, et välttämättä tule nollan kanssa maaliin. Radalla pitää laittaa kaikki peliin. Itsellä haaste on ehkä siinä, miten saa kaiken energian mukaan ilman, että sählään ja menetän keskittymistä.

Tätä saatiinkin hiottua Agilityakatemialla seuraavalla viikolla. Oli ehkä pahin juoksurata ikinä - oikeasti, en olisi voinut uskoa, että voisin joutua juoksemaan siellä vielä enemmän kuin tavallisesti - mutta selvittiin Kanin kanssa aika hyvin, kun uskalsin lähteä liikkeelle ja taistella loppuun asti.

Juhannuskisat


Se hetki, kun on vaan
koira, sinä ja rata. <3
Seuraavana viikonloppuna lähdettiin tutun porukan kanssa (Kani, Goldie, Moona, Muusa, Senni) Turkuun perinteisiin juhannuskisoihin. En kerta kaikkiaan tajunnut ihmisten kummastelevia ilmeitä, kun kerroin juhannussuunnitelmistani. Siis agilitykisoihin? No minne muuallekaan! Kotiin, sohvan pohjalle vai?

Kanilla oli perjantaina ja lauantaina kaksi starttia, ja Goldiella vain perjantaina kaksi. Kokonaissaldona oli siis kuusi hyllyä. :D Radat oli haastavia ja kuumuus kiusasi. Esimerkiksi Goldien kanssa olin tutustunut väärin yhden radan toiseksi viimeiseen esteeseen, muuten olisi ollut nolla. Kaikkiin ratoihin olin joka tapauksessa tyytyväinen, mikään ei mennyt ihan täysin reisille. Selvitettiin monta vaikeaa paikkaa - sitten oli vaan vielä niitä paikkoja, joita ei selvitetty.

Tokon SM-kisat Goldien kanssa


Jos tässä kohtaan tulee sellainen olo, että mitääh, niin se on ihan aiheellista. Vielä kisapäivänä mietin, että mihin ihmeeseen olen itseni luvannut. Mietin sitä varsinkin viideltä aamulla, kun lähdettiin ajelemaan Mäntyharjulta Pieksämäkeä kohti. Minähän vihaan tokoa. Enkä nyt missään nimessä edelleenkään suostu luokittelemaan itseäni miksikään tokoilijaksi.

Jo pelkkä paikkamakuu jännitti mua ihan sikana. Yritin kovasti vakuutella itselleni, että tää on vaan tokoa, tällä ei oo mitään väliä, mutta ei ihan onnistunut. Seuraamisen pysähdyksissä jalat tärisi hulluna ja tuomarikin ihmetteli, että mikä mulla oikein on...

Paniikki iski jo luoksepäästävyyteen. Tajusin vasta siinä jonossa, että hei, tuomarihan on se sama tyyppi, joka testaa koiran haarovälin ennen kehää. Luoksepäästävyys meni sitten sen mukaisesti. Miten Mom muka antaisi tulla lähellekään, jos toinen on juuri kaivellut sen perskarvoja?! Oikeasti, kai koiralla saa olla hieman itsesuojeluvaistoa?

Paikkamakuu meni suht ongelmitta ottaen huomioon, että viereinen koira vikisi ja lopulta nousi. Mom vikisi kanssa vähän ja otti kai pari ryömimisaskeltakin, mutta sain ilmeisesti sähkötettyä sille muutaman varoittavan sanan, ja pysyihän se siellä. Muistaakseni viimeisin koiratanssiohjelmamme alkoi niin, että ensin maattiin paikallaan ja sitten ryömittiin, joten se saattaa selittää jotain.

Monien tuntien auringossa odottelun jälkeen päästiin lopulta seuraaviinkin kehiin. Seuraamisiin olin vähän pettynyt, Momolla on oikeesti ihan sairaan upeet seuraamiset, mutta nyt se vaan jotain laamaili. Liikkeestä seiso ja estehyppy olivat onneksi täydellisiä! (: Luoksetulo nyt vähän oli mitä oli, mutta meni ehkä kuitenkin paremmin kuin treeneissä, joissa Goldie päätyi sivulle tullessaan tekemään muutaman ylimääräisen tanssikiemuran ohjaajan ympäri... (: Liikkeestä maahan meni nollille, kun en huomannut antaa kaksoiskäskyä Momon jäädessä istumaan, mikä vähän harmittaa. Eihän ne pisteet sitten I-tulokseen riittäneet...

Ja ymmärränhän minä sen, että on täysin järkevää odottaa I-tulosta, kun me edes harrasteta tokoa... Eikä kyllä kauheesti treenattukaan... ((: No, ilmaset kokeet, kiva kokemus ja hieno treenitasku. Ja Mom teki hienosti kuumuudesta huolimatta.




Luoksepäästävyys 5
Paikkamakuu 9
Seuraaminen kytkettynä 7½
Seuraaminen taluttimetta 7½
Liikkeestä maahan 0
Luoksetulo 8½
Liikkeestä seiso 10
Estehyppy 10
Kokonaisvaikutelma 7/8/8 (=7,67)
Yht. 150,17

Mökkeilyä ennen kisoja kahdeksan koiran voimin (kuvassa puolet);
Myy, Kani, Goldie, Muusa ja Eevis. Oli kivaa!<3





Pieksämäeltä suuntasinkin koirien kanssa suoraan tädille lomailemaan. Koirat saivat peuhata keskenään sillä aikaa kun itse keskityin vuosittaiseen kesäaddiktiooni, tennikseen. Kuvassa Kani ja Luffe-aussie kokeilevat kasvisruokavaliota.











Agirotu


Juuri ja juuri ehdin kotiutua edelliseltä reissulta, kun seuraavana päivänä jo suunnistettiin Ylöjärvelle Agirotuun, matkaseurana ihanaiset Milla ja Roomeo-sheltti. Pakkohan sinne oli päästä, kun en ollut koskaan aikaisemmin ollut. Perjantaina oltiin ihan vaan turisteina katsomassa Millan ja Rompun menoa. Sää ei ihan suosinut, vaan välillä jopa salamoi ihan kunnolla... Lisäksi aikataulu oli aika fiksusti järkätty; maxi-kakkoset olivat perjantain viimeiset ja lauantain ensimmäiset. Eipä siinä paljoa nukuttu.

Lauantaina Kanilla oli kaksi starttia, joista ensimmäinen oli avo-SM-karsintarata. Muuten ihan hyvä rata, kepit onnistuin vaan kämmäämään. Olin vielä juuri ennen rataa pätenyt treenikavereille, että pitää muistaa, että jos merkkaa, niin pitää merkata kunnolla ja jos lähettää niin pitää muistaa antaa tilaa. Niiin, kyllä taas suu käy, jos vielä ajattelu radalla seuraisi sitä...

Videota, kiitos Milla kuvaamisesta! <3



Illan rata meni kyllä oikeasti ihan reisille. Pitkiin aikoihin en oo kyllä sellasta rataa tehnytkään. Sain Kanin sinkoamaan heti alussa väärälle A:lle ja pari estettä myöhemmin pääsi kiljaisu, kun hukkasin ihan täysin valssin paikan. Siinä vaiheessa alkoi yksinkertaisesti naurattaa niin paljon, että loppuradan keskittyminen kärsi. :D Ainakin Kanin vire oli superhyvä, se juoksi A:sta läpi (se kertoo sikahyvästä vireestä) ja puomin kontakti olikin sitten ihan super, kun sain sanoa vähän tiukemmin kun koirakin tuli lujaa. Milla sanoi aika osuvasti radan jälkeen, että se oli ainakin perusteellinen hyllytys. :D

Sunnuntaina kisasin vielä molempien koirien kanssa Nuorten avoimissa SM:ssä. Rata oli aika kiva, mutta luokkaan nähden mielestäni vähän turhan haastava. Pientä paniikkiakin onnistuin itselleni aiheuttamaan, kun missasin rataantutustumisen. Tutustuin lopulta maxien kanssa, ja juoksin molemmat koirat sen jälkeen peräkkäin. Kanin kanssa menin ensin, ja sössin taas kepit. Siitä kymppi, ei muuta. Keinullekin tuli muuten ihan älyttömän lujaa. Siitä lähdin sitten melkein suoraan Goldien kanssa, ja olin vähän hapoilla, mutta nolla tuli kuitenkin. Goldie voitti ja Kani tuli kolmanneksi. Ihan kiva päätös junnuvuosille. Oon kyllä nauttinut täysillä näistä vähän matalatasoisimmista tittelikilpailuista. Nyt pitäis sitten kai ruveta ihan oikeesti pärjäämään. (:

Pakko laittaa tällanen leija pokaalikuva, kun voittajille jaettiin tällaisia hienoja Oscar-patsaita elokuvateeman mukaisesti. Pystissä lukee, että "Paras ohjaus". :D Hauskaa myös se, että Goldien virallinen nimi sattuu olemaan Golden Globe... (: 


MM-karsinnat


Viime viikonloppuna oltiin vielä Seinäjoella karsinnoissa. Paikalle saavuimme edellisenä iltana suurta hilpeyttä aiheuttaneeseen majoitukseemme. Mökkiin mahtui juuri ja juuri yksi sänky, toinen patja lattialle, pieni jääkaappi, Muusan häkki pöydän alle ja nurkkaan koirien makuualusta. Tähän ei sisälly yhtään lattiatilaa. Mutta hyvinhän me mahduttiin, kaksi tyttöä ja kolme koiraa. Sopu sijaa antaa, vai miten se nyt olikaan.



Itse kisat menivät oikeastaan aika kivasti, vaikka hyllytinkin Kanin kanssa molemmat radat. Radat oli tosi kivoja, virtaavia eikä mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeita. Ekalla radalla hylly tuli vasta kolmanneksi viimeisellä esteellä, ja ihan kiva fiilis siitä, että oltaisiin oikeasti voitu tehdä nolla! Juoksin vielä paljain jaloin, kun lenkkarit unohtui pikku mökillemme.

Toinen rata lähti ihan kivasti, muttei päästy harmiksi edes puoleen väliin. Kani karkasi keppien jälkeiselle renkaalle, kun en ottanut sitä haltuun tarpeeksi tiukasti. Ärsytti vähän kyllä sen jälkeen katsella, kun kymmenittäin makseja tekee ihan saman perusmokan.

Nyt on siis kesän kisat paketissa, ja hirveä määrä treeni-ideoita ja -intoa. Eipä me olla kisoilta ja muilta menoilta ehditty yhtään treenaamaankaan. Paljon on vielä edessä, niin treeniä ja kehitettäviä asioita kuin kisojakin, ja toivottavasti onnistumisiakin. Loistavaa loppukesää kaikille!

Kani Turussa 19.5., © Sirpa Saari





perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kevät, kesä ja flow

No huuh huh. Jos tällä blogilla jotain lukijoita joskus oli, niin ne on varmaan pudonneet tässä epäaktiivisuuteni myötä täysin pois. En todellakaan tiedä blogin tulevaisuudesta, mutta kun on kiire, olen ennemmin menossa kuin istun ruudun äärellä. Nyt ollaan lomalla, niin ehkä blogillekin irtoaa hetki. Sitäpaitsi ulkona sataa kaatamalla. Ja viikonloppuna SM:t...! Sormet ristiin, ettei tarvitse huomenna luistella märällä nurmella.

Todellakin, agilityn osalta kevät on mennyt ihan tosi hyvin. Goldie sai kuin saikin puuttuvat SM-nollansa, vaikka kevätkauden kisatavoitteemme oli alunperin vain kolme nollaa. Otan Momon kanssa paljon rennommin nykyään. Kun se on vähän sellainen, että saattaa tehdä jotain ihan hölmöä radalla jos ei keskity. Ennen suoraan sanottuna vitutti. Nykyään naurattaa. :) Koska se on oikeastaan aika hauskaa. En vaan ole koskaan tajunnut sitä, mutta nykyään, jos harmittaa, voin vain ajatella, että onhan mulla Kani.


Ja mitä Kaniin tulee, niin . Ekat kisat kolmosissa meni ihan mun jännityksen piikkiin, mutta sen jälkeen saatiin sekä SM- että MM-karsintanollat kasaan kolmista peräkkäisistä kisoista, mikä tuntuu aika hurjalta. Kania on yksinkertaisesti kiva viedä. Paljon on vielä kehitettävää, mutta on myös paljon sellaista, josta voi olla iloinen. Taannoinen kontaktikriisi on jossain mieleni perukoilla – kisoissa olen vaatinut kontaktit loppuun asti, ja nyt mietinnän alla on, mitä seuraavaksi tehdään ja miten. Mutta palatakseni tähän kevääseen, niin musta on ihanaa, että tulokset on oikeesti tulleet hyvän fiiliksen kautta. Että meillä on oikeasti ollut järkyttävän hauskaa kisoissa. On todettava, että kahden koiran kanssa kisaaminen sopii mulle täysin, kun on koko ajan jotain tekemistä.

Tässä Kanin kevään ratoja. Viimeiset näkyvät tosi huonosti...




Itse olen ainakin täysin fiilisagilitaaja, mikä on käsittääkseni aika yleistä. Hassua sinänsä, mutta luulen, että fiilikseen on vaikuttanut myös osaltaan lukion psyka4 -kurssin antamat ajatukset. Melkein kaikki agilityihmiset puhuvat flowsta, mutta en ollut tajunnut, että ilmiö on ihan oikeasti tiedettä. Esim. yksi aika hyvä artikkeli löytyy täältä.

Virtaus syntyy todennäköisimmin
- kun toiminnalla on tavoite - kun toiminta on haastavaa ja edellyttää taitojen kehittämistä - kun etenemisestä suhteessa tavoitteeseen on mahdollista saada palautetta ja onnistuminen näyttää todennäköiseltä
- kun toimintaan on mahdollista keskittyä voimakkaasti ja unohtaa hetkeksi elämän huolet ja murheet - kun epäonnistumista ei tarvitse pelätä ja syntyy tunne tilanteen hallinnasta - kun itsetarkkailusta on mahdollista luopua ja suunnata energia itse toimintaan

Lähde: Lukion psykologia 4. Mira Karrach ja muita. 2007. Otava.


Niinpä, kuullostaa ihan agilitylta. Aloin miettiä, mitkä tekijät sitten estävät flowni – mitä minun pitäisi parantaa, jotta saisin himoitsemani virtauksen. Oikeastaan vain toiseksi viimeinen kohta nousee ylös. Pelkäänkö epäonnistumista? Tuntuuko, että hallitsen tilanteen? Tottakai olen käynyt tätä ennenkin läpi, mutta nyt kaikki tuntuu paljon yksinkertaisemmalta. Haluan flown. Miten saan sen? Yleensä psyykkinen valmistautumiseni saa aivoni ylikierroksille, ja lopulta psyykkisesti suoritukseni pilaa se, että ajattelen liikaa.

Ehkä se sitten todella vaikutti, että kun aloin ajatella, että todella hallitsen tilanteen ja epäonnistuminen on okei, olo tuntui rennommalta. Negatiivista jännitystä voi muuttaa positiiviseksi – nykyään, kun jännitän, ajattelen sitä innostuksena. Sitähän sen pitäisi olla; odotusta siitä, että pääsee radalle, koska siellä on upeaa. Jännitämme vain asioita, joilla on meille merkitystä. Uskon nykyään myös paremmin itseeni. Se ei ole sitä, että ajattelee, että nyt me saadaan nolla tai että kuhan mennään, ihan sama mikä tulos. Se on sitä, että tietää, että nollan saaminen on täysin mahdollista.

Ajatusmyrskyn lisäksi säännölliset juoksulenkit ovat alkaneet tuntumaan kunnossa. Omassa agilityssani ainakin juokseminen on usein se juttu – ja halusin eliminoida taas yhden tekijän, fyysisen väsymyksen, flowni tieltä. Tuntuu, että jaksan nykyään paremmin, ja koko keho tuntuu vahvemmalta. Suosittelen ihan ihan kaikille. Olen itse maannut sohvalla monta vuotta ja vain haaveillut siitä, että jaksaisin juosta edes kymmenen metriä hengästymättä hulluna. No, pari viikkoa sitten oltiin kavereiden kanssa Naisten kympillä, ja juoksin elämäni ekaa kertaa kymmenen kilsaa! :) On helpompi myös arvostaa kehoa, kun tietää, mihin se pystyy.

Huomenna sitten, elämäni ekat SM:t. Toivottavasti on hauskaa! :)

torstai 11. huhtikuuta 2013

Hyvät ja huonot uutiset


Hyvät ensin: Kani nousi 3-luokkaan viime sunnuntaina Janakkalassa nollavoitolla. Tätä on odotettu, välillä kauhulla ja välillä innostuksella. Ekat startit kolmosissa on jo lauantaina... Tällä hetkellä fiilis on ainakin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Tämän kauden tulostavoite on ainakin nyt Kanin kanssa saavutettu, ja on kiva testata välillä kisaamista ilman paineita. Onnistuukohan?

Ennen nollaa ehdittiin tehdä yksi hyllyrata, jossa tein ihan älyttömän tyhmiä mokia. Ehdin jo ajatella, että kiva, tästä se hyllyputki sitten alkaa, mutta toiselta radalta tuli sitten onneksi se kaivattu nolla. Sekin oli tosin vähän hilkulla, puoli rataa oli sellaista varmistelua ja teen jonkun ihme vekkisysteemin ennen toisiksi viimeistä hyppyä. Kani ei onneksi lähtenyt sekoiluuni mukaan, luojan kiitos. En kyllä kehtaa mitään videota laittaa moisesta sähläyksestä. Koko radassa tyytyväinen olin vain yhteen flippiin, joka oli multa mielestäni yllättävän fiksu veto. Mutta hei, sentään jotain! :)

Tuloksellisestihan meidän kevät on ollut aika hieno. Neljät kisat, kahdeksan starttia, neljä nollaa. Suoraan sanoen ei kyllä tunnu siltä. Voi olla, että juoksutauolla on jotain vaikutusta myös, mutta ei tunnu, että olisi vieläkään saanut kunnon kisarutiinia. Ehkä se tästä vielä.

Jännittäminenkin on niin ärsyttävää, siis kolmen viikon kisatauko – kokonaista kaksi viikonloppua ilman kisoja – ja olen ihan kipsissä. Yleensä olen ajatellut, että saatan jännittää paljon ennen starttia, mutta radalla siihen ei ole aikaa, mutta en ole enää sitä mieltä. Jännitys todellakin näkyy myös radoilla, ihme sähläystä ja jotain niin outoa rytmitystä. Goldien kanssa vielä pahemmin, kun mulla on enemmän aikaa sählätä.

Eikä tässä vielä kaikki. Viime viikon tiistaina oltiin jälleen Agilityakatemialla treenaamassa Sennin ja Moonan kanssa, ja sieltä alkoi järkyttävä kontaktiketutus. Radassa oli kohta, johon koiralta vaadittiin kontaktille vähän itsenäisyyttä, ja siitähän se sitten alkoi. Kani on toivottoman kiinni mun liikkeessä, ja toistaiseksi en ole vielä keksinyt, millä ratkaisen tämän ongelman.

Tämähän ei tosiaan ole mikään meidän ensimmäinen kontaktikriisi. Sain kontaktit alun perinkin toimimaan sillä, että lopetin niiden treenaamisen. Siinä on paljonkin järkeä: hyvä fiilis hyvä kontakti. Eli hauskaa ratatreeniä, nopeita vapautuksia ja paineetonta menoa – ehdottoman paineetonta menoa – siitä on meidän pehmoeläimen kontaktit tehty.

Joten kontaktien hinkkaaminen kesken ratatreenien on siis ehkä pahinta mitä voi tehdä. Mitä useampi toisto, sitä suurempi ketutus ja sitä huonommat suoritukset ja sitä vireettömämpi ja paineistuneempi koira. Tuplaketutus tuli siitä, että ratatreenit on nimenomaan niitä, joilla fiilis, vire ja flow saadaan nousemaan, ja ärsyttää, kun en vaan juossut varmistamassa koiran kanssa.

No, aina ei voi mennä hyvin. Toisia on siunattu pitkällä pinnalla ja tosia ei. Ehkä tästä seuraa jotain hyvääkin, jos nyt todella keksin, miten saan koiran kontaktille ilman minua. Keskiviikkona ratatreeneissä onnistuin sentään keskustelemaan asiasta ilman hermojen menetystä. Sen jälkeen listailin hulluna eri vinkkejä paperille ja mietin, mitä kaikkea voisin ainakin kokeilla. Perjantaina aloitin testailun. Se oli vähän sellaista, että vähän sitä ja vähän tuota ja mikään ei oikein toimi. No, ideat ei ainakaan pääse ihan heti loppumaan. Onneksi ainakin Goldie juoksee kontaktille ihan täysillä namitargetin kanssa, hieno hölmö Momokulta.

Goldien avokulmiin saatiin kanssa muuten ihan superhyvä vinkki Anne-Marialta. Avokulmat on Goldien kanssa niin rempallaan kuin vain voi, ja se luiskahtaa helposti ei vain kakkosväliin vaan joskus jopa puoleen väliin keppejä. Mutta niin, hihna kiinni toiseen keppiin estämään pääsy mihinkään muualle kuin ekaan väliin. Kiva, kun joku vinkki vaihteeksi toimii... :)

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Talvipäivittelyä



Eipä ole taas hetkeen tullut kirjoiteltua, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun on niin ihania talvikuvia koirista, ja jos odotan näiden kanssa vielä hitusenkin kauemmin, saan nämä blogiin vasta kun kevät on jo vienyt kaikki lumet. Eipä sillä, että olisi mitään ihmeellistä kirjoitettavaa. Kani aloitti kaksi kuukautta myöhässä olleen juoksunsa, ja viimeisen nollan metsästäminen lykkääntyi siis ensi kuuhun. Goldie on kulkenut mukana viikkotreeneissä, ja Kani-raukka jää kotiin sydäntäsärkevästi häntä pörröllä. Viime viikolla päästiin onneksi Agilityakatemialle treenaamaan, ja Kanikin pääsi juoksemaan kunnolla. Oli kyllä tosi hauskaa pitkästä aikaan, just tällasta törkkäystä mun agifiilikseni olikin jo vähän kaipaillut.

Goldien kanssa viikkotreenit on vähän tympineet. Tuntuu, ettei mulla ole yhtään otetta enää koko koiraan. Oli meillä tässä parit kisatkin, mutta fiilis on ollut aika laimea. Ei nyt mitään ihan pohjamutiakaan olla kuitenkaan pöyhitty, Turusta saatiin yksi nolla ja Kirkkonummellakin tuli nolla, tosin yliaikaa 0,56 sekuntia. Sen voin (onneksi?) kyllä laittaa kontaktille himmaamisen piikkiin. Totta puhuen en yhtään tiedä, mitä olen Goldien kanssa tekemässä. On ärsyttävää, kun ei ole mitään selkeää tulostavoitetta, mihin järjestelmällisesti pyrkiä. Pitäisi varmaan keksiä sellainen.

Ongelmahan tällaisten ei-niin-tykkien kolmosluokkaan jämähtäneiden koirien kanssa on se, että tuntuu, ettei mitään niin hienoa ja upeaa ole enää saavutettavissa. Sen kun mennä kohelletaan. Eihän siinä mitään pahaakaan ole, mutta agiharrastuksen särmä jotenkin vähän menee. Oikeasti mun pitäisi varmaan taistella itseni eroon noista ajatuksista.

Joka tapauksessa on ihana katsella, miten Goldiekin nauttii saadessaan taas olla hetken mun ykkösvalintani. On meillä molemmilla oikeastaan tosi hauskaa. Millekään varhaiseläkkeelle en ainakaan sitä suostu pistämään, vaikka kuinka hermo menisi. Sen verran (ja paljon enemmänkin) olen kuitenkin velkaa sille koiralle. (Muistapa tuo sitten taas kun se jättää taas kepit kesken eikä suostu korjaamaan...)

Ihana hömelö.


PS. Ihaannaaa pikkuriiviö Muusa-vauvva on kotiutunut! <3

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Poni-Kani

Kerran hevosihminen, aina hevosihminen. On ymmärrettävää, että olen enkkuvilttien vietävissä. Olen ollut tyytyväinen, istuu hyvin ja on kätevä. En muista kuinka kauan olen etsinyt paksua villalointa.
Silti, olisi ehkä voinut armahtaa koiraa. Koiralla, jonka nimi on Kani, on tarpeeksi identiteettiongelmia jo valmiiksi.

Elämä täällä rullaa aika normaalisti. Hiihtoloma aloitettiin aika mahtifiiliksillä, kun napattiin Kanin kanssa toinen LUVA (muutama huono valssi ja himmauskontakti, mutta yleisfiilis tooosi hyvä; sij. 2) ja melkein se kolmaskin – sikahyvä rata, mutta kielto viimeiselle esteelle, omaa huolimattomuuttani tietenkin. Vähän ärsytti kyllä. :) Onneksi medikakkosissa femmakin on hyvä tulos (sij. 3)...
(Tästä tuli muuten mieleen, että jos sijoituksia mielii, niin kannattaa olla medikakkosissa ja Joensuussa. Vajaa pari vuotta sitten kisasin siellä Goldien surkeimmat kisat ikinä; tulokset 15,50 ja 20,09, sijoitukset 1. ja 2. :DD)
Mutta parasta oli, että meillä oli Kanin kanssa ihan älyttömän hauskaa. Varmaan paras fiilis ikinä. :))
Myös ystävämme Myy-bortsu ja Eevis aloittivat samaisena aamuna kisauransa. Huisia! Oli kyllä pitkä ja ihana päivä, kiitos loistavasta kisaseurasta!
Loppuviikon olinkin sitten tekemättä mitään. Hyvä loma, hyvä minä. Hiihtoloma on kuitenkin nyt historiaa, ja raataminen alkaa jälleen.

Tästä viikonlopusta alkaa myös seuraava kisaputki. Tai ehkä pikemminkin jatkoa kevään kisaputkelle. Koiraa kohtaan kisoja ei toisaalta tule tälläkään tahdilla kovin paljon, kun viikonloput jakaantuvat koirien kesken tasan. Ohjaajalla on sitten vähän kiireisempää, mutta ylirasittuneista agilityohjaajista en ole kyllä koskaan kuullut.
Oon miettinyt vähän viime aikoina, millaista todella olisi kisata kahden koiran kanssa samassa luokassa. Ajatus kuudesta startista päivässä tuntuu hurjalta, kun kahdenkin jälkeen voi olla jo ihan väsynyt... Jos fyysisesti jaksaisikin, niin toi henkinen kantti ei oikeen kuulu mun vahvuuksiin. Asenne on ehdottomasti käsittelylistalla.
No, mutta huomenna Goldien kanssa suunnataan siis - vielä toistaiseksi ilman Kania - Suomen Las Vegasiin eli Turkuun.
Olen luottavaisin mielin. Mitään paineita ainakaan ei ole; what happens in Turku, stays in Turku.

Melkein unohdin - niin mun pieni vauvani on nyt sitten kolme vuotta! Sen ehkä vielä sulatan, mutta nyt täytyy alkaa työstää sitä ajatusta, että Goldie täyttää tänä vuonna viisi. Hyi kamala. Miksei me voida olla nuoria ja hölmöjä koko loppu elämämme?
Ainakin toinen noista on onneksi mahdollista. :)



Kani 16.4.2010. Ihana pentu, ihana koira...! Sieltä se vauvakuume sitten tulee...