sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Sata tapaa halata puuta

1. Mene metsään.
2. Etsi hyvä puu. (Oma suosikkini on ihana paksu mänty.)
3. Halaa.

Jos pelottaa, että sinut leimataan oudoksi ituhipiksi, kannattaa mennä tosi syvälle metsään tai halata ihan nopeasti.


Jos ylipäätään ajatus puun halaamisesta tuntuu epämiellyttävältä, voit myös halata läheistä. Se on hyvä, jopa parempi vaihtoehto.

Minulla on käynnissä vakavat kuusi viikkoa. Kovin vakava ja viisas en kai ole, mutta sen ymmärrän, että tällaisina aikoina on erityisen tärkeää viedä koirat metsään leikkimään, juosta ilosta, ottaa valokuvia, laulaa tuuleen ja antaa aikaa. Koirat ovat yllättäen parasta myös pääsykoestressin hellittämiseen.



Agilitykentillä sujuu hyvin. Hallikausi alkaa olla lopuillaan, ja saksalaiset rullaa jo aika kivasti. Olen iloinen siitä, että olen todella oppinut jotain. Myös A:n kontaktit olivat ihmeellisen hyvät lihapullien voimalla. Kani-raukka on edelleen laihdutuskuurilla, ja on siksi hyvin, hyvin, hyvin nälkäinen.

Agiin liittyen tein myös kaikkien aikojen kirppislöydön: Adidaksen nappulakengät. Olen jo vuoden päivät tuskaillut, etten viitsisi investoida hyviin agikenkiin, kun lenkkareillakin pärjää. Tiedän, että nykyään agilityihmiset suosivat kentillä ehkä enemmän maastojuoksukenkiä kuin nappiksia, mutta minulle nämä ovat toistaiseksi täydelliset.


Kani on hassu. Se höristää korvia, kun sanon rakas. Tajusin aika pian, että se johtuu siitä, että Rakas alkaa samalla kirjaimella kuin Ruoka.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Vika nolla ja lupauksia

Lauantaina olimme me kolme ja kurainen Ojanko. Olin väsynyt jo kisapaikalle tullessa, eikä fiilis hiponut pilviä.

Kanin eka rata oli nolla, nyt on sm- ja karsintanollat kasassa sitten. A oli superhidas, vaikka treeneissä ne olivat tosi nopeita - taitaa olla pinnoista kiinni. Puomille Kani tuli ihan sikalujaa, ja jokin typerä vaisto sai mut huutamaan "koske" hellän "kii kii" sijaan, ja voilá, himmauspuomi valmis. Kaikkea se pakkosaadanollatkasaan-varmistelu tekeekin.

Kaksi vikaa rataa kaatui Kanin kanssa niinkin typerään asiaan kuin pakkovalssin merkkauksiin. Totesin, että sitä treenilistaa voisi pitää ihan kirjallisena, eikä vaan mielen syövereissä. Sanat siis teoiksi.


Momon kanssa saatiin kaksi femmaa ja nolla. Eka rata kaatui mun päälle jääneeseen Kaninohjausmoodiin, jota Goldie kesti toiseksiviimeiselle hypylle. Pakkovalssijaakotus oli liikaa, haloo. SENNI, tästä päivästä lähtien maksan sulle 5€ joka kerta kun jaakotan Momon kanssa.

Toinen rata kaatui keppikulmiin: oikein sisään, mutta 2. väli jäi. Se oli kyllä odotettavissa. Muuten rata oli meille tosi hyvä, Momo meni reippaasti kaikkiin putkiin ja minä maltoin pitää turpani kiinni. Viimeinen nolla oli myös ok, vaikkei ihan parasta multa. Momoon oon kyllä kokonaisuutena tosi tyytyväinen, ratatreeni on selvästi auttanut.

Rehellisesti sanottuna kisaamisessa tuntuu olevan mulle tällä hetkellä joku psykologinen juttu. Ehdin päästä kisapaikalle, kun jo haluan sieltä pois ja lasken startteja - kuinka kauan vielä. Se on älyttömän typerää. Vannoin Tainalle, että nämä olivat viimeiset kisani, joissa ei ole niin hauskaa. Jos siltä tuntuu, ollaan kisaamatta vaikka sm:iin asti, ihan sama.

Toisaalta, tarvitseeko kisoissa olla aina kivaa? Ei ehkä aina. Parastahan siinä on kuitenkin se, että saa lisää treenattavaa ja haasteita. Kanin kanssa meidän ei edes pitäisi kisata, vaan treenata lujasti ja mölleillä, koska kontaktit. Ehkä lähdetään Momon kanssa seuraavan kerran kaksistaan?

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Aika minne menit

Torstaina menimme pitkästä aikaa lentokentälle lumisateeseen Sennin ja pöllöjen paimenien kanssa.

Oikealta vasemmalle Kani, Moona, Goldie ja Muusa. Täytyy kyllä todeta, että Moonan bc-status vähän himmenee tuossa tiiviisti kahden sheltin välissä. Muussen on isoin, vaikka on vasta varsa!






Perinteinen perhepotrettikin tuli päivitettyä. Viime kerrasta on aikaa. Näitä on kyllä ihan älyttömän hauska katsoa! Koirat ja hiukset ovat vähän vaihtuneet, mutta muuten ollaan kyllä ihan yhtä hemaisevia kuin "nuorilla päivillämme". ;)

 2011

2012

2014
 
Milloin meistä tuli vanhoja ja vakavia?
Ei koskaan.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kutsuisin kevättä

Eilen olimme Kanin kanssa taas treenaamassa. Oli hauskaa, Pönö oli ihana. Treenilistaa voisi kyllä pitää ihan konkreettisena eikä ainoastaan mielikuvituksessa, koska olin täysin unohtanut, että Kani osaa nykyään varastaa keinulta. Ups. Vastapainoksi onnistuimme tekemään täydellisen saksalaisen. En ole pitkiin aikoihin kokenut mitään vastaavaa. Minä vain juoksin, luotin, lensin... Hassua, miten yksi täydellinen ohjaus voi pelastaa koko päivän. Ja muutama ihana ihminen.

Kanin kontaktitkin oli ihan ok. Eli puomi oli hieman hyvä (= vähän huono) ja A oli tosi hyvä. Odottelen kesää, että päästään treenaamaan aktiivisesti myös oikealla puomilla.

Hallilta lähdin aikaisin, tsemppitoivotusten saattelemana. Olen miettinyt viime aikoina, että hullua, miten samaan joukkoon päätyneistä "koirahyppelyhulluista" tuleekin oikeastaan aika vahva tukiverkko. Kuin samaa perhettä olisi paksua, kliseistä ja vääristynyttä. Ennemminkin joukko outoja sukulaisia.

Tänään laskin kuusi tuntia matikkaa, toivon mukaan viimeistä kertaa. Ei enää ikinä yhtä ainutta ylioppilaskoetta, jos YTL minut armahtaa.

Nyt on viisi päivää lomaa. Vain viisi, ja sitten pitäisi taas olla pirteä ja aikaansaava. Mitä tekisin viidellä päivällä, jos ja kun saisin tehdä ihan mitä vaan?


Nukkuisin kaiken pois. Heräisin aikaisin vain nähdäkseni auringon. Menisin metsään ja kuvaisin joka ainoan hassun puun. Katselisin unista koiraa. Kutsuisin kevättä.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Shetlanninkatuharjakoira ja juoksupohdintoja

Kävimme tänään koirien kanssa taas reippaalla juoksulenkillä. Alla havainnollistava kuva Momosta. Shelttini ovat sen verran isoja, etteivät yleensä kerää edes lumipaakkuja turkkiinsa, mutta loskan ja märän hiekan yhdistelmälle ei ilmeisesti voi mitään.


Okei, tarkoitus ei tosiaan ollut kirjoittaa kuraisista turkeista, vaan juoksemisesta. Olen todella onnellinen siitä, että jaksoin taas aloittaa aktiivisen juoksemisen. Eihän näillä pullajaloilla kovin lujaa painella, mutta niin kauan kun kroppa on terve, saa kyllä olla kiitollinen. Tällä hetkellä juoksen kolmea lenkkiä viikossa, ja matkaa tulee noin parikymmentä kilsaa viikkoon. Yritän pitää liikunnan kuitenkin mahdollisimman monipuolisena, joten viikkoihin mahtuu myös lihaskuntoa ja pyöräilyä, sekä tietysti pitkiä metsäkävelyitä.

On juoksussa toki paljon negatiivisiakin puolia. Vaikka koirat saa mukaan, tuntuu silti, että tähän menee ihan törkeästi aikaa. Tylsääkin voi tulla, jos ei jaksa etsiä vaihtelevia lenkkipolkuja tai uutta hyvää musiikkia korvanappeihin. Lisäksi syömiset pitää suunnitella lenkkien mukaan ja lenkit muiden menojen mukaan, mikä on välillä rasittavaa.

Huippujuttu tässä harrastuksessa kuitenkin on se, että koirat saa mukaan. En usko, että minulla olisi kovinkaan usein aikaa sekä käydä jumpassa tai salilla että lenkittää koirat kunnolla. En tajua, miksi ihmiset ovat aina yllättyneitä, kun kerron, että koirani juoksevat aina kanssani. Miksi ei? Neljällä jalalla juoksee siinä missä kahdellakin, kun fysiikka on kunnossa ja koira on perusterve.

Parasta on kuitenkin se, miten oma ajatteluni on muuttunut reilun vuoden aikana. Juostessa huomaa nopeasti, miten paljon negatiiviset ajatukset vaikuttavat menoon, ainakin, jos sattuu olemaan kaltaiseni elämäntapapessimisti. Vaikeiden hetkien yli kuitenkin pääsee, kun alkaa tietoisesti ajatella positiivisemmin (tai ainakin vähemmän negatiivisemmin) ja ymmärtää, ettei hetki kestä ikuisesti. Samoinhan se toimii elämässäkin. Tunteita ei tietenkään pidä mennä kieltämään, mutta auttaa kovasti, kun miettii, voisiko hetkestä löytää ajatuksia, jotka auttaisivat jatkamaan eteenpäin, parempaan tulevaisuuteen.

Mielestä on kyllä niin moni asia kiinni. Agilityssakin usein fiilis ratkaisee. Jokainen juoksulenkkini opettaa minut haastamaan itseni ja ajattelemaan, että pystyn. On sanottava, että siitä on hyötyä myös agilitykentillä.

Positiivista alkavaa viikkoa ja liikunnan iloa!

PS. Kani joutuu muuten nyt kunnon laihdutuskuurille. Hävettää, en ole edes tajunnut, miten paljon se on lihonut viimeaikoina siitä huolimatta, että liikkuu paljon! Mutta kyllä ne aktiivisetkin koirat vaan lihovat, kun saavat liikaa ruokaa...

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Sykemittari agilitytreeneihin

Juoksussa sykemittarista on suuri hyöty, mutta entä agility? Sain vihdoin aikaiseksi testailla omia
sykkeitä myös agilityratojen puolella. Testaus tapahtui eilen viikottaisissa ratatreeneissä koirani Kanin kanssa, joten luvut ovat varmasti meidän normaalia tasoamme.

Rata oli juuri sellainen, josta nautimme eniten: suoria putkia, virtaavaa vauhtia ja käännöksiä spurttien väliin, mutta myös hyviä paikkoja twisteille ja saksalaisille, jotka ovat olleet viimeaikainen kehityskohteemme. Oli varmasti sekä suotuisan rataprofiilin että sykemittarin ansiota, että saimme radan nollana läpi heti ekalla vedolla - ja vielä tosi hyvällä draivilla, ilman suurempia kömmähdyksiä. Mieletön fiilis. <3 Pitää nauttia, aina ei ole näin!

Kahdentoista minuutin treenin maksimisykkeeksi tuli 182 (oma maksimini 195), aika hyvin siis. Pohdimme, että maksiminopeus oli varmasti paljon suurempi kuin tuo 10,4 km/h, mitä Sportstracker sanoo. Agilityssa nopeus kasvaa kuitenkin suureksi vain pienten spurttien ajaksi - tottahan se on, että vaikka tässä lajissa todellakin pääsee juoksemaan, niin enemmän ratkaisee se, mihin juoksee, miten juoksee ja mitä kropallaan koiralle kertoo. Keskinopeus ja -vauhti jäävät luonnollisesti pieniksi, koska ratapätkien välissä pysähdytään haukkomaan henkeä, leikkimään koiran kanssa ja kuuntelemaan kouluttajan viisaita sanoja. ;)

Myöskään kalorikulutuksessa en kyllä menisi Sportstrackeriin ihan luottamaan. Toisaalta agility on kokonaisuutena mielestäni ihan hyvää liikuntaa: jos treenaa vaikka kaksi koiraa itsekseen ja tekee lämpät ja jäähyt huolella, ohjaajalle treeniä voi tulla esim. 40 min agilitya ja 40 min reipasta kävelyä / kevyttä juoksua. Siinä tulee jo melkoinen määrä liikuntaa aivan huomaamatta.


 Tunnelmia hallilta: Jennan sheltti Roosa, Kani ja Sennin (hullu) Moona.






Agilitytreenin rankkuus on tietysti ihan itsestä - ja vähän treenistä ja koirastakin - kiinni. Itse pyrin hyödyntämään radalla koko fysiikkaani täysillä, ja hiki tulee pintaan ihan kevyellä kontaktitreenilläkin. Suurin osa aktiivisen koiran omistajan liikunnasta tulee tietysti päivittäisiltä lenkeiltä. Koiran fyysistä kuntoa ylläpidetään jossain ihan muualla kuin treenikentällä.

Olisin todella kiinnostunut kuulemaan, jos joku muukin innostuu testaamaan omia sykerajojaan agilityn tai muun koiraharrastuksensa parissa! Haastakaa itsenne tekemään täysillä ja kertokaa, miten meni. Kommentoi, mailaa tai tule kiskomaan hihasta. (:

Itse treenistä vielä sen verran, että Kanin puomit oli taas aika surkeita. Luulen, että ensimmäinen huono toisto pilasi paketin. On kuitenkin hauskaa, etten jaksa oikein masentua siitä. Treenataan ja katsotaan sitten taas uudestaan. Momosta olen ylpeä, koska olemme saaneet avokulmiin jotain järkeä pihatreenauksellamme.



Oikein sisään, mutta entäs se 2. väli? Ei ole helppoa kääntyä, kun pihanurtsi on pääosin sammalta. :D

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Metsään



Eilen lähdimme lenkille kylmään syyssateeseen. Sitten se loppui, ja tuli aurinko! Loppuviikko onkin kulunut lähinnä perheen ja pitkien metsäkävelyiden parissa. Muistuttakoon tämäkin postaus taas kerran siitä, mitä metsällä on tarjota, ihmiselle ja koiralle.

Juokseminen on toinen mieleni rauhoittaja. Viime viikon flunssa rajoitti lenkkeilyä, mutta nyt olen onneksi taas terve. Tällä viikolla olen juossut liikaa liian lujaa. Se on tyhmää, mutta tapahtuu ihan vahingossa. Lonkallakin on siihen tietysti vastalauseensa, pahus. Toisaalta ensi viikosta tulee varmasti fyysisesti vähän kevyempi, nimeltä mainitsemattomien kokeiden ansiosta.

Kevään kisakalenteriakin olen järjestellyt, ja oikeassa olin. Yhdet kisat kuukautta kohden vaikuttaa realistiselta temmolta. Se on aika vähän, mutta toivotaan, että se on tarpeeksi.






keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Auringon alla

Sunnuntaina lähdimme shelttien kanssa kotia kohti. Viikko meni aivan liian nopeasti! Luffella oli hauskaa, kun esitimme viikon aikana harjoitellut temput kotiväelle. Jatkan varmasti aktiivisempaa temppuilua kotona omien koirieni kanssa. Luoksetulokuuri tekisi hyvää myös täällä.

Ikävä jää monia, varsinkin lainamummoa. Olen varma, että myös meidän jälkeemme painetaan nenänjälkiä ikkunaan.



Eilen olimme taas agitreeneissä, pitkästä aikaa. Minulla oli ärsyyntynyt olo, ja päätin sen siivillä tehdä Kanin kanssa nollan ensimmäisellä yrityksellä. Onnistui, tosin koira pelasti aika monta paikkaa... Momon kanssa olimme taas vanhassa ja tutussa. Keskittyminen on hukassa, saksalaiset levähtää ja keppikulmat ovat rempallaan. Ainakin tytöllä oli energiaa...

Kisakuume senkun vaan nousee, milloinkohan ehtisimme. En haluaisi jättää viimeisten nollien metsästystä kovin myöhäiseksi, ja olisi kivaa saada jonkinlaista kisarutiinia ennen arvokisoja. Hiljaiseksi taitaa kuitenkin jäädä tämä kevät, opinnot ovat nyt tärkeimmät... Ehkäpä kisataan sitten kesällä enemmän, kun on aikaa.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Onnellista

Kevät saapui lempeänä ja lämpöisenä. On vaikeaa malttaa pysyä sisällä, kun aurinko kutsuu ulos. Olen onnellinen kahdestatoista rapatassusta, kolmesta kuraisesta mahasta ja pörröhännästä täynnä risuja ja havuja, jotka odottavat minua lenkin jälkeen kylppärissä. Hoitokoira Luffe on jo täysin sopeutunut vähän vauhdikkaampaan elämänmenoon, ja viikko on mennyt tosi nopeasti.

Koirat ovat innostuneet peuhaamaan oikein kunnolla. Kani on keksinyt, että kun Luffella on suussaan lelu, sen housuhapsut ovat vapaata riistaa. Luppana-Reppana on aika hauskan näköinen yrittäessään juosta pieni sheltinretale lahkeisiinsa niitattuna.

Aussiepoika viihdyttää minua erityisesti myös ilmeikkyydellään. Ruskeiden, eloisten nappisilmien rinnalla omat shelttini tuntuvat ihan nappisilmäisille nukeille. Parasta on, kun poika hivuttautuu lenkillä vaivihkaa vierelleni ja vilkuilee silmäkulmastaan herkkujen toivossa.


Luppakorvan luoksetulotkin ovat jo tosi hyviä, paljon hienompia kuin omilla koirillani. Kun koira on peruskoulutettu huolellisesti, suuriakin muutoksia voi saada aikaan ihan muutamassa päivässä oikealla palkkauksella. Pitkien metsälenkkien lisäksi olemme jatkaneet myös temppuilua. Luffe on harjoitellut ryömimistä, pyörimistä ja takaperin jalkojen välistä pujottelua, joista viimeisin taitaa sujua parhaiten. Omien koirieni kanssa olen keskittynyt lähinnä seuraamiseen.

Kaniini täytti torstaina neljä vuotta. Juhlistimme tätä nakkikynttiläkakulla naapurin lainamummon kanssa. (: Olen jo tottunut siihen, että se on aikuinen eikä jäänyt ikuisesti pieneksi pehmoiseksi pennuksi. Hieno koira siitä on kyllä tullut. Päästäisiin vaan pian taas agilityradoille kisailemaan...

Katselen keväällä agilitykenttiä muuten pitkästä aikaa myös kouluttajan näkökulmasta. Tällä kaudella vedän edistyneemmän ryhmän lisäksi myös yhden alkeiskurssin. Olen todella innoissani siitä, että saan jakaa intohimoni maailman parhaaseen koiraurheilulajiin jälleen uusien ihmisten kanssa. Toivottavasti mahdollisimman moni jää koukkuun. (;