No huuh huh. Jos tällä blogilla jotain lukijoita joskus oli, niin ne on varmaan pudonneet tässä epäaktiivisuuteni myötä täysin pois. En todellakaan tiedä blogin tulevaisuudesta, mutta kun on kiire, olen ennemmin menossa kuin istun ruudun äärellä. Nyt ollaan lomalla, niin ehkä blogillekin irtoaa hetki. Sitäpaitsi ulkona sataa kaatamalla. Ja viikonloppuna SM:t...! Sormet ristiin, ettei tarvitse huomenna luistella märällä nurmella.
Todellakin, agilityn osalta kevät on mennyt ihan tosi hyvin. Goldie sai kuin saikin puuttuvat SM-nollansa, vaikka kevätkauden kisatavoitteemme oli alunperin vain kolme nollaa. Otan Momon kanssa paljon rennommin nykyään. Kun se on vähän sellainen, että saattaa tehdä jotain ihan hölmöä radalla jos ei keskity. Ennen suoraan sanottuna vitutti. Nykyään naurattaa. :) Koska se on oikeastaan aika hauskaa. En vaan ole koskaan tajunnut sitä, mutta nykyään, jos harmittaa, voin vain ajatella, että onhan mulla Kani.
Ja mitä Kaniin tulee, niin ♥. Ekat kisat kolmosissa meni ihan mun jännityksen piikkiin, mutta sen jälkeen saatiin sekä SM- että MM-karsintanollat kasaan kolmista peräkkäisistä kisoista, mikä tuntuu aika hurjalta. Kania on yksinkertaisesti kiva viedä. Paljon on vielä kehitettävää, mutta on myös paljon sellaista, josta voi olla iloinen. Taannoinen kontaktikriisi on jossain mieleni perukoilla – kisoissa olen vaatinut kontaktit loppuun asti, ja nyt mietinnän alla on, mitä seuraavaksi tehdään ja miten. Mutta palatakseni tähän kevääseen, niin musta on ihanaa, että tulokset on oikeesti tulleet hyvän fiiliksen kautta. Että meillä on oikeasti ollut järkyttävän hauskaa kisoissa. On todettava, että kahden koiran kanssa kisaaminen sopii mulle täysin, kun on koko ajan jotain tekemistä.Tässä Kanin kevään ratoja. Viimeiset näkyvät tosi huonosti...
Itse olen ainakin täysin fiilisagilitaaja, mikä on käsittääkseni aika yleistä. Hassua sinänsä, mutta luulen, että fiilikseen on vaikuttanut myös osaltaan lukion psyka4 -kurssin antamat ajatukset. Melkein kaikki agilityihmiset puhuvat flowsta, mutta en ollut tajunnut, että ilmiö on ihan oikeasti tiedettä. Esim. yksi aika hyvä artikkeli löytyy täältä.
Virtaus syntyy todennäköisimmin
- kun toiminnalla on tavoite - kun toiminta on haastavaa ja edellyttää taitojen kehittämistä - kun etenemisestä suhteessa tavoitteeseen on mahdollista saada palautetta ja onnistuminen näyttää todennäköiseltä
- kun toimintaan on mahdollista keskittyä voimakkaasti ja unohtaa hetkeksi elämän huolet ja murheet - kun epäonnistumista ei tarvitse pelätä ja syntyy tunne tilanteen hallinnasta - kun itsetarkkailusta on mahdollista luopua ja suunnata energia itse toimintaan
Lähde: Lukion psykologia 4. Mira Karrach ja muita. 2007. Otava.
Niinpä, kuullostaa ihan agilitylta. Aloin miettiä, mitkä tekijät sitten estävät flowni – mitä minun pitäisi parantaa, jotta saisin himoitsemani virtauksen. Oikeastaan vain toiseksi viimeinen kohta nousee ylös. Pelkäänkö epäonnistumista? Tuntuuko, että hallitsen tilanteen? Tottakai olen käynyt tätä ennenkin läpi, mutta nyt kaikki tuntuu paljon yksinkertaisemmalta. Haluan flown. Miten saan sen? Yleensä psyykkinen valmistautumiseni saa aivoni ylikierroksille, ja lopulta psyykkisesti suoritukseni pilaa se, että ajattelen liikaa.
Ehkä se sitten todella vaikutti, että kun aloin ajatella, että todella hallitsen tilanteen ja epäonnistuminen on okei, olo tuntui rennommalta. Negatiivista jännitystä voi muuttaa positiiviseksi – nykyään, kun jännitän, ajattelen sitä innostuksena. Sitähän sen pitäisi olla; odotusta siitä, että pääsee radalle, koska siellä on upeaa. Jännitämme vain asioita, joilla on meille merkitystä. Uskon nykyään myös paremmin itseeni. Se ei ole sitä, että ajattelee, että nyt me saadaan nolla tai että kuhan mennään, ihan sama mikä tulos. Se on sitä, että tietää, että nollan saaminen on täysin mahdollista.
Ajatusmyrskyn lisäksi säännölliset juoksulenkit ovat alkaneet tuntumaan kunnossa. Omassa agilityssani ainakin juokseminen on usein se juttu – ja halusin eliminoida taas yhden tekijän, fyysisen väsymyksen, flowni tieltä. Tuntuu, että jaksan nykyään paremmin, ja koko keho tuntuu vahvemmalta. Suosittelen ihan ihan kaikille. Olen itse maannut sohvalla monta vuotta ja vain haaveillut siitä, että jaksaisin juosta edes kymmenen metriä hengästymättä hulluna. No, pari viikkoa sitten oltiin kavereiden kanssa Naisten kympillä, ja juoksin elämäni ekaa kertaa kymmenen kilsaa! :) On helpompi myös arvostaa kehoa, kun tietää, mihin se pystyy.
Huomenna sitten, elämäni ekat SM:t. Toivottavasti on hauskaa! :)
