Lemmikkimessuilla tanssimassa

Viime lauantaina oltiin koirien kanssa Messukeskuksessa tanssimassa Koirakoulu Rähinän temppukimarassa. Esitys oli non-stop-muotoinen, ja olin itse vetovastuussa porukasta. Tämä oli itselleni aika hankalaa, koska olen surkea muistamaan temppuja (siitä huolimatta, että minulla oli sekä isot muistilaput että käteen kirjoitettua tekstiä). Lisäksi yritin vielä vaihtaa koiraa sen mukaan, mitä kumpikin osaa parhaiten.

Yhteistemppuilun iloa. Kani roikkuu Riikan selän päällä.

Ei siis ihme, että oli melkoinen stressi päällä ennen show'ta. Hyvin kuitenkin selvittiin. Ihaninta oli se, että koko meidän Espoon koiratanssiryhmä oli mukana hommassa. Oli upeaa päästä tekemään yhdessä noin ihanien tyyppien ja upeiden koirien kanssa. Toivottavasti päästään kehittämään visiotamme ja esiintymään uudemmankin kerran. Ja toivottavasti pääsen todistamaan myös näiden tyyppien kisadebyyttejä vielä jonain päivänä!

Koska messuesiintymiset ovat loistavaa kisaharjoitusta, olin pyytänyt Goldielle ja minulle esityksemme loppuun soolon. Heiluin siellä sitten tutun kukkakorin ja sateenvarjon kanssa ja yritin saada tuotua kokonaisuuteen jotain lisää. Äänentoisto paukahteli alussa ja Momo vähän jäätyi, mutta onneksi pääsin palkkaamaan ja rentouttamaan koiran. Kukat meni kyllä vähän minne sattuu ja improvisointi ei ollut ihan vahvinta mahdollista. Ja jossain vaiheessa loppui tietysti temput kesken, käteen kirjoitetuista muistiriimuista huolimatta...

Ei menneet kukat ihan suunnitellusti koriin tällä kertaa, vaikka tässä vaiheessa siltä vielä näyttääkin... :D  

Jäi silti hyvä fiilis ohjelmastakin. Meidän "hankalaksi tempuksi" ristitty temppu, jossa Momo menee pohkeenväistöllä kehoni yli, onnistui aivan täydellisesti, vaikka se on ollut vaikea kotonakin. Myös sateenvarjon pitäminen tassuilla onnistui, vaikka sitäkään temppua emme ole kisatilanteessa vielä koskaan kokeilleet. Lisäksi saimme paljon positiivista palautetta, josta saa aina vähän lisää uskoa omaan tekemiseensä.

Käsittämätöntä, miten eri lailla tämä laji muuten vaikuttaa eri katsojiin: siinä missä monet kuvailevat kylmiä väreitä ja kyyneleitä, jotkut eivät näe mitään ihmeellistä. Itse uskoisin, että koiratanssin katsomiseen tarvitaan aina hieman omakohtaista kokemusta siitä, millaista eläinten kouluttaminen on. Silloin voi todella vaikuttua yhteistyöstä. Hurja määrä ihmisiä oli kyllä kehän laidalla! Onneksi sitä ei oikein ehdi miettiä, kun keskittyy koiran kanssa tekemiseen.

Tästä jatketaan eteenpäin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Tämä oli hyvä selviytymiskokemus ajatellen joulukuun messaria. Jos ei tulisi tällä kertaa kolmen vuoden kisataukoa niiden kisojen päätteeksi! (; Se paniikki saa kuitenkin vielä odottaa, sillä sitä ennen on edessä vielä monta muuta haastetta.

Kuvista kiitos Riikalle, joka pitää muuten aivan ihanaa blogia Senni-westiensä elämänmenosta. Käy kurkkaamassa! (:

Epäonnistuminen ja onnistuminen

Tiedättehän, kun kohtaa tarpeeksi monta epäonnistumista, niitä alkaa aina laskeskelemaan. Putki alkoi viime viikolla: kolaroin auton, hukkasin (molempien kotieni) avaimet yli viikoksi, puraisin haarukkaa niin, että alahampaat vääntyivät lomittain. Kaikista episodeista selvittiin, vaikka kriisi siinä meinasi jo tulla. Auton korjausmaksu oli naurettavan pieni, avaimet löytyivät systemaattisen salapoliisityön jälkeen treenitaskusta (mistä muualtakaan) ja hampaat ovat sentään ehjät. Olen selvästi optimistiainesta!

Tällä viikolla luennot ovat päättyneet yleisesti ottaen ilta kuudelta, joten kun keskiviikkona pääsin aikaisemmin, kirmasin heti kotiin koirien luo ja lähdin treeneihin. Eksyin - varsinkin autolla eksyminen on ehkä inhottavinta - ja hajosin ihan täysin. Onneksi sain kriisiapua Marialta ja lopulta pääsin paikalle n. 45 min myöhässä ja itku kurkussa. Olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Siellä makoilee meidän "väsyneet" treenikaverit.

Pakko jakaa tämä juttu. Törmäsin tällä viikolla luennolla ihan järkyttävän hienoon ajatukseen. Se meni jotenkin näin:

Onnistuminen on jatkuvaa luovaa epäonnistumisista selviämistä.

Jotenkin ihan älyttömän lohdullista. Entä jos ei olekaan onnistujia ja epäonnistujia, vaan ihmisiä.

Ja sitten vielä se klisee epäonnistumisen kääntämisestä vahvuudeksi - sekin avautui ihan uudella tavalla. Ihmiselle on tyypillistä poimia omien käsitystensä mukaisia havaintoja ja vahvistaa sisäisiä mallejaan sen sijaan, että muuttaisi niitä. Juuri epäonnistumisista opitaan usein eniten, sillä silloin mallit menevät rikki ja on kehitettävä jotain uutta.

Pakollinen voimatsemppikuva tällaiseen postaukseen.

Samaisella kasvatuspsykologian luennolla puhuttiin myös niin kutsutusta tunnehinnasta. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että joutuu jatkuvasti sietämään omaa keskeneräisyyttään. Ja sitähän nämä koiratouhut vaatii, jatkuvasti. Joten kun seuraavan kerran itkeskelen eksyneenä auton ratissa (ei muuten ollut eka kerta), yritän muistaa, että se kuuluu asiaan. Jotkut tyypit yliopistolla sanovat niin.

Melkein palautuu taas usko tähän maailmaan. Ainakin pieneksi hetkeksi. (:

(Onkohan mulla väärä pääaine. Kriisi, kriisi!)

Momo osaa (ohjaaja ei).
Kuva Kirsi O.

PS. Viikko sitten meillä oli muuten seuramestaruudet. Päätettiin ihan ex tempore järkätä Eeviksen kanssa sellaiset. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan tuomarin saappaita mölliluokassa, ja selvisin mielestäni hyvin!

Kisaavien radat hyllytin molempien koirien kanssa, mutta oli kyllä tosi vaikea ratakin. Ei oltu ainoita... Mutta Kani teki muutaman tosi hyvän puomin suoraan 2on2offiin ja porukka oli hyvin mukkana, joten mokat unohtuivat nopeasti. (:

 

Lepoa

Näin viime yönä tosi outoa unta. Minulla oli ihan hirveän monta koiraa. Joku niistä oli aina hukassa, ja vei aina hetken tajuta, mikä. Vaikka autossani oli kolme koirahäkkiä, koiria oli vaikea saada mahtumaan sinne. Kun yritin lajitella koiria järkevästi häkkeihin, ne muuttuivat yht äkkiä täysin luontevasti sukkapareiksi.

Huh huh. Olikohan alitajunnallani tässä jokin viesti...?



Kani ja Karon Hera.

Me ollaan nyt oltu melkoisissa lomatunnelmissa ja lenkkeilty vaan ihan hulluna. On hauska huomata, että vaikka liikuntaa tulisi koirillekin vaikka kuinka, aina ne vaan kaipaavat tekemistä myös pääkopalle. Juokseminen on ollut taas ihan parasta, ja koirat ovat jaksaneet hyvin mukana. Haastettu keho, haastettu mieli: tyytyväinen koira (- ja ihminen).

Paitsi että mun aivot ovat olleet kyllä totaalilevossa opiskelusta. Ei sitä edes tajua, miten tuollainen ei-fyysinenkin tekeminen rasittaa, varsinkin tällaista joka asian stressaajaa. Kun siihen kylkeen laitetaan vielä kisat, treenit ja tavoitteet sun muut, joita on tässä aika aktiivisesti pyöritelty, on tekemistä riittänyt. Ja toisaalta hyvä niin.

Siitä puheen ollen, rakkaan pikku pystykorvashelttini ensimmäinen ja viimeinen näyttelydebyytti siirtyköön johonkin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Kani on pudottanut reilun viikon sisällä kaikki pohjavillansa, enkä viitsi edes suunnitella yhdenkään missituomarin järkyttämistä shetlanninpulloharjakoirallani.

Joten me taidetaan keskittyä nyt olennaiseen eli ensilumesta nauttimiseen. Oli jo aikakin, nythän on jo melkein Joulu! (;

Kani vei Toya-raukan kepin...