Epäonnistuminen ja onnistuminen

Tiedättehän, kun kohtaa tarpeeksi monta epäonnistumista, niitä alkaa aina laskeskelemaan. Putki alkoi viime viikolla: kolaroin auton, hukkasin (molempien kotieni) avaimet yli viikoksi, puraisin haarukkaa niin, että alahampaat vääntyivät lomittain. Kaikista episodeista selvittiin, vaikka kriisi siinä meinasi jo tulla. Auton korjausmaksu oli naurettavan pieni, avaimet löytyivät systemaattisen salapoliisityön jälkeen treenitaskusta (mistä muualtakaan) ja hampaat ovat sentään ehjät. Olen selvästi optimistiainesta!

Tällä viikolla luennot ovat päättyneet yleisesti ottaen ilta kuudelta, joten kun keskiviikkona pääsin aikaisemmin, kirmasin heti kotiin koirien luo ja lähdin treeneihin. Eksyin - varsinkin autolla eksyminen on ehkä inhottavinta - ja hajosin ihan täysin. Onneksi sain kriisiapua Marialta ja lopulta pääsin paikalle n. 45 min myöhässä ja itku kurkussa. Olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Siellä makoilee meidän "väsyneet" treenikaverit.

Pakko jakaa tämä juttu. Törmäsin tällä viikolla luennolla ihan järkyttävän hienoon ajatukseen. Se meni jotenkin näin:

Onnistuminen on jatkuvaa luovaa epäonnistumisista selviämistä.

Jotenkin ihan älyttömän lohdullista. Entä jos ei olekaan onnistujia ja epäonnistujia, vaan ihmisiä.

Ja sitten vielä se klisee epäonnistumisen kääntämisestä vahvuudeksi - sekin avautui ihan uudella tavalla. Ihmiselle on tyypillistä poimia omien käsitystensä mukaisia havaintoja ja vahvistaa sisäisiä mallejaan sen sijaan, että muuttaisi niitä. Juuri epäonnistumisista opitaan usein eniten, sillä silloin mallit menevät rikki ja on kehitettävä jotain uutta.

Pakollinen voimatsemppikuva tällaiseen postaukseen.

Samaisella kasvatuspsykologian luennolla puhuttiin myös niin kutsutusta tunnehinnasta. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että joutuu jatkuvasti sietämään omaa keskeneräisyyttään. Ja sitähän nämä koiratouhut vaatii, jatkuvasti. Joten kun seuraavan kerran itkeskelen eksyneenä auton ratissa (ei muuten ollut eka kerta), yritän muistaa, että se kuuluu asiaan. Jotkut tyypit yliopistolla sanovat niin.

Melkein palautuu taas usko tähän maailmaan. Ainakin pieneksi hetkeksi. (:

(Onkohan mulla väärä pääaine. Kriisi, kriisi!)

Momo osaa (ohjaaja ei).
Kuva Kirsi O.

PS. Viikko sitten meillä oli muuten seuramestaruudet. Päätettiin ihan ex tempore järkätä Eeviksen kanssa sellaiset. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan tuomarin saappaita mölliluokassa, ja selvisin mielestäni hyvin!

Kisaavien radat hyllytin molempien koirien kanssa, mutta oli kyllä tosi vaikea ratakin. Ei oltu ainoita... Mutta Kani teki muutaman tosi hyvän puomin suoraan 2on2offiin ja porukka oli hyvin mukkana, joten mokat unohtuivat nopeasti. (: