sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kilometripostaus

eli agilitykisat Kirkkonummella, Momon sairasloma, koiratanssihöpinää, Kanin ensimmäiset tokokokeet ja muuttolintuja

Onpahan taas ollut pieniä ja suuria iloja ja suruja. Mieletöntä, millaista elämä voi olla. Onneksi tässä blogissa ideana on ollut nostaa ylös niitä iloisempia asioita. On tapahtunut taas niin hirveästi, ettei tästä voi kirjoittaa kuin pitkästi.

Viime viikonloppuna oltiin Kirkkonummella agikisoissa. Lauantaina oltiin tsemppaamassa Eevistä ja Myytä, joilla oli aivan huikea päivä kahden luvan kera. Hyvät fiilikset oli siis nostatettuna sunnuntain kahdelle agiradalle.

Kanin kanssa tehtiin ekalta radalta nolla, mutta oli aivan hirveää pelastelua ja A:sta tultiin varmasti reippaasti yli. Olen kyllä kriiseillyt tuota A:ta taas niin paljon, ettei mitään järkeä. Koska olin ihan varma, ettei ollut nollaa alla, seisotin vielä lopuksi puomilla hetken. Ja kun sitten tehtiin Momon kanssa (Momon tasolle) hyvä nolla, kävi maailmanhistoriassa ensimmäistä kertaa niin, että Momo teki Kania nopeamman nollan!

Nolla se on huonokin nolla, ja näillä on siis nyt kasassa molempien koirien sm-nollat ja Kanin karsintanollat.

Kani seuramestiksissä. Kuva Kirsi O.

Toiselta radalta Kanille tuli hyvä nolla yhtä myöhästynyttä saksalaista ja linjalle valssausta (tyyppivirheeni) lukuunottamatta. Taso oli kuitenkin niin kova, että jäimme hämmästyttävän kauas kärjestä. Hieman masentaa, mutta tällaista tämä taitaa vaan olla. Momolle hyl, mutta sainpahan pyytää kerrankin kontaktit loppuun asti kisoissa.

Radan jälkeen huomasin jäähylenkillä, että Momo ontuu oikeaa etujalkaansa. Ontuminen jatkui vielä seuraavana päivänäkin, ja oli sen tyylistä, että kyseessä on jotain lihasperäistä. Aina kun Momo oli hetken käyttämättä jalkaa, ontuminen voimistui, ja kun jalka taas vertyi, mitään ei näkynyt. Lisäksi koira käytti jalkaa oudon huolettomasti, yleensä Momo reagoi kipuun aika voimakkaasti.

Eläinlääkäri oli samaa mieltä, ja nyt ollaan oltu viikko saikulla. Saikku osui juuri sopivasti Espoon kyläilyviikollemme niin, että olen saanut kantaa reilut kymmenen kiloisen "pikku" shelttini kolme kertaa päivässä kolmannesta kerroksesta alas ja takaisin ylös. Momolle taas on kertynyt ilmaa tassujen alle kaikista aktivointiyrityksistäni huolimatta. Nyt tilanne jalan kanssa näyttää ihan hyvältä. Toivottavasti selvitään säikähdyksellä.


Messarin KT-kisoihin on nyt pari viikkoa, ja on hyväksyttävä, ettei päästä sinne yhtä valmiina kuin oli tarkoitus. Olen kuitenkin onnistunut ottamaan rennosti tämän asian kanssa. Ehdittiin tehdä Momon kanssa paljon pohjatreeniä positioihin ennen saikkua. Nyt on muutenkin edessä enemmän ohjelman koostamista, mikä pitää kuitenkin tehdä osittain ilman koiraa. Musiikitkin saatiin miksattua tällä viikolla, joten Momo saa nyt lepäillä kun emäntä pomppii pihalla napit korvissa. Tiedän, että jos meistä jommalla kummalla ei ole askeleet kohdillaan, se olen minä.

Jännittävintä on se, että uusi ohjelmamme poikkeaa mielestäni aika paljon siitä, millaista meillä on aikaisemmin ollut. Nyt pitäisi olla vähemmän söpöilyä ja enemmän draamaa, mutta saa nähdä. Paniikkia ei ole ollut, vaan olen nyt vihdoin päässyt yli siitä ajatuksesta, etten tiedä, mitä avo-htm-ohjelmassa pitäisi olla. Minua viisaammatkaan eivät tiedä. :) Joten tehdään parhaamme ja nautitaan täysillä, niin kuin aina. Jos päästään edes kisaamaan, olen tyytyväinen.

~

Eilen toteutettiin taas pieniä haaveita. Kani oli nimittäin ihka ensimmäisissä tokokokeissaan! Hyvä tokari saatiin. :)

Luoksepäästävyys 10
Paikalla makaaminen 10
Seuraaminen kytkettynä 8½
Seuraaminen taluttimetta 8½
Seuraamisissa ongelmana on, ettei Kani halua tulla lähelleni. Treenillä ollaan saatu tilannetta vähän paremmaksi, mutta sitä vaaditaan kyllä vielä paljon lisää ennen kuin olen tähän tyytyväinen.
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9½
Luoksetulo 8½ - Tämä oli ennen ihan täydellinen, mutta jotenkin - luultavasti vääränlaisella palkkauksella - onnistuin hajottamaan Kanin luoksetulon ennen kokeita. Se ei tule enää tiiviisti sivulleni vaan jättää paljon väliä.
Seisominen seuraamisen yhteydessä 9 - Näissäkin on ennakointiongelmia, mutta ilmeisesti kaksoiskäskyä ei katsota alo-luokassa niin pahalla.
Estehyppy 10 - täyden kympin agilitykoira :)
Kokonaisvaikutus 9 - Tuomari sanoi jotain sellaista, että sehän on aivan lumoutunut ohjaajastaan eikä huomaa mitään ympäristössään. No, tunne on molemminpuolinen.
Yht. 182,5 & 1-tulos (sij. 3.)

Paljon on kehityskohteita, mutta paljon on myös hyvää. Erityisen tyytyväinen olin Kanin tekemiseen. Se teki asiat juuri niin kuin oli treenattukin, eikä tosiaan keskittynyt mihinkään muuhun kuin minuun. Kokemus nosti kyllä taas luottoa koiraan. Palkattomuus on tavallaan vaikeampaa Kanin kanssa, koska sitä ei kiinnosta lässytykset tai lääppimiset silloin, kun se tekee töitä. Toisaalta Kanilla tekemiset ehkä rutinoituvat helposti, koska se jää tapoihinsa kiinni ja on maailman kiltein.

Siitä olen myös iloinen, etten hermoillut itse ihan sairaasti. Liikkeestä maahanmenossa mietin vaan seurauttaessani, että oliko se nyt maahan vai seiso, mutta onneksi muistin oikein...! :D Kokeisiin menemisen idea tuli nimenomaan siitä, että saisin selvitettyä taas yhden hankalan, erilaisen ja jännittävän tilanteen. Sekin tavoite toteutui.

Oli kyllä jotenkin tosi outoa olla tokokokeissa. Halli tuntui niin tyhjältä, kun ei ollut agiesteitä tai musiikkia. En tiedä, miten tästä jatketaan. Seuraaminen olisi kuitenkin kiva olla kunnossa, ennen kuin seuraavan kerran mennään kokeisiin. jos mennään

~

On toki ollut paljon muutakin kuin kisoja. Pitkiä päiviä ja pimeitä iltoja. Enimmäkseen, mutta ei välttämättä aina huonolla tavalla.



Seuraava jännittävä asia edessä päin on muutto - eikä tällä kertaa pelkästään minun vaan myös koirien. Kyllä, nyt se löytyi se koirakämppä! Reilun viikon päästä ollaan siis vantaalaisia kaikki kolme. Arjen rytmi muuttuu taas huomattavasti, mutta otetaan tämä ihan seikkailun kannalta. Voi että toivon, että kaikki sujuisi hyvin. Liian hyvin kodiksi ei kuitenkaan voida asettua, sillä kyseessä on vain muutamien kuukausien tilapäisratkaisu. Sitten ollaan taas vailla asuntoa...

Menneet kaksi kuukautta itähelsinkiläisenä ovat menneet hyvin. Asumisjärjestelyt ovat toimineet paremmin kuin ikinä osasin odottaa. Viikot olen ollut kaupungissa opiskelemassa ja lepäämässä, ja viikonloppuisin ja yleensä yhtenä arkipäivänä olen karannut koirien luo treenaamaan, kisaamaan, lenkkeilemään metsissä ja tekemään töitä. On ollut kuin eläisi kahdessa eri maailmassa.

Soluasumisestakin on jäänyt todella positiiviset fiilikset. Meidän solu on ihastuttavan kansainvälinen, joten maailmankuva on taas avartunut reilusti. Kämppisasumisesta ylipäätään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Se tunne, kun on syntymäpäiväsi ja raadat iltaa myöten koulutöitä, ja joku tuo sinulle levyn Fazerin sinistä. <3 Olen iloinen siitä, ettei tämä kokemus jäänyt väliin.

Takana on paljon ja edessä vielä enemmän, eikä haasteet ainakaan kesken lopu. Mutta eipähän jäädä kokemuksilta köyhiksi!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Lemmikkimessuilla tanssimassa

Viime lauantaina oltiin koirien kanssa Messukeskuksessa tanssimassa Koirakoulu Rähinän temppukimarassa. Esitys oli non-stop-muotoinen, ja olin itse vetovastuussa porukasta. Tämä oli itselleni aika hankalaa, koska olen surkea muistamaan temppuja (siitä huolimatta, että minulla oli sekä isot muistilaput että käteen kirjoitettua tekstiä). Lisäksi yritin vielä vaihtaa koiraa sen mukaan, mitä kumpikin osaa parhaiten.

Yhteistemppuilun iloa. Kani roikkuu Riikan selän päällä.

Ei siis ihme, että oli melkoinen stressi päällä ennen show'ta. Hyvin kuitenkin selvittiin. Ihaninta oli se, että koko meidän Espoon koiratanssiryhmä oli mukana hommassa. Oli upeaa päästä tekemään yhdessä noin ihanien tyyppien ja upeiden koirien kanssa. Toivottavasti päästään kehittämään visiotamme ja esiintymään uudemmankin kerran. Ja toivottavasti pääsen todistamaan myös näiden tyyppien kisadebyyttejä vielä jonain päivänä!

Koska messuesiintymiset ovat loistavaa kisaharjoitusta, olin pyytänyt Goldielle ja minulle esityksemme loppuun soolon. Heiluin siellä sitten tutun kukkakorin ja sateenvarjon kanssa ja yritin saada tuotua kokonaisuuteen jotain lisää. Äänentoisto paukahteli alussa ja Momo vähän jäätyi, mutta onneksi pääsin palkkaamaan ja rentouttamaan koiran. Kukat meni kyllä vähän minne sattuu ja improvisointi ei ollut ihan vahvinta mahdollista. Ja jossain vaiheessa loppui tietysti temput kesken, käteen kirjoitetuista muistiriimuista huolimatta...

Ei menneet kukat ihan suunnitellusti koriin tällä kertaa, vaikka tässä vaiheessa siltä vielä näyttääkin... :D  

Jäi silti hyvä fiilis ohjelmastakin. Meidän "hankalaksi tempuksi" ristitty temppu, jossa Momo menee pohkeenväistöllä kehoni yli, onnistui aivan täydellisesti, vaikka se on ollut vaikea kotonakin. Myös sateenvarjon pitäminen tassuilla onnistui, vaikka sitäkään temppua emme ole kisatilanteessa vielä koskaan kokeilleet. Lisäksi saimme paljon positiivista palautetta, josta saa aina vähän lisää uskoa omaan tekemiseensä.

Käsittämätöntä, miten eri lailla tämä laji muuten vaikuttaa eri katsojiin: siinä missä monet kuvailevat kylmiä väreitä ja kyyneleitä, jotkut eivät näe mitään ihmeellistä. Itse uskoisin, että koiratanssin katsomiseen tarvitaan aina hieman omakohtaista kokemusta siitä, millaista eläinten kouluttaminen on. Silloin voi todella vaikuttua yhteistyöstä. Hurja määrä ihmisiä oli kyllä kehän laidalla! Onneksi sitä ei oikein ehdi miettiä, kun keskittyy koiran kanssa tekemiseen.

Tästä jatketaan eteenpäin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Tämä oli hyvä selviytymiskokemus ajatellen joulukuun messaria. Jos ei tulisi tällä kertaa kolmen vuoden kisataukoa niiden kisojen päätteeksi! (; Se paniikki saa kuitenkin vielä odottaa, sillä sitä ennen on edessä vielä monta muuta haastetta.

Kuvista kiitos Riikalle, joka pitää muuten aivan ihanaa blogia Senni-westiensä elämänmenosta. Käy kurkkaamassa! (:

lauantai 1. marraskuuta 2014

Epäonnistuminen ja onnistuminen

Tiedättehän, kun kohtaa tarpeeksi monta epäonnistumista, niitä alkaa aina laskeskelemaan. Putki alkoi viime viikolla: kolaroin auton, hukkasin (molempien kotieni) avaimet yli viikoksi, puraisin haarukkaa niin, että alahampaat vääntyivät lomittain. Kaikista episodeista selvittiin, vaikka kriisi siinä meinasi jo tulla. Auton korjausmaksu oli naurettavan pieni, avaimet löytyivät systemaattisen salapoliisityön jälkeen treenitaskusta (mistä muualtakaan) ja hampaat ovat sentään ehjät. Olen selvästi optimistiainesta!


Tällä viikolla luennot ovat päättyneet yleisesti ottaen ilta kuudelta, joten kun keskiviikkona pääsin aikaisemmin, kirmasin heti kotiin koirien luo ja lähdin treeneihin. Eksyin - varsinkin autolla eksyminen on ehkä inhottavinta - ja hajosin ihan täysin. Onneksi sain kriisiapua Marialta ja lopulta pääsin paikalle n. 45 min myöhässä ja itku kurkussa. Olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Siellä makoilee meidän "väsyneet" treenikaverit.

Pakko jakaa tämä juttu. Törmäsin tällä viikolla luennolla ihan järkyttävän hienoon ajatukseen. Se meni jotenkin näin:

Onnistuminen on jatkuvaa luovaa epäonnistumisista selviämistä.

Jotenkin ihan älyttömän lohdullista. Entä jos ei olekaan onnistujia ja epäonnistujia, vaan ihmisiä.

Ja sitten vielä se klisee epäonnistumisen kääntämisestä vahvuudeksi - sekin avautui ihan uudella tavalla. Ihmiselle on tyypillistä poimia omien käsitystensä mukaisia havaintoja ja vahvistaa sisäisiä mallejaan sen sijaan, että muuttaisi niitä. Juuri epäonnistumisista opitaan usein eniten, sillä silloin mallit menevät rikki ja on kehitettävä jotain uutta.


Pakollinen voimatsemppikuva tällaiseen postaukseen.

Samaisella kasvatuspsykologian luennolla puhuttiin myös niin kutsutusta tunnehinnasta. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että joutuu jatkuvasti sietämään omaa keskeneräisyyttään. Ja sitähän nämä koiratouhut vaatii, jatkuvasti. Joten kun seuraavan kerran itkeskelen eksyneenä auton ratissa (ei muuten ollut eka kerta), yritän muistaa, että se kuuluu asiaan. Jotkut tyypit yliopistolla sanovat niin.
Melkein palautuu taas usko tähän maailmaan. Ainakin pieneksi hetkeksi. (:


(Onkohan mulla väärä pääaine. Kriisi, kriisi!)
Momo osaa (ohjaaja ei).
Kuva Kirsi O.


PS. Viikko sitten meillä oli muuten seuramestaruudet. Päätettiin ihan ex tempore järkätä Eeviksen kanssa sellaiset. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan tuomarin saappaita mölliluokassa, ja selvisin mielestäni hyvin!

Kisaavien radat hyllytin molempien koirien kanssa, mutta oli kyllä tosi vaikea ratakin. Ei oltu ainoita... Mutta Kani teki muutaman tosi hyvän puomin suoraan 2on2offiin ja porukka oli hyvin mukkana, joten mokat unohtuivat nopeasti. (: