21,0975 km ja oodi pullajaloille

Nyt se on ohi: ihka ensimmäinen puolimaratonini!

Matka lähtöviivalle

Aloin harrastamaan säännöllistä juoksua viime keväänä, kun tavoitteenani oli Naisten kymppi. Tarkoitus oli juosta puolimara jo viime syksynä, mutta lonkan rasitusvamma ja stressaava elämäntilanne hieman muuttivat suunnitelmia. Joskus tammikuun paikkeilla sain juoksukipinäni takaisin, ja aloin treenaamaan kolmen kuukauden tauon jälkeen lonkkaa ja henkistä jaksamista tunnustellen. Päämääräni oli alusta asti puolimaraton, vaikken sitä pitkään aikaan ääneen sanonutkaan. Odotin vain hetkeä, jolloin jotain sattuisi ja joutuisin perumaan kaiken. Ilmoittautumisenkin laitoin viimeisenä mahdollisena päivänä, enkä ollut silloinkaan uskoa, että olin todella pysynyt terveenä.

Harjoittelussa keskityin saamaan hyvän peruskunnon ja treenaamaan maltillisesti ja tunnollisesti - ja se kannatti. Noin kuukautta ennen tapahtumaa jouduin mm. olemaan kokonaiset kaksi viikkoa levossa todella pahan yskän ja antibiottikuurin takia. Vaikka vauhtitreeniä ja pitkiä lenkkejä jäi väliin enemmän kuin olisin halunnut, tiesin silti rakentaneeni peruskunnon niin hyväksi, että jaksaisin helposti koko matkan. Luotin itseeni satasella, sillä olin tehnyt töitä tavoitteeni eteen.

Helsinki City Run - 10.5.2014

Tapahtumapäivänä olo oli uupunut. Olin vasta selvinnyt pääsykokeista ja lihasjumeja oli pelkästä stressistä. Ei ehkä ihan paras ajankohta runille, mutta hetkeäkään en ole katunut ilmoittautumistani. Tapahtuman takia minulla on ollut syy tehdä jotain muutakin kuin opiskella, jotain muutakin odotettavaa kuin pääsykokeita ja tapa rentoutua jotenkin muutenkin kuin kaatumalla väsyneenä sänkyyn rankan päivän päätteeksi. Kun on tavoite, on pakko lähteä lenkille silloinkin, kun ei niin huvittaisi tai on muuten vaan huono päivä - ja lopulta juoksulenkki pelastaa koko päivän. Kaikki upeat juoksufiilikset maksavat osallistumismaksun moninkertaisena takaisin.

HCR:n järjestelyt olivat mielestäni täydelliset - en keksi mitään valitettavaa. Sää oli täydellinen puolipilvinen, vessajonot olivat inhimilliset ja huolto pelasi. Tankkauksena minulla oli energiageeliä, jota otin jokaisella juomapisteellä veden kanssa. Ilmankin varmasti pärjää, mutta halusin kaiken mahdollisen avun matkalleni.

0-5 km   Hassua, mutta minulle ne vaikeimmat kilometrit. Olen hitaasti lämpiävä juoksija, joten tiesin jo valmiiksi varautua ärsytykseen ekoille kilsoille. Lisäksi juoksijoita oli paljon ja alussa on ruuhkaa, joka turhauttaa. Onneksi minulla oli tsemppareita juuri näille ekoille kilsoille, ja tsemppi antoi todella paljon energiaa. Hyvä puoli hitaasti lämpiämisessä on myös se, että voi loppumatkankin uskotella itselleen, että mitä pidemmälle juoksee, sitä helpommaksi se käy. (Todellisuus voi olla sitten jotain ihan muuta.)

5-10 km   Ärsytys jatkui. Olin päättänyt olla ohittelematta paljoa ja pidätellä itseäni kymmeneen kilsaan asti (suurin moka on kuulemma juosta alussa liian lujaa), joten turhautuminen kasvoi siitä. Kympin kohdalla oli pakko tuulettaa. Juoksijoiden välinen yhteishenki on muuten yleensä tällaisissa tapahtumissa ihan loistava.

10-15 km   Edelleen vähän turhautunut fiilis ja vauhdin hakemista. Tapahtumassa kivaa on se, että saa aina vetoapua muilta juoksijoilta ympäriltä, mutta jatkuva ohittelu on raskasta, kun pitää kiihdyttää, kiertää ja etsiä uusi hyvä paikka porukassa. Itse lähdin vielä oman lähtöryhmäni loppupäässä, joten ohiteltua tuli kyllä ja paljon. Kympistä eteenpäin aloin aktiivisesti etsimään hyviä ohituspaikkoja ja kovempia kirittäjiä. Sykemittaria en ottanut matkaan, mikä oli vähän ongelmallista, sillä minulla ei ollut hajuakaan vauhdista. Tulokset kuitenkin kertovat, että kymppiin meni n. 1h 5min - aika tasaisesti olen siis varmaan juossut.

15-20 km   Viidentoista kilometrin kohdalla tuli parin kilsan euforia. Tuntui, että meni kevyesti ja kovaa. Sen jälkeen jo valmiiksi jumissa olleet pohkeet alkoivat kovettua, ja juoksusta tuli hieman vaikeampaa. Hyvä musiikki kuitenkin pelasti, ja toinen toistaan nostalgisemmat kappaleet nostivat energioita säännöllisin väliajoin. Kahdenkympin kohdalla tuuletin oikein kunnolla (en ole ikinä juossut niin pitkälle) ja porukka ympärillänikin liittyi fiilistelyyni. :D Muiden tsemppaaminen antaa tosi paljon energiaa myös itselle, joten suosittelen sitä, ihan joka asiassa. (Ja suomalainen kannustuskulttuurihan on tunnetusti aika laimea, joten sen varaan ei todellakaan kannata laskea. Opettele siis itse kannustamaan itseäsi, mitä ikinä teetkin.)

Maaliin   Parista kympistä sain hyvän tsempin päälle. Hymyä huulille ja eteenpäin niin paljon kun pohkeet vaan antaa periksi. Tieto siitä, että saisi pian juosta stadikan kentällä maaliin boostasi juoksua huimasti. Kun lopulta pääsin urheilukentälle, juoksin oikeasti ihan täysiä kaikkien väsyneiden ihmisten ohi.

Nyt väsyttää.

Maalissa olinkin sitten väsynyt. Ihmettelin mm. tulostaulun kelloa, enkä tajunnut yhtään, mistä aikani selviäisi. Huoltoalueelle kävellessäni mietin jo kaikkea, mitä voisin parantaa seuraaavalle juoksulleni: lihasjumit auki, lisää vauhtikestävyystreeniä, sykemittari ranteeseen...

Lopulta se aikakin selvisi: 2:14:36. Tavoiteaikani oli 2:15, joten aika hyvin olin kuntoni arvioinut. Rehellisesti sanottuna olin kyllä ajatellut juoksevani selvästi tavoitteen alle, joten en todellakaan ole tyytyväinen loppuaikaan. Toisaalta revanssifiilis takaa sen, etten ainakaan jää juoksutauolle vaan katselin seuraavaa tapahtumaa jo samana päivänä. Epämääräinen saavuttamaton aikatavoite ei kuitenkaan harmita, sillä tärkein tavoite saavutettiin: juoksin alusta loppuun hyvällä asenteella niin, että sekä fyysiset että henkiset voimavarat riittivät helposti loppuun asti.

Juoksun jälkeiset fiilikset voivat olla tosi erilaisia eri ihmisille. Monille tulee itsensä voittanut fiilis ja hurjat endorfiinihuurut. Minä en ole sellainen - olen vain väsynyt ja välinpitämätön. :D Tsemppaamassa ollut perhe ihmetteli reaktiotani varoittelustani huolimatta. "Höh mikä aika. Joskus vielä paremmin. Anna banaani." (Harjoittelu on sitten eri asia. Pitkiksen tai oikein kovan lenkin jälkeen on aina itsensä ylittänyt fiilis, ja olen muutenkin kaikkien juoksulenkkien jälkeen superiloinen.)

Itse juoksukaan ei mitään suurta juhlaa ollut: tuosta paristakymmenestä kilsastakin vain se pari kilsaa oli nautintoa, ja loput enemmän tai vähemmän tuskaa. (Voi tietysti olla, että opin ajan myötä fiilistelemään enemmän myös juoksun aikana.) Tuskaa on myös parin päivän lihaskivut nyt. Mutta minulle juoksutapahtuman pointti on juuri se, mitä ennen lähtöviivaa tapahtuu: säännöllistä treeniä, kehittymistä, innostunutta odotusta ja huippuhyviä fiiliksiä, joita en saisi ilman tavoitetta. Ja onhan se pakko nähdä, että todella pystyy siihen.

Seuraavaa tavoite on vielä hämärän peitossa. Nyt palaudun rauhassa, fiilistelen ja mietin sitten eteenpäin. Alan helposti suorittamaan, joten uutta ilmoittautumista en ihan heti kuitenkaan laita. Olin myös vähän miettinyt, että voisin myös keskittyä välillä johonkin muuhunkin kuin juoksuun. Kaikkea ei voi tehdä täysillä, joten nyt on aika miettiä, mihin seuraavaksi panostaa. Mutta enpä tiedä, aika koukussa olen lenkkareihini...

Oodi pullajaloille

Tämä vielä siltä varalta, että joku tuntee pienenkin kateuden pistoksen: Kuka vaan perusterve ihminen pystyy juoksemaan, joten jos kipinää on, lenkkarit jalkaan ja lenkille. Fysiikan lait kun ovat sellaiset, että kun lihasta treenataan, se kehittyy - sitä vastaan on turha taistella. Itselläni ei ole sen kummempaa liikunnallista taustaa, enkä oikeastaan ole koskaan nauttinut liikunnasta oikeasti ennen kuin aloitettuani säännöllisen juoksemisen. Jonkin aikaa sain toki treenata, ennen kuin opin oikeasti nauttimaan juoksusta. Lohdutukseksi voin kuitenkin sanoa, että mitä pidempään tätä tekee, sitä enemmän sitä rakastaa.

Kun juoksu on rutiinia, askel kulkee ja koko elämänrytmi muuttuu säännöllisemmäksi. Hyvä juoksuohjelma auttaa pitämään harjoittelun säännöllisenä ja järkevänä. Käytin aluksi juoksutapahtumani HCR:n sivuilta löytyvää ohjelmaa, ja vaihdoin sitten Juoksufoorumin Sepon ohjelmaan. (Ensimmäisessä hyvää on mielestäni se, että vaihtoehtoinenkin liikunta on huomioitu. Toisessa hyvä juttu on mielestäni kilometrit, joista näkee, miten hyvin on ohjelman mukana.) Pääpiirteissäni juoksin 3-4 lenkkiä viikossa: kaksi lyhyttä ja kevyttä (n. 30-45 min), yhden lyhyen ja kovan (max. 1 h, esim. intervalleja ja vauhtileikittelyä) sekä yhden pitkän ja kevyen (pitkis eli n. 1,5-2 h). Kevyt tarkoittaa itselläni todella, siis todella hidasta juoksua. Nauroin jossain vaiheessa, että varmaan kävelen nopeammin kuin juoksen... Kunto kuitenkin kasvaa ja loukkaantumisriski pysyy alhaalla. Vapaapäivinä kävin tietysti kävelylenkeillä koirien kanssa, ja välillä korvasin lenkkejä esim. uinnilla tai pyöräilyllä. Vähemmälläkin lenkkimäärällä muuten pärjää, mutta tavoite kannattaa laittaa niin, että harjoittelun pystyy tekemään kunnolla.

Mielestäni kannattaa laittaa sellainen tavoite, jonka suorittaminen hiukkasen epäilyttää. Pystyt juoksemaan kymmenen kilometriä. Uskotko ihan täysin? Jos et, siinä on sinulle hyvä tavoite. Jos uskot, mieti pidempää matkaa. Itsensä haastaminen on aina yhtä ihailtavaa, oli tavoite mikä hyvänsä.

Ja hei - ei kaikki juokse, eikä pidäkään. Erityisesti ärsyttää se mielikuva, että agilityharrastajien pitäisi olla jotain maratoonareita ja käydä agilitytreenien lisäksi kuntosalilla. Ylipäätään nykyajan terveysintoilu painostaa helposti liikuntaan, josta kaikki eivät nauti. Oleellisintahan on kuitenkin kokonaisvaltainen hyvinvointi. Parasta on etsiä ja löytää sellaisia asioita, joissa voi haastaa itsensä, nautiskella ja tehdä jotain uutta ja piristävää - oli se sitten jokin liikuntaharrastus tai vaikka valokuvaus.