Hetken istuin rakkaan hevosystäväni paljaalla selällä ja olin aivan hiljaa ja tyyni. Silloin olisin voinut ajatella tulevaisuutta, jotenkin suunnitella sitä. Vain vanhan rakkaan suomalaisen selässä se tuntui täysin turvalliselta. Ja en kuitenkaan voinut. Ei tarvinnut.
Olemme muuten Joosepin kanssa ikätovereita. On outoa ajatella, että kun olemme molemmat yli parikymppisiä, Jooseppi on vanha paappa ja minä olen vielä nuori ja kaunis ja villi.
Tänään veimme hevoset kesälaitumille.
Ehkä kaikki taas muuttuu. Nyt värisen täällä väsymyksestä (tai sitten täällä oikeasti on vaan niin kylmä) enkä saa mitään aikaiseksi. Junalippu pohjoiseen on vielä ostamatta, ja kaikki muukin ihan kesken.
Mutta sitä virhettä en enää tee, etten unelmoi tarpeeksi.
Ihana postaus, ihanat kuvat ja ihanat hevoset! Kuulostaa erittäin hyvältä juhannukselta. Hevosen selkä tekee hyvää myös ensisijaisille koiraihmisille, samalla tavalla kun ensisijaisesta heppatytöstä oli hauskaa huomata, että koiranihan osasi takaaleikkaukset piharadalla kuin vanha tekijä, vaikkei olla alkusyksyn jälkeen mitään tehty. On hienoa, jos entisestä arjesta voi tulla kallisarvoista onnea täydellisen unohtumisen sijaan (:
VastaaPoistaKiitos <3 Oikeestaan on aika pitkälle sun heinäisen elämäsi syytä, että mun koirablogissani on tällainen täysin koiraton heppapostaus. (Omapahan on blogini, sekava ja poukkoileva!) Pakko sanoa, että joskus tää päivittäinen koiraterapia ei vaan riitä, ja tarvitsee hiljaista hörinää ja lämmintä leveää selkää.
PoistaJa sitten toisaalta tuntuu, että oon vasta nyt hyväksynyt sen, etten jää mistään paitsi, vaikken ehdi enää ratsastaa kuin silloin tällöin (ja ehkä joskus en enää sitäkään vähää). Kaikkea ei voi tehdä täysillä, ja uskon, että tämän hetkiset valintani ovat parhaita mahdollisia - myös koirieni kannalta. (: