Kesän kisaputki

Nyt on karsinnat onnellisesti takana, ja lupaan, että seuraavan kerran meidät nähdään radalla vasta syksyllä. Siis, öö, parin viikon päästä. Tässä (enemmän tai vähemmän) pikainen läpikäynti kaikesta siitä, mitä ollaan kesällä koettu.

SM - lauantai, joukkuekisa

Kani liitää <3

Lauantaina suuntasimme siis aikaisin aamulla Kirkkonummelle - niinkin aikaisin, että huomasin juoksentelevani teltta-alueella ilman numeroliiviä kevythäkin ja kahden koiran kanssa kymmenen minuuttia ennen rataantutustumista. Itkuhan siinä jo melkein tuli, mutta löytyihän se teltta sieltä lopulta.

Medijoukkueemme koostui omien koirieni lisäksi vain ihanaisesta Helmi-sheltistä, joten paineet otettiin pois lopuilta suorituksilta heti aamusta, kun tein Kanin kanssa hyllyn. Kävin saattamassa Kania liikaa putkelle, enkä enää ehtinytkään juosta putken eteen sokkaria, jolloin päädyin paniikkiohjaamaan surkeaa takaaleikkausta. Takaisinhan se koira sieltä tuli, saman hypyn yli. Muuten radassa ei tainnut olla mitään vikaa. Kaikki kontaktiesteetkin olivat vasta hyllyn jälkeen, joten sain rauhassa seisottaa Kania niillä hieman pidempään, niinkuin normaalisti. Ja lujaa se niille tulikin, olin superiloinen niistä.



Goldien kanssa juoksin finaaliradalla nollan. Oli siistiä, kun oli niin paljon katsojia, ja ennen rataa tuli niin hyvä fiilis siitä, että oikeesti, ollaan SM-kisoissa! Hieno Mom!

Onneksi saatiin sentään jotain jännittää, kun minijoukkue tarjoili jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Lopullinen sijoitus heillä 6. (: Hyvä te! Joukkuekisa myös oikein korosti seuran yhteishenkeä, tämän porukan kanssa viihtyy kyllä missä vaan.

Maxi-, medi- ja minijoukkue.

SM - sunnuntai, yksilöt

Vietin koko aamun miettien mediradan alkua. Vielä rataantutustumisessakaan en oikeasti tiennyt, mitä Kanin kanssa tekisin. Ja lopulta se tietysti kostautui, kun Kani kävi kurkkaamassa väärää putkea. Loppuradassa ei sitten ollutkaan mitään ihmeempiä. Sinällään vähän harmitti, kun tavallaan oli aika pienestä kiinni.

Kanin yksilörata; kiitos kuvaamisesta Krista! <3

Momon kanssa juoksin taas nollan. Ärsytti niin paljon Kanin kanssa säätäminen, että ei kyllä yhtään enää mietityttänyt se alku, ja sujuvasti menikin, kun lähdin poispäinkäännöllä viemään. Vähän väkisin väännetty nolla siitä kyllä silti tuli, sellasta otsa rypyssä meininkiä. Ja pääsi kyllä ruma sana, kun kävin tulostaululta katsomassa, että 1,06 sekkaa yliaikaa (sij 56.). Olihan siinä aika tiukka etenemä, mutta joskus on vaan hyväksyttävä tosiasiat. Mom ei ole mikään tykki, vaikka maailman ihanin koira onkin. Ja silleen oon kyllä ilonen, että kuitenkin sain väännettyä sen puhtaan radan, vaikkei jatkoon mentykään.

Hyvä havainto jatkoon oli se, että varmistelen ihan älyttömästi. Videolta näkyy, miten en uskalla lähteä liikkumaan. Riskittömyys on aina ollut mielestäni ihan älyttömän ärsyttävää - hei, otat riskin jo silloin, kun menet radalle, et välttämättä tule nollan kanssa maaliin. Radalla pitää laittaa kaikki peliin. Itsellä haaste on ehkä siinä, miten saa kaiken energian mukaan ilman, että sählään ja menetän keskittymistä.

Tätä saatiinkin hiottua Agilityakatemialla seuraavalla viikolla. Oli ehkä pahin juoksurata ikinä - oikeasti, en olisi voinut uskoa, että voisin joutua juoksemaan siellä vielä enemmän kuin tavallisesti - mutta selvittiin Kanin kanssa aika hyvin, kun uskalsin lähteä liikkeelle ja taistella loppuun asti.

Juhannuskisat

Se hetki, kun on vaan
koira, sinä ja rata. <3

Seuraavana viikonloppuna lähdettiin tutun porukan kanssa (Kani, Goldie, Moona, Muusa, Senni) Turkuun perinteisiin juhannuskisoihin. En kerta kaikkiaan tajunnut ihmisten kummastelevia ilmeitä, kun kerroin juhannussuunnitelmistani. Siis agilitykisoihin? No minne muuallekaan! Kotiin, sohvan pohjalle vai?

Kanilla oli perjantaina ja lauantaina kaksi starttia, ja Goldiella vain perjantaina kaksi. Kokonaissaldona oli siis kuusi hyllyä. :D Radat oli haastavia ja kuumuus kiusasi. Esimerkiksi Goldien kanssa olin tutustunut väärin yhden radan toiseksi viimeiseen esteeseen, muuten olisi ollut nolla. Kaikkiin ratoihin olin joka tapauksessa tyytyväinen, mikään ei mennyt ihan täysin reisille. Selvitettiin monta vaikeaa paikkaa - sitten oli vaan vielä niitä paikkoja, joita ei selvitetty.

Tokon SM-kisat Goldien kanssa

Jos tässä kohtaan tulee sellainen olo, että mitääh, niin se on ihan aiheellista. Vielä kisapäivänä mietin, että mihin ihmeeseen olen itseni luvannut. Mietin sitä varsinkin viideltä aamulla, kun lähdettiin ajelemaan Mäntyharjulta Pieksämäkeä kohti. Minähän vihaan tokoa. Enkä nyt missään nimessä edelleenkään suostu luokittelemaan itseäni miksikään tokoilijaksi.

Jo pelkkä paikkamakuu jännitti mua ihan sikana. Yritin kovasti vakuutella itselleni, että tää on vaan tokoa, tällä ei oo mitään väliä, mutta ei ihan onnistunut. Seuraamisen pysähdyksissä jalat tärisi hulluna ja tuomarikin ihmetteli, että mikä mulla oikein on...

Paniikki iski jo luoksepäästävyyteen. Tajusin vasta siinä jonossa, että hei, tuomarihan on se sama tyyppi, joka testaa koiran haarovälin ennen kehää. Luoksepäästävyys meni sitten sen mukaisesti. Miten Mom muka antaisi tulla lähellekään, jos toinen on juuri kaivellut sen perskarvoja?! Oikeasti, kai koiralla saa olla hieman itsesuojeluvaistoa?

Paikkamakuu meni suht ongelmitta ottaen huomioon, että viereinen koira vikisi ja lopulta nousi. Mom vikisi kanssa vähän ja otti kai pari ryömimisaskeltakin, mutta sain ilmeisesti sähkötettyä sille muutaman varoittavan sanan, ja pysyihän se siellä. Muistaakseni viimeisin koiratanssiohjelmamme alkoi niin, että ensin maattiin paikallaan ja sitten ryömittiin, joten se saattaa selittää jotain.

Monien tuntien auringossa odottelun jälkeen päästiin lopulta seuraaviinkin kehiin. Seuraamisiin olin vähän pettynyt, Momolla on oikeesti ihan sairaan upeet seuraamiset, mutta nyt se vaan jotain laamaili. Liikkeestä seiso ja estehyppy olivat onneksi täydellisiä! (: Luoksetulo nyt vähän oli mitä oli, mutta meni ehkä kuitenkin paremmin kuin treeneissä, joissa Goldie päätyi sivulle tullessaan tekemään muutaman ylimääräisen tanssikiemuran ohjaajan ympäri... (: Liikkeestä maahan meni nollille, kun en huomannut antaa kaksoiskäskyä Momon jäädessä istumaan, mikä vähän harmittaa. Eihän ne pisteet sitten I-tulokseen riittäneet...

Ja ymmärränhän minä sen, että on täysin järkevää odottaa I-tulosta, kun me edes harrasteta tokoa... Eikä kyllä kauheesti treenattukaan... ((: No, ilmaset kokeet, kiva kokemus ja hieno treenitasku. Ja Mom teki hienosti kuumuudesta huolimatta.

Luoksepäästävyys 5

Paikkamakuu 9

Seuraaminen kytkettynä 7½

Seuraaminen taluttimetta 7½

Liikkeestä maahan 0

Luoksetulo 8½

Liikkeestä seiso 10
Estehyppy 10
Kokonaisvaikutelma 7/8/8 (=7,67)
Yht. 150,17

Mökkeilyä ennen kisoja kahdeksan koiran voimin (kuvassa puolet);
Myy, Kani, Goldie, Muusa ja Eevis. Oli kivaa!<3

Pieksämäeltä suuntasinkin koirien kanssa suoraan tädille lomailemaan. Koirat saivat peuhata keskenään sillä aikaa kun itse keskityin vuosittaiseen kesäaddiktiooni, tennikseen. Kuvassa Kani ja Luffe-aussie kokeilevat kasvisruokavaliota.

Agirotu

Juuri ja juuri ehdin kotiutua edelliseltä reissulta, kun seuraavana päivänä jo suunnistettiin Ylöjärvelle Agirotuun, matkaseurana ihanaiset Milla ja Roomeo-sheltti. Pakkohan sinne oli päästä, kun en ollut koskaan aikaisemmin ollut. Perjantaina oltiin ihan vaan turisteina katsomassa Millan ja Rompun menoa. Sää ei ihan suosinut, vaan välillä jopa salamoi ihan kunnolla... Lisäksi aikataulu oli aika fiksusti järkätty; maxi-kakkoset olivat perjantain viimeiset ja lauantain ensimmäiset. Eipä siinä paljoa nukuttu.

Lauantaina Kanilla oli kaksi starttia, joista ensimmäinen oli avo-SM-karsintarata. Muuten ihan hyvä rata, kepit onnistuin vaan kämmäämään. Olin vielä juuri ennen rataa pätenyt treenikavereille, että pitää muistaa, että jos merkkaa, niin pitää merkata kunnolla ja jos lähettää niin pitää muistaa antaa tilaa. Niiin, kyllä taas suu käy, jos vielä ajattelu radalla seuraisi sitä...

Videota, kiitos Milla kuvaamisesta! <3

Illan rata meni kyllä oikeasti ihan reisille. Pitkiin aikoihin en oo kyllä sellasta rataa tehnytkään. Sain Kanin sinkoamaan heti alussa väärälle A:lle ja pari estettä myöhemmin pääsi kiljaisu, kun hukkasin ihan täysin valssin paikan. Siinä vaiheessa alkoi yksinkertaisesti naurattaa niin paljon, että loppuradan keskittyminen kärsi. :D Ainakin Kanin vire oli superhyvä, se juoksi A:sta läpi (se kertoo sikahyvästä vireestä) ja puomin kontakti olikin sitten ihan super, kun sain sanoa vähän tiukemmin kun koirakin tuli lujaa. Milla sanoi aika osuvasti radan jälkeen, että se oli ainakin perusteellinen hyllytys. :D

Sunnuntaina kisasin vielä molempien koirien kanssa Nuorten avoimissa SM:ssä. Rata oli aika kiva, mutta luokkaan nähden mielestäni vähän turhan haastava. Pientä paniikkiakin onnistuin itselleni aiheuttamaan, kun missasin rataantutustumisen. Tutustuin lopulta maxien kanssa, ja juoksin molemmat koirat sen jälkeen peräkkäin. Kanin kanssa menin ensin, ja sössin taas kepit. Siitä kymppi, ei muuta. Keinullekin tuli muuten ihan älyttömän lujaa. Siitä lähdin sitten melkein suoraan Goldien kanssa, ja olin vähän hapoilla, mutta nolla tuli kuitenkin. Goldie voitti ja Kani tuli kolmanneksi. Ihan kiva päätös junnuvuosille. Oon kyllä nauttinut täysillä näistä vähän matalatasoisimmista tittelikilpailuista. Nyt pitäis sitten kai ruveta ihan oikeesti pärjäämään. (:

Pakko laittaa tällanen leija pokaalikuva, kun voittajille jaettiin tällaisia hienoja Oscar-patsaita elokuvateeman mukaisesti. Pystissä lukee, että "Paras ohjaus". :D Hauskaa myös se, että Goldien virallinen nimi sattuu olemaan Golden Globe... (: 

MM-karsinnat

Viime viikonloppuna oltiin vielä Seinäjoella karsinnoissa. Paikalle saavuimme edellisenä iltana suurta hilpeyttä aiheuttaneeseen majoitukseemme. Mökkiin mahtui juuri ja juuri yksi sänky, toinen patja lattialle, pieni jääkaappi, Muusan häkki pöydän alle ja nurkkaan koirien makuualusta. Tähän ei sisälly yhtään lattiatilaa. Mutta hyvinhän me mahduttiin, kaksi tyttöä ja kolme koiraa. Sopu sijaa antaa, vai miten se nyt olikaan.

Itse kisat menivät oikeastaan aika kivasti, vaikka hyllytinkin Kanin kanssa molemmat radat. Radat oli tosi kivoja, virtaavia eikä mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeita. Ekalla radalla hylly tuli vasta kolmanneksi viimeisellä esteellä, ja ihan kiva fiilis siitä, että oltaisiin oikeasti voitu tehdä nolla! Juoksin vielä paljain jaloin, kun lenkkarit unohtui pikku mökillemme.

Toinen rata lähti ihan kivasti, muttei päästy harmiksi edes puoleen väliin. Kani karkasi keppien jälkeiselle renkaalle, kun en ottanut sitä haltuun tarpeeksi tiukasti. Ärsytti vähän kyllä sen jälkeen katsella, kun kymmenittäin makseja tekee ihan saman perusmokan.

Nyt on siis kesän kisat paketissa, ja hirveä määrä treeni-ideoita ja -intoa. Eipä me olla kisoilta ja muilta menoilta ehditty yhtään treenaamaankaan. Paljon on vielä edessä, niin treeniä ja kehitettäviä asioita kuin kisojakin, ja toivottavasti onnistumisiakin. Loistavaa loppukesää kaikille!

Kani Turussa 19.5., © Sirpa Saari

Kevät, kesä ja flow

No huuh huh. Jos tällä blogilla jotain lukijoita joskus oli, niin ne on varmaan pudonneet tässä epäaktiivisuuteni myötä täysin pois. En todellakaan tiedä blogin tulevaisuudesta, mutta kun on kiire, olen ennemmin menossa kuin istun ruudun äärellä. Nyt ollaan lomalla, niin ehkä blogillekin irtoaa hetki. Sitäpaitsi ulkona sataa kaatamalla. Ja viikonloppuna SM:t...! Sormet ristiin, ettei tarvitse huomenna luistella märällä nurmella.

Todellakin, agilityn osalta kevät on mennyt ihan tosi hyvin. Goldie sai kuin saikin puuttuvat SM-nollansa, vaikka kevätkauden kisatavoitteemme oli alunperin vain kolme nollaa. Otan Momon kanssa paljon rennommin nykyään. Kun se on vähän sellainen, että saattaa tehdä jotain ihan hölmöä radalla jos ei keskity. Ennen suoraan sanottuna vitutti. Nykyään naurattaa. :) Koska se on oikeastaan aika hauskaa. En vaan ole koskaan tajunnut sitä, mutta nykyään, jos harmittaa, voin vain ajatella, että onhan mulla Kani.

Ja mitä Kaniin tulee, niin ♥. Ekat kisat kolmosissa meni ihan mun jännityksen piikkiin, mutta sen jälkeen saatiin sekä SM- että MM-karsintanollat kasaan kolmista peräkkäisistä kisoista, mikä tuntuu aika hurjalta. Kania on yksinkertaisesti kiva viedä. Paljon on vielä kehitettävää, mutta on myös paljon sellaista, josta voi olla iloinen. Taannoinen kontaktikriisi on jossain mieleni perukoilla – kisoissa olen vaatinut kontaktit loppuun asti, ja nyt mietinnän alla on, mitä seuraavaksi tehdään ja miten. Mutta palatakseni tähän kevääseen, niin musta on ihanaa, että tulokset on oikeesti tulleet hyvän fiiliksen kautta. Että meillä on oikeasti ollut järkyttävän hauskaa kisoissa. On todettava, että kahden koiran kanssa kisaaminen sopii mulle täysin, kun on koko ajan jotain tekemistä.

Tässä Kanin kevään ratoja. Viimeiset näkyvät tosi huonosti...

Itse olen ainakin täysin fiilisagilitaaja, mikä on käsittääkseni aika yleistä. Hassua sinänsä, mutta luulen, että fiilikseen on vaikuttanut myös osaltaan lukion psyka4 -kurssin antamat ajatukset. Melkein kaikki agilityihmiset puhuvat flowsta, mutta en ollut tajunnut, että ilmiö on ihan oikeasti tiedettä. Esim. yksi aika hyvä artikkeli löytyy täältä.

Virtaus syntyy todennäköisimmin

- kun toiminnalla on tavoite - kun toiminta on haastavaa ja edellyttää taitojen kehittämistä - kun etenemisestä suhteessa tavoitteeseen on mahdollista saada palautetta ja onnistuminen näyttää todennäköiseltä

- kun toimintaan on mahdollista keskittyä voimakkaasti ja unohtaa hetkeksi elämän huolet ja murheet - kun epäonnistumista ei tarvitse pelätä ja syntyy tunne tilanteen hallinnasta - kun itsetarkkailusta on mahdollista luopua ja suunnata energia itse toimintaan

Lähde: Lukion psykologia 4. Mira Karrach ja muita. 2007. Otava.

Niinpä, kuullostaa ihan agilitylta. Aloin miettiä, mitkä tekijät sitten estävät flowni – mitä minun pitäisi parantaa, jotta saisin himoitsemani virtauksen. Oikeastaan vain toiseksi viimeinen kohta nousee ylös. Pelkäänkö epäonnistumista? Tuntuuko, että hallitsen tilanteen? Tottakai olen käynyt tätä ennenkin läpi, mutta nyt kaikki tuntuu paljon yksinkertaisemmalta. Haluan flown. Miten saan sen? Yleensä psyykkinen valmistautumiseni saa aivoni ylikierroksille, ja lopulta psyykkisesti suoritukseni pilaa se, että ajattelen liikaa.

Ehkä se sitten todella vaikutti, että kun aloin ajatella, että todella hallitsen tilanteen ja epäonnistuminen on okei, olo tuntui rennommalta. Negatiivista jännitystä voi muuttaa positiiviseksi – nykyään, kun jännitän, ajattelen sitä innostuksena. Sitähän sen pitäisi olla; odotusta siitä, että pääsee radalle, koska siellä on upeaa. Jännitämme vain asioita, joilla on meille merkitystä. Uskon nykyään myös paremmin itseeni. Se ei ole sitä, että ajattelee, että nyt me saadaan nolla tai että kuhan mennään, ihan sama mikä tulos. Se on sitä, että tietää, että nollan saaminen on täysin mahdollista.

Ajatusmyrskyn lisäksi säännölliset juoksulenkit ovat alkaneet tuntumaan kunnossa. Omassa agilityssani ainakin juokseminen on usein se juttu – ja halusin eliminoida taas yhden tekijän, fyysisen väsymyksen, flowni tieltä. Tuntuu, että jaksan nykyään paremmin, ja koko keho tuntuu vahvemmalta. Suosittelen ihan ihan kaikille. Olen itse maannut sohvalla monta vuotta ja vain haaveillut siitä, että jaksaisin juosta edes kymmenen metriä hengästymättä hulluna. No, pari viikkoa sitten oltiin kavereiden kanssa Naisten kympillä, ja juoksin elämäni ekaa kertaa kymmenen kilsaa! :) On helpompi myös arvostaa kehoa, kun tietää, mihin se pystyy.

Huomenna sitten, elämäni ekat SM:t. Toivottavasti on hauskaa! :)

Hyvät ja huonot uutiset

Hyvät ensin: Kani nousi 3-luokkaan viime sunnuntaina Janakkalassa nollavoitolla. Tätä on odotettu, välillä kauhulla ja välillä innostuksella. Ekat startit kolmosissa on jo lauantaina... Tällä hetkellä fiilis on ainakin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Tämän kauden tulostavoite on ainakin nyt Kanin kanssa saavutettu, ja on kiva testata välillä kisaamista ilman paineita. Onnistuukohan?

Ennen nollaa ehdittiin tehdä yksi hyllyrata, jossa tein ihan älyttömän tyhmiä mokia. Ehdin jo ajatella, että kiva, tästä se hyllyputki sitten alkaa, mutta toiselta radalta tuli sitten onneksi se kaivattu nolla. Sekin oli tosin vähän hilkulla, puoli rataa oli sellaista varmistelua ja teen jonkun ihme vekkisysteemin ennen toisiksi viimeistä hyppyä. Kani ei onneksi lähtenyt sekoiluuni mukaan, luojan kiitos. En kyllä kehtaa mitään videota laittaa moisesta sähläyksestä. Koko radassa tyytyväinen olin vain yhteen flippiin, joka oli multa mielestäni yllättävän fiksu veto. Mutta hei, sentään jotain! :)

Tuloksellisestihan meidän kevät on ollut aika hieno. Neljät kisat, kahdeksan starttia, neljä nollaa. Suoraan sanoen ei kyllä tunnu siltä. Voi olla, että juoksutauolla on jotain vaikutusta myös, mutta ei tunnu, että olisi vieläkään saanut kunnon kisarutiinia. Ehkä se tästä vielä.

Jännittäminenkin on niin ärsyttävää, siis kolmen viikon kisatauko – kokonaista kaksi viikonloppua ilman kisoja – ja olen ihan kipsissä. Yleensä olen ajatellut, että saatan jännittää paljon ennen starttia, mutta radalla siihen ei ole aikaa, mutta en ole enää sitä mieltä. Jännitys todellakin näkyy myös radoilla, ihme sähläystä ja jotain niin outoa rytmitystä. Goldien kanssa vielä pahemmin, kun mulla on enemmän aikaa sählätä.

Eikä tässä vielä kaikki. Viime viikon tiistaina oltiin jälleen Agilityakatemialla treenaamassa Sennin ja Moonan kanssa, ja sieltä alkoi järkyttävä kontaktiketutus. Radassa oli kohta, johon koiralta vaadittiin kontaktille vähän itsenäisyyttä, ja siitähän se sitten alkoi. Kani on toivottoman kiinni mun liikkeessä, ja toistaiseksi en ole vielä keksinyt, millä ratkaisen tämän ongelman.

Tämähän ei tosiaan ole mikään meidän ensimmäinen kontaktikriisi. Sain kontaktit alun perinkin toimimaan sillä, että lopetin niiden treenaamisen. Siinä on paljonkin järkeä: hyvä fiilis → hyvä kontakti. Eli hauskaa ratatreeniä, nopeita vapautuksia ja paineetonta menoa – ehdottoman paineetonta menoa – siitä on meidän pehmoeläimen kontaktit tehty.

Joten kontaktien hinkkaaminen kesken ratatreenien on siis ehkä pahinta mitä voi tehdä. Mitä useampi toisto, sitä suurempi ketutus ja sitä huonommat suoritukset ja sitä vireettömämpi ja paineistuneempi koira. Tuplaketutus tuli siitä, että ratatreenit on nimenomaan niitä, joilla fiilis, vire ja flow saadaan nousemaan, ja ärsyttää, kun en vaan juossut varmistamassa koiran kanssa.

No, aina ei voi mennä hyvin. Toisia on siunattu pitkällä pinnalla ja tosia ei. Ehkä tästä seuraa jotain hyvääkin, jos nyt todella keksin, miten saan koiran kontaktille ilman minua. Keskiviikkona ratatreeneissä onnistuin sentään keskustelemaan asiasta ilman hermojen menetystä. Sen jälkeen listailin hulluna eri vinkkejä paperille ja mietin, mitä kaikkea voisin ainakin kokeilla. Perjantaina aloitin testailun. Se oli vähän sellaista, että vähän sitä ja vähän tuota ja mikään ei oikein toimi. No, ideat ei ainakaan pääse ihan heti loppumaan. Onneksi ainakin Goldie juoksee kontaktille ihan täysillä namitargetin kanssa, hieno hölmö Momokulta. ♥

Goldien avokulmiin saatiin kanssa muuten ihan superhyvä vinkki Anne-Marialta. Avokulmat on Goldien kanssa niin rempallaan kuin vain voi, ja se luiskahtaa helposti ei vain kakkosväliin vaan joskus jopa puoleen väliin keppejä. Mutta niin, hihna kiinni toiseen keppiin estämään pääsy mihinkään muualle kuin ekaan väliin. Kiva, kun joku vinkki vaihteeksi toimii... :)