Tahtoo radalle

Jep, kesä on ohi. Olin vähän siellä ja täällä, ja silloin, kun koirat pääsivät mukaani, meno jatkui samanlaisena laiskotteluna kuin siihen mennessäkin; uimista, lenkkeilyä, uimista... Junamatka koirien kanssa Liepeelle on varmaankin yksi mieleenpainuvimmista kesämuistoista; tuli mm. testattua, miten kaksi yli kymmenen kilon painoista koiraa tungetaan kainaloon liukuportaissa niin, että lähes yhtä painava laukkukin lähtee mukaan. Annetaan kuvien kertoa loput.

Serkkukoiramme aussie Luffe

Sitten agiradalle. Olen mielestäni saanut nyt ihan hyvin treenailtua koiria. Odotan innolla syksyä ja edessä olevia kisoja; tällä kertaa aijon oikeasti kisata, enkä vaan antaa ilmopäivien lipua ohi, niinkuin keväällä. Jos Goldien kanssa sujuu hyvin, luulen, että ne maagiset seitsemän nollaa voisi olla jopa mahdollisia. Ja tietysti mahtavaa viedä Kaniakin, ja nähdä, mitä meillä on annettavana tositilanteessa. Viime aikoina on ollut myös ihan superhyvä treenifiilis. Viikko taaksepäin uhosin mm. saavani kolmenkymmenen esteen treeniradan nollalla läpi. Kaksi ekaa yritystä meni hyllyiksi, mutta kun vihdoin sain radan sujumaan, niin vika rima tietysti kolahtaa. No, säästetään nollat kisoihin.

Vaikka teen aina treeneissä mielestäni parhaani, jotenkin on ollut sellainen asenne, että mitä sitä nyt kunnolla treenaamaan, kun ei kerran pääse kisaamaankaan. Kani aloitti juoksun ennen viikonlopun kisoja, joten lähdin sitten pelkän Goldien kanssa sateisena sunnuntaipäivänä Purinalle. Kisoissa kyllä huomasi, mitä kaikkea olisi kannattanut treenata – ja olisi tasan tarkkaan tajunnut treenata, jos olisi vaan vaivautunut vähän miettimään. Kertoo kai jotain sekin, että kaikki radat hyl.

1. rata: Jättää kepit kesken kahdesti, mikä on surkean ratasuunnitelmani syytä. Painostan loppukeppejä kohtuuttomasti persjätöllä, tietenkään se ei kestä. Ohjausmoka ja hyppy väärinpäin, myöhemmin vielä levähtää pahasti yhdelle hypylle ja kompastuu. Loppurata onkin sitten pelkkää baanausta; juoksen ihan täysillä pisintä mahdollista reittiä koiran linjan viertä, kirittäen, mutta Goldie tarpoo perässä kuin puurossa. Outoa, olen yleensä tottunut siihen, että vaikka se ei mikään tykki ole, niin juoksee sentään yleensä yhtä lujaa kuin minä. Toisaalta pohja oli oudon pehmeä, ja Goldiella on muutenkin ollut rankempaa, kun se on tuurannut Kania. Myöhemmin videolta katsottuna on kyllä pakko antaa koiralle tunnustusta – laukkaa puomin! Wau! Ihan loppuun asti, kontaktille. Jesjes!

2. rata: Oikeastaan aika hyvä, ainoa, johon oli tyytyväinen. Ei tule alun niistoon (jälleen) surkean ohjaukseni takia, ja rata hylkääntyy heti toiselle hypylle. Loppurata olikin sitten puhdas ja mielestäni aika hyvää yhteistyötä, vaikka tuntuikin, ettei oma ohjaukseni olekaan sitä, mitä se voisi olla. Ainakin tein persjätön yhdelle hypylle, jolle sitä en olisi aikaisemmin tehnyt, mikä oli jo edistystä.
3. rata: Melkoinen sähläys. Goldie jää putken suulle eikä tajua helppoa pimeää putkikulmaa. On siinäkin kolmosluokan koira... Haparoivaa ohjausta, eikä kestä kauaakaan, kun rata jo kaatuu onnettomaan takaakiertovalssiini. Keppeihin olen tällä kertaa tyytyväinen. Viimeinen pisara virhemarginaaliin on kuitenkin renkaan ohi hyppääminen. Oma ohjausmoka varmaan sekin, mutta järkyttää silti, koska Goldie ei yleensä koskaan tee niin.

Sitä saa mitä tilaa – treenattavaa olisi nyt ainakin kuukaudeksi. Seuraavat kisat, jotka sattuu olemaan vielä piirimestikset, ovat sitten ensi viikonloppuna. Että säästetään niitä nollia sitten vaan sinne.

Maanantaina jätin Goldien kotiin lepäilemään, ja sain lainaksi kouluttajamme Kristan ihanan Fanny-sheltin, joka kisailee mini-kolmosissa. Nauroin koko lämppälenkin, kun se juoksi edestakaisin hihnassa ja haukkui. Ihan oikeasti, miten joku koira voi olla niin pieni! Joskus tuntuu, että omat koirani ovat ihan jotain muuta rotua. Joka tapauksessa, olen jo pitkään toivonut pääseväni testailemaan nopsajalkaista miniluokan koiraa, ja tämä oli oikea onnenpotku. Jos olinkin innoissani ennen treenejä, niin se ei ole mitään verrattuna treenien jälkeiseen oloon. Fannya oli kertakaikkisen ihana viedä. Nyt ainakin tiedän varmasti, millainen seuraava koirani on. Sanotaan nyt vielä kerran; upea kokemus! (:
Koirien lainailua pitäisi kyllä harrastaa enemmänkin. Siitä saa aina niin paljon irti. Oppii arvostamaan ominaisuuksia, joita omilla koirilla on ja toisaalta löytää asioita, joita omassa koirassa voisi parantaa. Viime aikoina erityisesti juuri eri kokoluokkien koirien ohjauksessa esiintyvät erot ovat pyörineet mielessäni, ja kisakelpoisen kunnon minikoiran ohjaaminen valoitti näkemyksiäni huomattavasti. Itse isojen medien ohjaajana tunnun asettuvan aina jonnekin välimaastoon, ja onhan ratavalinnat enimmiltä osin kiinni paljon muistakin koiran ominaisuuksista kuin jalkojen pituudesta. Ikävä on kyllä nyt pitkäloikkaista Kaniiniakin. Oma koira paras koira.♥