Niin fiiliksissä

Kädet hikoaa, pitää päästä koko ajan pissille, jalat tärisee, oksettaa... Vaikka tiedän, ettei kisajännitys ole ainoastaan minun ongelmani, se ei helpota tunnetta siitä, miten suorituskyky ja keskittyminen heikkenee. Olen jopa miettinyt, mahtaako kisasuorituksen jälkeinen hyvä olo olla jotenkin yhteyksissä siihen, miten mukavalta jännityksen laukeaminen tuntuu. Pelottava ajatus. Viikonlopun tapahtumat kuitenkin opettivat paljon siitä, milloin kisaaminen on erityisen hauskaa.

Sain viime perjantaina illalla viestiä, että mahtuisimmekin mukaan Lempäälän virallisiin koiratanssikisoihin. Aluksi ajattelin, että eihän me voida mennä, kun ei ole ohjelmaakaan, mutta toisaalta emme olleet edes jääneet varasijalle, joten kisoissa harjoittelu ei ainakaan jäisi keneltäkään muulta pois. Jos Goldie ei olisi innokas, voisin vaan tehdä jotain hauskaa, keskeyttää ja palkata. Perjantaina siis listasin vahvimmat temput ja lauantaina järjestin musiikin, kasasin ohjelman ja kaivoin kaapista vanhan kesämekon. Samalla tein äärettömän oudon havainnon; en jännittänyt. Pieni kutittava tunne mahanpohjasta puuttui.

Syy taisi olla yksinkertaisesti se, että en odottanut kisapäivältä yhtään mitään. Tavoite oli mennä sinne ja tehdä parhaansa, ja olla ehdottomasti masentumatta tai pettymättä, jos se paras olisi vaikka vain juoksupyrähdys kehän läpi. Goldie ei ollut tehnyt paljoa pitkää pätkää treeneissä, eikä vieraissakaan paikoissa treenaamisesta ole paljoa kokemuksia, mitä nyt lämmittelyksi ennen agiratoja. Edes pieni hetki katsekontaktia olisi jo syy olla tyytyväinen.

Sunnuntaina istuinkin sitten autossa matkalla Lempäälään. Olin positiivisesti yllättynyt, kun käyn kehässä treenaamassa vähän väliaikamusiikin pauhatessa – Goldiehan oli ihan innoissaan. Kaiuttimien kohdalla sen korvat värähtivät aavistuksen taaksepäin, mutta muuten musiikkikaan ei häirinnyt sitä.

Kuva: Seppo Jounio

Ja ennen kuin huomasinkaan, olin kehässä ja musiikki soi. Goldie katsoi ja kuuntelei koko ajan minua, ja vaikka pääosin onnistuimme tekemään sellaista, mikä ei varsinaiseen ohjelmaan kuulunutkaan, tanssiminen tuntui silti helpolta. Koiratanssissa virheet eivät ainakaan puolissakaan tapauksista näy tai haittaa esitystä, jos sitä ei yleisölle kerro. Kappale oli ohi niin pian ja minä olin niin fiiliksissä. Tajuan vaan, että meillä oli kehässä ihan superhauskaa!

Sen lisäksi, että fiilis omasta suorituksestani oli loistava, myös kisapaikalla oli ihan mahtava tunnelma. Vaikka olen viettänyt agilitykisoissa monia tunteja, ja käynyt katsomassa muutamaa tokokoettakin, mitään tällaista en ole ennen kokenut. Kaikki paikallaolijat tietävät hyvin, että jokaista esitystä varten on tehty työtä, ja esityksesiä seurataan kasvavassa, kertakaikkiaan ihastuneessa tunnetilassa. Kehua ja kannustusta tulee ventovierailtakin ihmisiltä. Unohtamatta treeniporukan korvaamatonta tukea, Marjaanaa, Merjaa ja Ossia. Kiitos!

Esityksemme on myös tuomariston mielestä ollut tarpeeksi uskottava, ja en tahdo uskoa, kun luen lähtölistaa. Kyllä siinä meidän kohdalla on ihan selkeällä käsialalla, että KUMA. Siitäkin voi olla iloinen, että tekemisen ilo on saatu siirrettyä arvostelupapereihinkin asti. Ja tämän mahtavan tunteen rinnalla jännittäminen tuntuu jälleen kerran hyvin pieneltä, lähes olemattomalta asialta.

Laura Jalli: Hyväntuulinen ohjelma, pääosin hieno kontakti. Hyvä kehänkäyttö ja koira teki liikkeet hyvin. Hyvät pohkeenväistöt. (tekn. 80, tait. 80)

Hannele Parviainen: Hyvä kontakti. Tarkka ja tasapainoinen esitys. (tekn. 81, tait. 83)

Mirja Ovitz: Reipas iloinen esitys, jossa paljon HTM elementtejä, olisin kaivannut enemmän freestylea. Koiran ja omistajan iloinen yhteistyö mukavaa katseltavaa. (tekn. 85, tait. 80)

Yht. 163, KUMA ja neljän kesken jaettu 2. sija.

Katso video täältä.

Kuva: Seppo Jounio

Kuva: Seppo Jounio