Missä mennään?

Tämä ei ole tanssikilpailu. Jos tämä olisi tanssikilpailu, ei olisi puhettakaan, että saisin itse olla juontaja, jonka tarvitsisi vain osata muutama pyörähdys ja loput ajasta vaan höpöttää joutavia. En myöskään saisi olla opettaja. Lopulta päätyisin tähtioppilaaksi (vaikka tähteys on minusta yhtä kaukana kuin tähdet konkreettisestikin) ja minua opettaisi kaksi koiraa. Joudun joka viikko kilpailemaan itseäni vastaan. Tuomareita ei onneksi ole, koska on mahdotonta arvioida, kumpi koirista on opettaa minulle viikko viikon jälkeen enemmän. Ja suurin osa ”suorista lähetyksistä” menee tietysti täysin pieleen. Se on koiraharrastuksen luonne.

Omat tavoitteeni syksylle ovat täynnä odotusta. Huomenna on muun muassa ensimmäiset hallitreenit! Nuori Kaniini on keppejä ja muutamia muita yksityiskohtia vaille kisaava, ja vauhtiakin on sen verran, että oman ohjaamiseni puutteet näkyvät hyvin selvästi. Mutta toistaiseksi kuono kohti keppejä ja kuja kapeammaksi, kyllä ne saadaan valmiiksi ennen kuin hanki on maassa. Goldie taas parantelee polvilumpiotaan hyvällä menestyksellä, ja tänään se saisi aloittaa treenaamisen agikentällä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että parasta treeniä sille ovat edelleenkin pitkät metsälenkit – nyt se saa vaan spurttailla, kiipeillä ja hyppiä oman mielensä mukaan. Pikkuhiljaa radallakin näkee, miten kaikki sujuu kuukausien tauon jälkeen, ja jatkaa siitä, mihin jäätiin. Ja lisäksi vuoden kiintopiste on Goldien kanssa Messukeskuksessa joulukuussa. Ei suinkaan näyttelykehässä, sillä miksi juosta kehää kun voi tehdä jotain hauskempaa – ja vaikempaa; tanssia.

Kani auttaa Goldieta kuntoutuksessa roikkumalla pyllykarvoissa,
että tulee parempi lihastreeni...

On hassua puhua tavoitteista, kun ne ovat itselleni olleet aina vaikea käsite. Aloittaleva koirakko tuskin vielä suurempia suunnitelmiaan miettii, kuhan yrittää saada kaikki esteet valmiiksi, mutta jo alkeiskurssilta alkoi niin kutsuttu jakaantuminen tavoitteellisiin ja huvikseen harrastaviin. Jotenkin hassua, kun kyllähän ne tavoitteelliset tavoittelee nimenomaan siksi, että se tekee hommasta vielä hauskempaa. Itsekin ajattelin vain, että eteenpäin. Liian tosikkoa olisi ollut asettaa kunnon tavoitteet, menisi vaan kaikki hauskuus treeneistä.

Suunnitelma ehkä toimi, vähän aikaa. Kyllähän minulla oli selvästi tiedossa suoritustemme heikot kohdat, joita paransin parhaani mukaan. Teoriassa kuitenkin suunnitelma oli, että ei tavoitteita, ei epäonnistumisia. Käytännössä tämä ei tosiaankaan toiminut. Epäonnistumisia tulee ja niiden käsittely oli omalta osaltani onnetonta. Suunnitelmassa jokin meni pieleen. Jokainen tietysti treenaa ihan omien ajatuksiensa mukaan, ja mikä toisille sopii (vaikkapa päämäärätön hosottaminen kentällä), ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan. Itse olin kuitenkin ottanut homman paikoin ihan liian vakavasti – ja otan välillä vieläkin. Suunta on kuitenkin parempaan päin.

Oman suunnitelmani heikkous valkesi kirkkaana eteeni, kun luin Vappu Alatalon artikkelin tavoitteista uusimmasta Agi-fi -lehdestä (4/2011). Ilman kunnollisia tavoitteita tiedostamattomat ja hyvin epäselvät odotukset saivat vallan. Panin hommalle pisteen kirjoittamalla tavoitteet tekstimuotoon ilmoitustaululle. Ja katsos vain, ei se tehnyt minusta yhtään sen enempää tosikkoa, otsa rypyssä pakonomaisesti ja konemaisesti harjoittelevaa ”himotreenaajaa”. Se, että lähtee ulos sateellakin keppitreeneihin sen vuoksi, että ajattelee pääsevänsä joskus kisaamaan, ei tee hommasta yhtään vakavampaa. Vaan paljon paljon hauskempaa: Olipa taas niin hauskat treenit ulkona, onneksi mentiin, ja kohta varmaan saadaan ne kepitkin valmiiksi!