Maaginen saumaton yhteistyö

Koirakon tärkein ominaisuus ja koko koulutuksen perusta on ohjaajan ja koirakon välinen hyvä suhde. Mutta mikä oikein on hyvä suhde?

Ensimmäisen koiran kanssa suhde on jotain, mitä ei tule edes ajatelleeksi. Tottakai minun koirani on se ihanin ja rakkain, ja tottakai sillä on nimenomaan minuun erityislaatuisen voimakas suhde. Ja kyllä, kun kokemus ja toistensa tunteminen lisääntyi, Goldien ja minun välille syntyi vahva side. Toisen koiran tulo sai minut huomaamaan suhteen merkityksen. En tuntenut Kania lähimainkaan samalla tavalla kuin Goldieta, en tietenkään, sillä olihan Goldiella yli vuosi etumatkaa. Kani oli täysin erilainen, ja varsinainen kesyttämätön villikaniini. Odotin pitkään sellaista suurta hetkeä, jolloin kaikki loksahtaisi paikoilleen, ja tuntisin toimivani täysin harmoniassa myös tämän otuksen kanssa. Niin kutsuttu ”maaginen saumaton yhteistyö” tuntui lähinnä vitsiltä.

Nyt, ihan viime kuukausien aikana, tuntuu, että olemme Kanin kanssa oppineet toisistamme jo jotain. Onnistumisia tulee, ja Kanikin on hyväksynyt, että aina ei riehuta, vaan joskus kannattaa nauttia rauhallisista rapsutuksista. Mitään ”loksahdusta” ei ole tapahtunut, mikä on oikeastaan ihan hyvä, sillä omalla kohdallani kokemukset loksahduksista rajoittuvat ainoastaan konkreettisina Goldien polvilumpioluksaatioon. Suhde kehittyy ajan kanssa. Koiriin menee päivittäin kaikki liikenevä aika (ja joskus tuntuu, että sen ylikin). Enempää en siis voi tehdä, enkä myöskään vähempää, jos haluan suhteen kehittyvän. Omat koirani ovat viimeinen asia, mitä nään, ennen kuin nukahdan, ja ensimmäinen asia, minkä nään, kun herään.

Hyvän suhteen sanotaan olevan kaiken perusta, välttämätön työkalu saavuttamiseen. Siksi siitä tulee jotenkin sellainen mielikuva, että se on kaiken alku. Mutta eikö suhteen kehittyminen ala vasta, kun koiran kanssa aletaan tekemään jotain? Kouluttaminen, harrastaminen, leikkiminen, lenkkeily, kaikki asiat, mitä teen koirieni kanssa, opettavat minua ymmärtämään niitä paremmin ja niitä toimimaan minun kanssani paremmin. Voisi siis oikeastaan sanoa, että hyvä suhde on päämäärä, ja kaikki tekeminen vain väline, jolla sitä pääsee lähemmäs.

Kani rakastaa musiikkia. (: Aina jaloissa kun jotain soitetaan. Muistan, kun soitin sille ekaa kertaa pianoa; se nukahti pää pedaalin päällä... Toista oli Goldien kanssa... (se rupesi piipittämään...)

Mitä meille sitten nyt kuuluu? Oi voi, huonoa. Aikaa on vaan liian vähän. Tiedän, että jos me halutaan kepit valmiiksi ennen joulua (ja mahdollista lunta), pitäisi varmaan treenata puolet enemmän. Ja meidän keinuongelmalle en ole jaksanut tehdä mitään. Tiedän toisaalta kyllä, mistä aloittaisin... Pitäisi vaan aloittaa.

Koiratanssi sentään luistaa, ainakin toistaiseksi. Voi olla, että ei sitten enää, kun oikeasti ollaan siellä messarissa. Pakkohan mun on ollut treenata, kun joulukuu lähestyy hirveetä vauhtia. Joka tapauksessa, me oltiin viime sunnuntaina Goldien kanssa Lemmikkimessuilla tanssimassa. Rehellisesti sanoen improvisoin kaiken, halusin vaan hyvää rutiinia yleisön edessä työskentelystä, eikä silloin ole väliä mitä tekee, kuhan tekee jotain. Mutta Goldie oli tosi hienosti ja keskittyi hyvin isommankin hälinän keskellä.

Hitsit sentään, minähän se olen aina paasaamassa, että koiran kouluttaminen ei vie aikaa. Piste. Eli ihan suoraan voin sanoa, etten yksinkertaisesti vain ole nyt jaksanut treenata. Hyvä, että edes lenkkeillä. Kani tulee hulluksi. Kun saan hetken aikaa levätä, se kantaa leluja päälleni ja tökkii niillä minua. Ressukka.