Kaksi viikkoa sitten alkoi hallikausi. Ensimmäisten treenien aiheena oli - mikäs muukaan - kuin kontaktit. Tehokkaampaa tapaa lytätä treenejen aiheuttamaa innostustani ei voisi olla. Himmaa, himmaa, himmaa... Lisäksi Kani tulee A:lle erittäin epätaloudellisesti - tömähtää vaakasuoralla laakahypyllä kontaktipinnan yläreunaan niin, että kaikki vauhti menee. Miksiköhän tuotakaan ei ole kukaan muu koskaan huomannut? "Pientä viilaamista" sanoo Nina. Itse voisin alkaa vaikka itkeä.
Seuraavana päivänä sisuunnun, soitan Sennille (koiratreenaamisen 112 (: ) ja sanon, että nyt alan oikeasti treenaamaan kontakteja tai muuten tää oli tässä. Ja nytpä on sitten treenattu. Alku oli vähän hakemista palkkauksen kanssa, mutta suureksi yllätyksekseni namipalkka jonkin matkan päässä kontaktista (suom. huom. etupalkka) toimii. Virheen sattuessa voin olla avaamatta namiboksia. Aluksi tämä oli tärkeää, sillä Kani juoksenteli paljon myös kontaktin läpi, mikä kertoo paljon siitä, miten pihalla pieni eläin on ollut.Toissapäivänä testailin Kanin kontakteja ihan oikealla A:lla (ennen tätä ollaan treenattu omalla pihalla pikku-A:lla). Namipalkka pitää vaihtaa ehdottomasti leluksi, koska suoritusvarmuus löytyy jo, mutta draivia tarvitaan lisää. Yritän olla keskittymättä niihin asioihin, jotka menevät vielä pieleen - ruma tömäytys A:lle, harjan yli loppuun asti ryömiminen - ja olla iloinen niistä, jotka eivät; Kani pomppaa nopeasti 2on2offiin alas päästyään eikä hidasta vauhtia, vaikka jäisin ihan kokonaan taakse, kun etupalkka odottaa kontaktin jälkeen.
A:lle tulosta, rumasta laaka-vaaka-tömäytyksestä, juteltiin lisää eilen. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi speedbumpit tai länget. Treenaaminen tuntuu niin masentavalta, kun koira on päässyt kenenkään huomaamatta tekemään virhetoistoja koko pienen agilityuransa ajan. Mutta ei kai tässä muutakaan voi.Muuten viikkotreenit ovat sujuneet aika mukavasti. Aina välillä huomaan kisaavani treeneissä sen sijaan, että vetäisin itseni kunnolla mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta ainakin olen tietoinen asiasta. Kyllä tästä kisailemaankin pian päästään.
Momokin on päässyt treenaamaan. Ei, en ole oikeasti antamassa sitä pois. (: Omituista, miten hämmästynyt itse olen koiran itsenäisestä etenemiskyvystä nyt, kun treenaan sitä. Ehkä treenaan yhtä lailla itseäni uskomaan siihen, että voin luottaa koiraan ja antaa sille enemmän tilaa. Kontaktitkin ovat aika hyvällä mallilla kisojen jälkeen vaadittavaa hienosäätöä lukuunottamatta. Momon kanssa toimiva palkkasysteemi on löydetty aikoja sitten: namietupalkka ja tarvittaessa targetti merkkaamaan oikeaa paikkaa.
Palkkauksen kanssa on vielä vähän miettimistä. Namipalkka on paras, mutta olisi kiva, jos saisin Momon vielä innostumaan repimisestäkin tai vähintään juoksemaan tennispallojen perässä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nyt saada meidän vanha systeemi pois; se, missä koira haukkuu ohjaajaa radalla ja ohjaaja haukkuu koiraa radan jälkeen. (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita. (: