Marraskuun mietteitä

Hyvästi ulkotreenit...

Tällä hetkellä meillä on kotona yksi kiimainen läähättävä tyrkky ja toinen leluja ympäriinsä kanniskeleva valeraskas piipittäjä. Taas vaihteeksi elämään on siis mahtunut paljon myös koiratonta menoa, kuten aivan ihana viikonlopun projektityökeikka, synttärien juhlimista ja esseekirjoitusta pikkutunneilla. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka olen viihtynyt lukiossa paremmin kuin hyvin, niin alkaa olla kyllä jo aika lähteä pois. Minne, se on vielä vähän auki.

Kanilla on tosiaan nyt juoksu. Me ollaan nyt treenattu itsenäisiä kontakteja sisällä ison kirjan päällä ja avokulmia takapihalla. Toiveissa on huomattava parannus keppiosaamiseen juoksutauon aikana, ja siitä sitten taas kontakteille päänsärkyä potemaan. Niiden suhteen mulla on muutama idea, mutta on ehkä parempi, etten kirjoita niistä ennen kuin olen oikeasti kokeillut.

Momo on ollut nyt tuuraamassa Kania kaksissa viimeisissä ratatreeneissä. Niin kiinni se ei sentään ole “vauvoissaan”, ettei aksaamaan lähtisi. Viime viikolla, kun Goldie oli ekaa kertaa, koutsimme Nina luuli varmaan puolen treenin ajan, että mulla on Kani. :D Kyllä se Momokin sitten ihan reippaasti painelee. Kai nämäkin voi sitten oikeasti mennä sekaisin, jos ei tunne…

Perusongelmat Momon kanssa on juuri niitä, jotka olen jo itse tunnistanutkin: en anna tilaa, varsinkaan putkilla ja takaakierroissa, enkä välillä malta odottaa keppejä loppuun. Erityisen turhauttavaa on, kun olen välillä oikeasti toivottoman paljon liian ajoissa. Sitä kyllä tapahtuu usein Kaninkin kanssa. Tiedän, että kyse on ennemminkin ohjaustyylistä (kumpikin koira tekee hyvin yksin, joten lähetän ja juoksen edelle) kuin siitä, että mulla olisi hitaat koirat ja olisin itse tosi nopea. Silti tekisi mieli nähdä, miten pärjäisi jonkun ihan järkyttävän tykin kanssa, tai ainakin kellottaa se satanen ja todeta, ettei tosiaan kannata vaihtaa pikajuoksijaksi.