Poni-Kani

Kerran hevosihminen, aina hevosihminen. On ymmärrettävää, että olen enkkuvilttien vietävissä. Olen ollut tyytyväinen, istuu hyvin ja on kätevä. En muista kuinka kauan olen etsinyt paksua villalointa.

Silti, olisi ehkä voinut armahtaa koiraa. Koiralla, jonka nimi on Kani, on tarpeeksi identiteettiongelmia jo valmiiksi.

Elämä täällä rullaa aika normaalisti. Hiihtoloma aloitettiin aika mahtifiiliksillä, kun napattiin Kanin kanssa toinen LUVA (muutama huono valssi ja himmauskontakti, mutta yleisfiilis tooosi hyvä; sij. 2) ja melkein se kolmaskin – sikahyvä rata, mutta kielto viimeiselle esteelle, omaa huolimattomuuttani tietenkin. Vähän ärsytti kyllä. :) Onneksi medikakkosissa femmakin on hyvä tulos (sij. 3)...
(Tästä tuli muuten mieleen, että jos sijoituksia mielii, niin kannattaa olla medikakkosissa ja Joensuussa. Vajaa pari vuotta sitten kisasin siellä Goldien surkeimmat kisat ikinä; tulokset 15,50 ja 20,09, sijoitukset 1. ja 2. :DD)

Mutta parasta oli, että meillä oli Kanin kanssa ihan älyttömän hauskaa. Varmaan paras fiilis ikinä. :))

Myös ystävämme Myy-bortsu ja Eevis aloittivat samaisena aamuna kisauransa. Huisia! Oli kyllä pitkä ja ihana päivä, kiitos loistavasta kisaseurasta! ♥

Loppuviikon olinkin sitten tekemättä mitään. Hyvä loma, hyvä minä. Hiihtoloma on kuitenkin nyt historiaa, ja raataminen alkaa jälleen.

Tästä viikonlopusta alkaa myös seuraava kisaputki. Tai ehkä pikemminkin jatkoa kevään kisaputkelle. Koiraa kohtaan kisoja ei toisaalta tule tälläkään tahdilla kovin paljon, kun viikonloput jakaantuvat koirien kesken tasan. Ohjaajalla on sitten vähän kiireisempää, mutta ylirasittuneista agilityohjaajista en ole kyllä koskaan kuullut.

Oon miettinyt vähän viime aikoina, millaista todella olisi kisata kahden koiran kanssa samassa luokassa. Ajatus kuudesta startista päivässä tuntuu hurjalta, kun kahdenkin jälkeen voi olla jo ihan väsynyt... Jos fyysisesti jaksaisikin, niin toi henkinen kantti ei oikeen kuulu mun vahvuuksiin. Asenne on ehdottomasti käsittelylistalla.
No, mutta huomenna Goldien kanssa suunnataan siis - vielä toistaiseksi ilman Kania - Suomen Las Vegasiin eli Turkuun.
Olen luottavaisin mielin. Mitään paineita ainakaan ei ole; what happens in Turku, stays in Turku.

Melkein unohdin - niin mun pieni vauvani on nyt sitten kolme vuotta! Sen ehkä vielä sulatan, mutta nyt täytyy alkaa työstää sitä ajatusta, että Goldie täyttää tänä vuonna viisi. Hyi kamala. Miksei me voida olla nuoria ja hölmöjä koko loppu elämämme?

Ainakin toinen noista on onneksi mahdollista. :)

Kani 16.4.2010. Ihana pentu, ihana koira...! Sieltä se vauvakuume sitten tulee...

Treenejä & kisoja

Viime viikonloppu oli jälleen täynnä koirankarvoja. Perjantaina oltiin treenaamassa kokoonpanolla Kani ja Naku. Kanille tuli aika simppeli treeni, kun pöllähdin hallille mitään etukäteen suunnittelematta. Mutta hyvä treeni tulikin, keppejä ja putki-A-erottelua. Kepeillä päällejuoksut ja valssit keppien jälkeen jees, persjätöt eivät ole vielä kisakunnossa. Putki-A-erottelu on vielä vähän lapsenkengissä, mutta olen tämänhetkiseenkin tilanteeseen tosi tyytyväinen. Saatiin paljon onnistuneita toistoja, ja toivon mukaan oppimistakin tapahtui.

Lopuksi kasasimme vielä kentälle lyhyen radan ja laitoimme koirat vaihtoon. Pääsin testaamaan ekaa kertaa agitaipaleensa alkupuolella olevaa Nakua, ja on se kyllä hieno! Lupauduin heti radan jälkeen varaohjaajaksi, jos joskus tarvetta tulee. (; Tässä vielä Sennin ja Naken eka rata:

Lauantaina olin kisaamassa - neljättä viikonloppua putkeen - nyt vaan vaihteeksi Goldien kanssa. Ennen kisoja käytiin muuten kurkkaamassa Kimin pentuja, aivan ihanaisia pikku bortsupalleroita... ♥ Ei silti tullut hurjaa pentukuumetta, huh. Nämä kaksi on mulle ihan tarpeeksi tällä hetkellä... Vai...?

Kisat meni huonosti. Meidän meno oli kyllä melko pohjanoteerausta, ja jos radoista voikin löytää hyviä juttuja, niin oma asenne rypi taas niin pohjamudissa. Tuloksina siis 3 x hyl. Goldie teki oikeastaan ihan hyvää, rehellistä jälkeä – jos unohdetaan se lentokeinu (liian pehmeä käskytys?) ja kahdet kepit, jotka jäi kesken (??!). Itse nuokahtelin siellä väsyneenä ja tein tyhmiä ohjausmokia.

Mietin, mitä tästä pitäisi oppia. Ehkäpä...

A) Ei väsyneenä kisaamaan.

B) Yhdet hyvän fiiliksen ratatreenit alle joka kisoihin voisi olla paikallaan? Ne auttaa hurjasti Kani-moodista pois siirtymisessä ja hyvän, varman fiiliksen saamisessa.

C) Aina ei voi onnistua.

Jos Momo-kullan kanssa menikin huonosti, niin Kanin treenailut kisapaikalla antoivat iloa. Kontaktit alkavat vihdoin näyttää siltä, miltä niiden pitäisikin. Viikkoa aikaisemmin kisailumme Liedossa vaikuttivat tähän. Edellisen kerran ATT:llä supersurkeista kontakteista tuskastuneena lähdettiin uudestaan Turkuun kokeilemaan onnea, ja kannatti – koira liikkui paljon paremmin ja oli paljon itsevarmempi. Tyhmiltä ohjausmokilta ei tietenkään vältytty, mistä kaksi ekaa hyllyä. Toisella hylyllä Kani vielä varasti A:lta, mikä kertoo kontaktien epävarmuudesta kisoissa. Olikin hyvä, että pääsin uusimaan sen hylyn päälle ja palkkaamaan putkeen, sillä viimeisellä radalla kontaktit sitten toimivatkin. Sieltä napattiin myös eka LUVA kolmosia kohti. Ja oli muuten Kanin ekat kisat kakkosissa. (:

Tämä viikko onkin sitten mennyt lenkkeillen, kiitos koeviikkojen antamien vapaapäivien. Kanin vakiagitreenit meni muuten ihan älyttömän hyvin, oli tosi hyvä fiilis ja kerrankin juoksin itseni ihan hikeen. Kanikin liikkui, kun oma asenne oli kohdillaan. En ole oikeastaan viime aikoina niinkään työstänyt asennetta, vaan fiilis on syntynyt pelkästä ajatuksesta, että nyt treenataan ja kisataan aktiivisesti ja kunnolla, ja kuinka hauskaa se on. Omaan vireeseenkin vaikuttaa niin paljon asioita, joihin ei oikeastaan niin paljon voi itse vaikuttaa; stressi, univaje jne.

Kani teki myös tosi hienoja puomeja, ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että ehkä tämä kontaktiongelma on jotenkuten selätetty. Vastaisuuden varalle avain ratkaisuun taisi olla hyvän fiiliksen ja hyvien kontaktien yhteyden löytäminen, lisättynä tietysti oikeanlaiseen palkkaukseen ja oman koiran kuuntelemiseen.

Perjantaina oltiin myös jälleen treenaamassa, kokoonpanolla Kani, Naku ja Myy. Oli kyllä niin hauskaa, juuri sopivasti väsyneellä porukalla...! Innostuin treenaamaan Kanin kanssa vähän tokoakin, ja oikeasti, oon kyllä niin pitkään miettinyt, että voisi sen vinon seuraamisen ainakin korjata. Nätisti vierellä seuraava koira on iloksi ihan arjessakin.

Tehtiin simppeliä kontaktirataa, ja kontaktit tosi hyviä. Mun pitää vaan muistaa rytmittää oikein niin, etten pysähdy Kanin kanssa yhtä aikaa ja vahvista sen kiinnittymistä mun liikkeeseen. Yritän iskostaa sen päähäni ja muistaa treeneissä. Lopuksi vähän haastavampia avokulmia, jotka oli vakitreeneissäkin vähän rempsallaan. Treeniä tarvitaan edelleen lisää niihinkin.

Ylös agilitykaamoksesta

”Nobody said it was easy, no-one ever said it would be this hard.

Oh take me back to the start.”

Totuus on se, että oikeasti meidän agiharrastus on ollut hengityskoneessa kiinni jo aika pitkään. Hyvin mahdollisesti jopa koko edellisen vuoden, huh. Heräsin yhtenä päivänä olemaan rehellinen itselleni; olen jo niin pitkään tasapainoillut sen kanssa, että ottaakko vai jättääkkö. En halua harrastusta, jossa olen mukana vain puoliteholla. Agility ei ole hauskaa puoliteholla, kuten olen saanut todeta. Se ei tarkoita sitä, että agility on hauskaa vain, jos niska limassa treenaa eikä koskaan tee mitään muuta. Se tarkoittaa sitä, että on oikeasti innoissaan siitä, mitä tekee.

Joten aion siis kokeilla jotain uutta. Yritän rakentaa motivaatiotani takaisin sisältä päin. Innostusta voi ruokkia vain tekemällä, eikä motivaatio palaa, jos sitä vain jää odottelemaan. Haluan takaisin sen agilityn, mitä se on minulle joskus ollut – ei pelkkä harrastus, vaan elämäntapa. Jotain, joka antaa energiaa, hyvää oloa ja jaksamista, ruokkii terveitä elämäntapoja, kannustaa saamaan jotain aikaan ja tuntuu niin omalta. Jotain, joka yhdistää minut koiriini – meidän juttu. Se tässä on parasta.

Toimintasuunnitelma pähkinänkuoressa:

1. Kisaan molempien koirien kanssa aktiivisesti (ainakin kevään, siitä katsotaan sitten eteenpäin). Tämä on ainoa ratkaisu, joka tekee meidät kaikki onnellisiksi. Ja muutenkin, sekä Kanilla että Goldiella on minulle niin paljon annettavaa, että olisi hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä.
2. Aivo- ja paperiagilitya. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontainen tapa jäsentää ajatuksia, auttaa löytämään olennaiset asiat ja keskittymään niihin. Kirjoittamalla varmistan myös sen, etten unohda tavoitteita. Työn alle muun muassa;

• Omatoimisiin treeneihin treenisuunnitelmat
• Treenimuistiinpanoja tarpeen mukaan ja treenattavien asioiden ”to do”-listauksia
• Tavoitteet joka kaudelle ja pohdintaa niihin pääsemisestä
• Ennen jokaisia kisoja kisakohtaiset tavoitteet ylös
• Jokaisten kisojen jälkeen pohdintaa; fiilikset-hyvää-parannettavaa
• Suurempien ongelmien (esim. kontaktit) kohdalla enemmän paperityötä ja ongelman ratkaiseminen suunnitelmallisesti

3. Aikaa koirille. Pitkiä lenkkejä, temppuja, leikkejä ja rentoutumista. Agility on vain osa kaikesta siitä ihanasta, mitä arki koirien kanssa tuo mukanaan.

Koen itse, että suurimmat ongelmani agilityssa tiivistyvät tavoitteisiin. Aina vaan niihin tavoitteisiin... Selkeät tavoitteet ajavat minut treenaamaan ilman tuskailuita, ja niiden avulla pystyn keskittymään kisoissakin paremmin rataan. Tuntuu, että ongelma on se, että olen pitkään yrittänyt kieltää tulostavoitteeni. Kunnianhimoisuudessa ei ole mitään pahaa, kun se ei jyrää kaiken muun päälle. Ja lisäksi omat tavoitteeni eivät muuten varmaan edes ole niin korkeat, että minua voisi kutsua kunnianhimoiseksi. Kun hyväksyn, että tulostavoitteita on, voin myös oppia elämään niiden kanssa ja saada keskittymisen kisoissa tehtävään. Lisäksi järjestelmällisyys on kisojen ohella vaikuttanut suuresti myös koulujuttujen aikaansaamiseen...

Muuta epämääräistä & hajanaista

Blogin uusi ulkoasu

Aloitin samalla myös blogin elvyyttämisen. En ole ihan varma, mikä blogin rooli tulee tulevaisuudessa olemaan, sillä aion siirtää paljon treenipäiväkirjatyylisiä tekstejä omiin yksityisiin muistiinpanoihini, mutta kai tänne silti jää kirjoitettavaa. Uusi otsikkokuvakaan ei ehkä ole kaikkein osuvin, sillä tajusin vasta nyt, että siinähän on Kani ihanassa pitkässä puuhkaturkissaan. Jos turkin kasvu pysyy samanlaisena, kynitty Kani saa täyden karvavuorensa takaisin arviolta joskus parin vuoden päästä...

Autistilapsesta läheisriippuvaiseksi

Blogin ulkoasua päivitellessäni tulin myös lukeneeksi koirien omia sivuja. Kanin sivulta löytyi mm. seuraava lainaus: ”Kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin olla rapsuttamatta sitä, kun se tuli kainalooni nukkumaan ja ylipäätään ymmärtää, ettei päiväunet tai pitkät rapsuttelutuokiot ole Kanin juttu. ” Ainakin Kanin sivu on siis aika perusteellisen päivityksen tarpeessa, sillä otuksesta on tullut varsinainen pehmoeläin. Ei ainoastaan, että se tunkee väkisin sänkyyn, vaan se myös haluaa, että sitä rapsutetaan ja halitaan (!). Pehmo mikä pehmo.

Kisaflow kylmägeelillä

Goldien vuoden ensimmäiset startit kisailtiin lauantaina 12.1. Ojangossa. 4 kk kisatauon jälkeen avasimme tulostilimme nollalla.(: Valehtelematta taisi olla paras ratamme ikinä. Muilta radoilta hylky ja kymppi, mutta niilläkin radoilla paljon hyvää. Sain kisoihin tosi hyvän asenteen ja fiilis pysyi loppuun asti, mikä oli erityisen haastavaa kipeän nilkan takia. Selvittiin! Tästä on hyvä jatkaa. (:

Nollaradan videointi (tietysti) epäonnistui, mutta kyllä tätäkin kelpaa mielestäni katsella... (:

Nallesta eroon

Goldien palkkauksessa on muuten tapahtunut räjähdysmäinen muutos. Sen voi nykyään palkata myös taisteluleikeillä, mitä en olisi ikinä voinut uskoa. Aluksi leluksi kävi vain vanha pehmonalle, jonka toinen jalka on amputoitu ja pää puoliksi irti (ulos pursuavat vanut pitää muistaa keräillä kentältä treenin jälkeen), mutta nykyään palkaksi käy myös alun perin Kanille ostettu Berran narulelu, johon on punottu karvaa sisään. Hieno Momo!

Pitkästä aikaan ryhdistäydyin myös koirien lihashuollossa. Kani oli tapansa mukaan pysynyt hyvässä kunnossa, samoin kuin Goldie siltä osin, kun sitä sai hierottua. Uudet ihmiset on aina jänniä, toivottavasti saadaan sitä vähän rennommaksi jatkossa.

KANIINI KAKKOSIIN!!

Lauantaina 19.1. suuntasimme auringonnousun aikaan Janakkalaan Kanin kanssa metsästämään viimeistä luvaa. Pakkasta oli -26°C, ja lämmittely sujui lähinnä kolmella jalalla pomppien. Surkein kisakeli ikinä. Ajattelin ennen rataa, että jos nyt saadaan nolla, niin ei tarvitse jäädä tänne potemaan huonoa omatuntoa huonoista lämpistä, vaan päästään niin pian kotiin kuin mahdollista. Kannatti. Päästiin siis lähtemään heti ekan hyppärin voittonollan jälkeen. (: Ei mikään ihmeellinen rata, eikä mitenkään ihmeellistä ohjausta multakaan, mutta ainakin koira liikkui ja aikakin oli sen mukainen. Hieno Kani!♥