Kevät, kesä ja flow

No huuh huh. Jos tällä blogilla jotain lukijoita joskus oli, niin ne on varmaan pudonneet tässä epäaktiivisuuteni myötä täysin pois. En todellakaan tiedä blogin tulevaisuudesta, mutta kun on kiire, olen ennemmin menossa kuin istun ruudun äärellä. Nyt ollaan lomalla, niin ehkä blogillekin irtoaa hetki. Sitäpaitsi ulkona sataa kaatamalla. Ja viikonloppuna SM:t...! Sormet ristiin, ettei tarvitse huomenna luistella märällä nurmella.

Todellakin, agilityn osalta kevät on mennyt ihan tosi hyvin. Goldie sai kuin saikin puuttuvat SM-nollansa, vaikka kevätkauden kisatavoitteemme oli alunperin vain kolme nollaa. Otan Momon kanssa paljon rennommin nykyään. Kun se on vähän sellainen, että saattaa tehdä jotain ihan hölmöä radalla jos ei keskity. Ennen suoraan sanottuna vitutti. Nykyään naurattaa. :) Koska se on oikeastaan aika hauskaa. En vaan ole koskaan tajunnut sitä, mutta nykyään, jos harmittaa, voin vain ajatella, että onhan mulla Kani.

Ja mitä Kaniin tulee, niin ♥. Ekat kisat kolmosissa meni ihan mun jännityksen piikkiin, mutta sen jälkeen saatiin sekä SM- että MM-karsintanollat kasaan kolmista peräkkäisistä kisoista, mikä tuntuu aika hurjalta. Kania on yksinkertaisesti kiva viedä. Paljon on vielä kehitettävää, mutta on myös paljon sellaista, josta voi olla iloinen. Taannoinen kontaktikriisi on jossain mieleni perukoilla – kisoissa olen vaatinut kontaktit loppuun asti, ja nyt mietinnän alla on, mitä seuraavaksi tehdään ja miten. Mutta palatakseni tähän kevääseen, niin musta on ihanaa, että tulokset on oikeesti tulleet hyvän fiiliksen kautta. Että meillä on oikeasti ollut järkyttävän hauskaa kisoissa. On todettava, että kahden koiran kanssa kisaaminen sopii mulle täysin, kun on koko ajan jotain tekemistä.

Tässä Kanin kevään ratoja. Viimeiset näkyvät tosi huonosti...

Itse olen ainakin täysin fiilisagilitaaja, mikä on käsittääkseni aika yleistä. Hassua sinänsä, mutta luulen, että fiilikseen on vaikuttanut myös osaltaan lukion psyka4 -kurssin antamat ajatukset. Melkein kaikki agilityihmiset puhuvat flowsta, mutta en ollut tajunnut, että ilmiö on ihan oikeasti tiedettä. Esim. yksi aika hyvä artikkeli löytyy täältä.

Virtaus syntyy todennäköisimmin

- kun toiminnalla on tavoite - kun toiminta on haastavaa ja edellyttää taitojen kehittämistä - kun etenemisestä suhteessa tavoitteeseen on mahdollista saada palautetta ja onnistuminen näyttää todennäköiseltä

- kun toimintaan on mahdollista keskittyä voimakkaasti ja unohtaa hetkeksi elämän huolet ja murheet - kun epäonnistumista ei tarvitse pelätä ja syntyy tunne tilanteen hallinnasta - kun itsetarkkailusta on mahdollista luopua ja suunnata energia itse toimintaan

Lähde: Lukion psykologia 4. Mira Karrach ja muita. 2007. Otava.

Niinpä, kuullostaa ihan agilitylta. Aloin miettiä, mitkä tekijät sitten estävät flowni – mitä minun pitäisi parantaa, jotta saisin himoitsemani virtauksen. Oikeastaan vain toiseksi viimeinen kohta nousee ylös. Pelkäänkö epäonnistumista? Tuntuuko, että hallitsen tilanteen? Tottakai olen käynyt tätä ennenkin läpi, mutta nyt kaikki tuntuu paljon yksinkertaisemmalta. Haluan flown. Miten saan sen? Yleensä psyykkinen valmistautumiseni saa aivoni ylikierroksille, ja lopulta psyykkisesti suoritukseni pilaa se, että ajattelen liikaa.

Ehkä se sitten todella vaikutti, että kun aloin ajatella, että todella hallitsen tilanteen ja epäonnistuminen on okei, olo tuntui rennommalta. Negatiivista jännitystä voi muuttaa positiiviseksi – nykyään, kun jännitän, ajattelen sitä innostuksena. Sitähän sen pitäisi olla; odotusta siitä, että pääsee radalle, koska siellä on upeaa. Jännitämme vain asioita, joilla on meille merkitystä. Uskon nykyään myös paremmin itseeni. Se ei ole sitä, että ajattelee, että nyt me saadaan nolla tai että kuhan mennään, ihan sama mikä tulos. Se on sitä, että tietää, että nollan saaminen on täysin mahdollista.

Ajatusmyrskyn lisäksi säännölliset juoksulenkit ovat alkaneet tuntumaan kunnossa. Omassa agilityssani ainakin juokseminen on usein se juttu – ja halusin eliminoida taas yhden tekijän, fyysisen väsymyksen, flowni tieltä. Tuntuu, että jaksan nykyään paremmin, ja koko keho tuntuu vahvemmalta. Suosittelen ihan ihan kaikille. Olen itse maannut sohvalla monta vuotta ja vain haaveillut siitä, että jaksaisin juosta edes kymmenen metriä hengästymättä hulluna. No, pari viikkoa sitten oltiin kavereiden kanssa Naisten kympillä, ja juoksin elämäni ekaa kertaa kymmenen kilsaa! :) On helpompi myös arvostaa kehoa, kun tietää, mihin se pystyy.

Huomenna sitten, elämäni ekat SM:t. Toivottavasti on hauskaa! :)

Hyvät ja huonot uutiset

Hyvät ensin: Kani nousi 3-luokkaan viime sunnuntaina Janakkalassa nollavoitolla. Tätä on odotettu, välillä kauhulla ja välillä innostuksella. Ekat startit kolmosissa on jo lauantaina... Tällä hetkellä fiilis on ainakin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Tämän kauden tulostavoite on ainakin nyt Kanin kanssa saavutettu, ja on kiva testata välillä kisaamista ilman paineita. Onnistuukohan?

Ennen nollaa ehdittiin tehdä yksi hyllyrata, jossa tein ihan älyttömän tyhmiä mokia. Ehdin jo ajatella, että kiva, tästä se hyllyputki sitten alkaa, mutta toiselta radalta tuli sitten onneksi se kaivattu nolla. Sekin oli tosin vähän hilkulla, puoli rataa oli sellaista varmistelua ja teen jonkun ihme vekkisysteemin ennen toisiksi viimeistä hyppyä. Kani ei onneksi lähtenyt sekoiluuni mukaan, luojan kiitos. En kyllä kehtaa mitään videota laittaa moisesta sähläyksestä. Koko radassa tyytyväinen olin vain yhteen flippiin, joka oli multa mielestäni yllättävän fiksu veto. Mutta hei, sentään jotain! :)

Tuloksellisestihan meidän kevät on ollut aika hieno. Neljät kisat, kahdeksan starttia, neljä nollaa. Suoraan sanoen ei kyllä tunnu siltä. Voi olla, että juoksutauolla on jotain vaikutusta myös, mutta ei tunnu, että olisi vieläkään saanut kunnon kisarutiinia. Ehkä se tästä vielä.

Jännittäminenkin on niin ärsyttävää, siis kolmen viikon kisatauko – kokonaista kaksi viikonloppua ilman kisoja – ja olen ihan kipsissä. Yleensä olen ajatellut, että saatan jännittää paljon ennen starttia, mutta radalla siihen ei ole aikaa, mutta en ole enää sitä mieltä. Jännitys todellakin näkyy myös radoilla, ihme sähläystä ja jotain niin outoa rytmitystä. Goldien kanssa vielä pahemmin, kun mulla on enemmän aikaa sählätä.

Eikä tässä vielä kaikki. Viime viikon tiistaina oltiin jälleen Agilityakatemialla treenaamassa Sennin ja Moonan kanssa, ja sieltä alkoi järkyttävä kontaktiketutus. Radassa oli kohta, johon koiralta vaadittiin kontaktille vähän itsenäisyyttä, ja siitähän se sitten alkoi. Kani on toivottoman kiinni mun liikkeessä, ja toistaiseksi en ole vielä keksinyt, millä ratkaisen tämän ongelman.

Tämähän ei tosiaan ole mikään meidän ensimmäinen kontaktikriisi. Sain kontaktit alun perinkin toimimaan sillä, että lopetin niiden treenaamisen. Siinä on paljonkin järkeä: hyvä fiilis → hyvä kontakti. Eli hauskaa ratatreeniä, nopeita vapautuksia ja paineetonta menoa – ehdottoman paineetonta menoa – siitä on meidän pehmoeläimen kontaktit tehty.

Joten kontaktien hinkkaaminen kesken ratatreenien on siis ehkä pahinta mitä voi tehdä. Mitä useampi toisto, sitä suurempi ketutus ja sitä huonommat suoritukset ja sitä vireettömämpi ja paineistuneempi koira. Tuplaketutus tuli siitä, että ratatreenit on nimenomaan niitä, joilla fiilis, vire ja flow saadaan nousemaan, ja ärsyttää, kun en vaan juossut varmistamassa koiran kanssa.

No, aina ei voi mennä hyvin. Toisia on siunattu pitkällä pinnalla ja tosia ei. Ehkä tästä seuraa jotain hyvääkin, jos nyt todella keksin, miten saan koiran kontaktille ilman minua. Keskiviikkona ratatreeneissä onnistuin sentään keskustelemaan asiasta ilman hermojen menetystä. Sen jälkeen listailin hulluna eri vinkkejä paperille ja mietin, mitä kaikkea voisin ainakin kokeilla. Perjantaina aloitin testailun. Se oli vähän sellaista, että vähän sitä ja vähän tuota ja mikään ei oikein toimi. No, ideat ei ainakaan pääse ihan heti loppumaan. Onneksi ainakin Goldie juoksee kontaktille ihan täysillä namitargetin kanssa, hieno hölmö Momokulta. ♥

Goldien avokulmiin saatiin kanssa muuten ihan superhyvä vinkki Anne-Marialta. Avokulmat on Goldien kanssa niin rempallaan kuin vain voi, ja se luiskahtaa helposti ei vain kakkosväliin vaan joskus jopa puoleen väliin keppejä. Mutta niin, hihna kiinni toiseen keppiin estämään pääsy mihinkään muualle kuin ekaan väliin. Kiva, kun joku vinkki vaihteeksi toimii... :)

Talvipäivittelyä

Eipä ole taas hetkeen tullut kirjoiteltua, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun on niin ihania talvikuvia koirista, ja jos odotan näiden kanssa vielä hitusenkin kauemmin, saan nämä blogiin vasta kun kevät on jo vienyt kaikki lumet. Eipä sillä, että olisi mitään ihmeellistä kirjoitettavaa. Kani aloitti kaksi kuukautta myöhässä olleen juoksunsa, ja viimeisen nollan metsästäminen lykkääntyi siis ensi kuuhun. Goldie on kulkenut mukana viikkotreeneissä, ja Kani-raukka jää kotiin sydäntäsärkevästi häntä pörröllä. Viime viikolla päästiin onneksi Agilityakatemialle treenaamaan, ja Kanikin pääsi juoksemaan kunnolla. Oli kyllä tosi hauskaa pitkästä aikaan, just tällasta törkkäystä mun agifiilikseni olikin jo vähän kaipaillut.

Goldien kanssa viikkotreenit on vähän tympineet. Tuntuu, ettei mulla ole yhtään otetta enää koko koiraan. Oli meillä tässä parit kisatkin, mutta fiilis on ollut aika laimea. Ei nyt mitään ihan pohjamutiakaan olla kuitenkaan pöyhitty, Turusta saatiin yksi nolla ja Kirkkonummellakin tuli nolla, tosin yliaikaa 0,56 sekuntia. Sen voin (onneksi?) kyllä laittaa kontaktille himmaamisen piikkiin. Totta puhuen en yhtään tiedä, mitä olen Goldien kanssa tekemässä. On ärsyttävää, kun ei ole mitään selkeää tulostavoitetta, mihin järjestelmällisesti pyrkiä. Pitäisi varmaan keksiä sellainen.

Ongelmahan tällaisten ei-niin-tykkien kolmosluokkaan jämähtäneiden koirien kanssa on se, että tuntuu, ettei mitään niin hienoa ja upeaa ole enää saavutettavissa. Sen kun mennä kohelletaan. Eihän siinä mitään pahaakaan ole, mutta agiharrastuksen särmä jotenkin vähän menee. Oikeasti mun pitäisi varmaan taistella itseni eroon noista ajatuksista.

Joka tapauksessa on ihana katsella, miten Goldiekin nauttii saadessaan taas olla hetken mun ykkösvalintani. On meillä molemmilla oikeastaan tosi hauskaa. Millekään varhaiseläkkeelle en ainakaan sitä suostu pistämään, vaikka kuinka hermo menisi. Sen verran (ja paljon enemmänkin) olen kuitenkin velkaa sille koiralle. (Muistapa tuo sitten taas kun se jättää taas kepit kesken eikä suostu korjaamaan...)

Ihana hömelö.

PS. Ihaannaaa pikkuriiviö Muusa-vauvva on kotiutunut! <3