Jep, me ollaan vielä hengissä, tämänkin jälkeen. Olisipa ollut helppoa kiikuttaa koiraa vaan ympyrää jossain näyttelykehässä, mutta luojan kiitos minulle on siunaantunut koiria, joille pitää keksiä hauskempia harrastuksia!
Lauantaina kävin keräämässä jännitystä katsomalla päivän HTM:t, ja tosi upeaa katseltavaa oli varsinkin AVO- ja VOI-luokan koirakot. Unohtamatta tietenkään mahtavia Senniä ja Moonaa, jotka suoriutuivat alokkaassa upeasti! Tuli kyllä tosi hyvä fiilis lauantailta.
Sunnuntai alkaa surkeilla yöunilla. Heräilen koko ajan muistaen asioita ( ”Voi apua, niin se häkkikin pitää muistaa ottaa mukaan!”, ”Voi hitto, Kanin rokotustodistukset ei oo pakattuna” jne.) ja lopputulos on se, että nukun pommiin. Ihana äiti pelastaa tilanteen käyttämällä koirat sillä aikaa kun itse sinkoilen ympäri taloa. Jotain hyvääkin, että jännittää ei ehdi, kun on kiire. Ajoissa ollaan kuitenkin paikan päällä, ja vien Goldieta kehään virittäytymään fiiliksiin. Ottaa herkästi häiriöitä, mutta se nyt ei ole meille mitenkään epätavallista. Kuitenkin pitää hyvin kontaktia.
Koko aamun kasvaa sellainen valtava pahanolon tunne. En pysty seisomaan pitkiä aikoja mutten toisaalta tahdo jäädä paikallenikaan. Minimaalinen nukkuminen ja syöminen eivät tietenkään ainakaan yhtään paranna oloa... En tosiaankaan tajua, että kun sanotaan, että jännityksen pitäisi pienentyä esiintymiskokemusten lisääntyessä, niin itse jännitän kerta kerralta vain enemmän. Olo on niin kertakaikkisen hirveä, että totesin, että tämän jälkeen ei kyllä enää ikinä kisata. (Jonka tottakai kumoan nyt jälkeenpäin, vaikka ymmärränkin tauon olevan tarpeen.) Kun sitten meidän vuoro tulee, tuntuu kuin olisin jossain todella huvittavassa ja epätodellisessa unessa.
Messarin iso areena (halli 1) on kyllä haastavin esiintymispaikka, jossa olemme ikinä esiintyneet, sikäli kun esiintymisiäkin on takana vain muutama. Kaikista vähiten odotin kuitenkin, että Goldie – joka ei siis ikinä ole katsonut telkkaria tai mitään - tajuaisi taustalla näkyvän lähivideokuvan ja alkaisi tuijottaa sitä. Mutta niinhän siinä sitten tietenkin käy.
Tuntuu myös, ettei Goldie ollut ihan saman lailla mukana kuin vaikkapa Lempäälässä. Tottakai huonosti nukuttu yö vaikuttaa koiraankin, ja oma jännitys tietysti – Lempäälässähän jännittäminen oli aika mitätöntä verrattuna tähän. Pitäisi saada keskittyminen taas takaisin siihen itse tekemiseen, siihen, että tekee siksi, että se on hauskaa. Koska jos Goldie ei jaksa tehdä täysillä mukana, niinkuin se yleensä tekee, niin se ei tosiaan ole niin hauskaa koirastakaan.
Ironista kyllä, Goldie keksi kiertämiskohdassa haukkumisen edellisenä iltana. Onneksi en stressannut sitä. Vein sitä lähemmäs kiertämään (agissa harvoin haukkuminen tapahtuu siksi, että Goldie on turhautunut minun epäselviin ohjeisiin), ja haukahtaa vain kerran, mutta toisaalta ainoan kaukoliikkeen hienous katoaa siihen käsillä huitomiseen.
Joka tapauksessa meidän vahvuus, eli hyvä kontakti, on kadoksissa ja täten myös ohjelmamme keskeinen elementti, eli tanssillisuutta luova ajoituksilla pelaaminen jää monissa kohtaan pois. Pahiten tämä näkyy ehkä ensimmäisissä sivuhyppelyissä. Jossain kohtaan kuitenkin onnistutaan ihan nappiinkin (mm. takaperin pujottelut ja ryömimiset). Onneksi Goldien toista vahvaa aluetta, eli söpöilyä, ei mikään häiriö pysty pilaamaan... (:
Vaikka optimistia minusta ei saa tekemälläkään, niin hyvää on se, että yhteyskatkoksista huolimatta Goldie kuitenkin edes tekee jotain ja kieltoja ei tule, vaikka katkoksia senkin edestä. Olen kuitenkin tyytyväinen ihan siihen, että ylipäätään selvittiin niinkin haastavasta ympäristöstä ja ohjelma pysyy kasassa vaikka laatu kärsii. Pisteet kuitenkin riittävät KUMAan, ja sijoituksena 2. Voittajan ohjelma oli kyllä tosi hieno, että sille kelpaakin hävitä. Ja superhyvä mieli tulee myös, kun saadaan seistä palkintopallilla ihanaisten Merjan ja Simon kanssa, joilla on vihdoin vaivannäköön suhteutetun iso pokaali! (:
Sillä aikaa kun freestylen AVO-luokka pyörähtää käyntiin, kirmaan seuraamaan agilityputkikilpailua nuorisokehälle. Siellä kirmaa rakas pikku putkihullumme Kaniini, onnellisena lainakoiran pestissä Minkalla. Kani keskittyi tosi hyvin, ja ei kuulemma ollenkaan ikävöinyt oikeaa emäntää. Jännitti kyllä, että miten Minka onnistuu mokomaa ohjaamaan, jos radalla on paljon ansoja. Mutta rata oli onneksi kiva siinä mielessä, että vaikka melkoinen muistaminen pyörityksessä varmasti oli, niin haasteet on muutamassa pimeässä putkessa, jotka eivät Kanille tuota vaikeuksia. Ihan superia ohjaamista kyllä Minkalta, puhdas rata ja neljäs sija! (: Pohja oli kyllä aivan järkyttävä, Kani suditti jokaisen putken jälkeen käännöksissä. Hiekka tuntuu kyllä sopivan sille parhaiten, kun aina ruohomatostakaan ei löydy tarpeeksi pitoa.
Kun ajatellaan kokonaisuutena, että molemmat koirat pääsivät tekemään sitä, mistä ne eniten pitävät, messari oli kyllä tosi hyvin järjestetty. Shoppailukojut olivat kyllä ainakin oman muistikuvan mukaan vähentyneet, mutta oheisohjelmaa oli niin runsaasti, että varmaan puolet jäi näkemättä. Puhumattakaan siitä, että olisin käynyt shelttikehän laidalla. Mutta silti – ei hyvää tapahtumaa ilman hyvää seuraa – superiso kiitos kaikille meitä tsempanneille!
Alo-freestylen kommentit ja pisteet:
Hannele Parviainen: Ohjaaja liikkui kauniisti. Hyvä kontakti (mitääh?) ja kehänkäyttö. (tekn. 81, tait. 81)
Laura Jalli: Hyvä alokasluokan ohjelma, joka eteni hyvin, vaikka koira välillä vilkuili sivuilleen. Ohjaaja liikkui hyvin musiikkiin. Hyvä kehänkäyttö. Sujuva, hyväntuulinen esitys. (tekn. 81, tait. 83)
Tiina Jounio: Ohjelma pysyi hienosti kasassa, vaikka koira usein ihmettelikin omaa kuvaansa valkokankaalla. (tekn. 87, tait. 84)
Yht. 165,66, KUMA ja 2. sija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita. (: