Sohvan pohjalta

Ehkä suunnilleen niin kauan, kun minulla on ollut oma blogi (eli reilu pari vuotta), olen miettinyt, että minkä ihmeen takia ihmisillä on blogeja. Siis oikeasti, kuka haluaisi jakaa kaikki treeninsä, ajatuksensa harrastamisesta ja kaiken siihen liittymättömänkin koko maailman kanssa? Eikö salasanasuojattu, ehkä parin kaverin kanssa jaettu yksityinen treenipäiväkirja olisi paljon järkevämpi? Vai onko pakko päästä hehkuttamaan elämän ihanuutta ja koirien taitavuutta tai päin vastoin elämän surkeutta ja vastoinkäymisiä ihan jokaisen sattumalta sivulle eksyvän kanssa?

No, olen vihdoin saanut pohdintani loppuun. On.

Koska mulla on lonkassa (rasitus?)vamma! Ja haluan, että koko maailma tietää sen! Ja nyt sinä onneton, joka ihan hyvää ymmärtämättömyyttäsi erehdyit tälle sivulle, saat lukea, miten syvältä se on.

Ensimmäinen viikko levossa kului oikeastaan kokonaan siihen, että panikoin sitä, etten pääse juoksemaan. En ollut edes tajunnut, miten kovan addiktion olen onnistunut kehittämään siihen. Mutta en tosiaankaan ollut ajatellut, että seuraava investointini harrastukseni hyväksi olisi ollut kylmäpussi. Siinä mielessä olen ollut onnekas, ettei röntgenissä näkynyt mitään. Ja siinä, että tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun olin viikon kotona ilman koiria (yleensä lähden jonnekin ilman koiria, mutten yleensä koskaan ole kotona ilman niitä), joten ei tarvinnut huolehtia lenkityksistä. Kuinka täydellinen aika hajoittaa jalka. Pari Housen tuotantokauttakin sopivasti varastossa. Aloin jo harkita sellaisen magean kävelykepin hommaamista.

Nyt kun koirat ovat taas kotona, agijututkin huolettavat jo vähäsen. Toisaalta piirimestiksiin on kuitenkin vielä pari viikkoa, luulisi, että siinä vaiheessa jo vähän juosta voi. On sitä ennenkin buranan voimalla jaksettu. Eikä meidän tapana ole ennenkään ollut kauheasti treenailla. Nyt oon tehnyt pihalla muutamia avokulmia etupalkalla molempien koirien kanssa, ja tällä linjalla aijon pysyä.

Okei, ei mulla niin kamalaa ole ollut. Kiva viikonlopun mökkireissu takana, monta sivua saatu luettua ylppäreihin ja pianon soittaminenkin onnistuu, kun painelee pedaalia vasurilla. Pystyn aikalailla kävelemäänkin kivuitta. Kuhan nyt vähän ketutti niin päätin nyt purkaa sen tähän blogiin.

Mulla on myös jo back-up-plan valmiina; vinttikoirat. Olin pari viikkoa sitten katsomassa oikeita ratajuoksukisoja Turussa, ja oli kyllä niin upeaa. Täysillä juoksevassa vinttikoirassa on vaan jotain niin uskomattoman kaunista, valtava määrä voimaa ja energiaa elävänä silmien edessä. Olin ihan kikseissä! (: Jos kävisikin niin, etten pystyisi enää juoksemaan, niin lupaan, että muutan joskus vielä tosi isoon omakotitaloon ja hankin sinne muutaman rimppakintun, joita sitten katkerana treenaan.

Eilen oltiin koirien kanssa ilahduttamassa pitkästä aikaa mummia ja ukkia. Mummin suusta tulevat totuudet ansaitsevat kyllä ehdottomasti tulla koko maailman kuulluksi;

"Kaikenlaisia koiria täällä kyllä on, muttei tällasia. Voitais mennä ulos kävelemään ja näyttämään niille, millaisia oikeat koirat on."

"Ei sitä kannata naimisiin mennäkään. Avioliitossa rakkaus loppuu siinä vaiheessa kun pappi sanoo aamen." (Kauniita sanoja ei säästellä 63-vuotishääpäivänä. :D )

"Sen mä oon (sairaalan yleisissä tiloissa tv:tä katsellessa) huomannut, ettei naiset tykkää yhtään urheilusta, vaikka kaikkia muita tappojuttuja kattovatkin."

Niin no, ihan tappohommaahan tämä urheilu onkin, sitä en kyllä kiistä.