Muutosvoimattomuus

Pääsin opiskelemaan. Minusta tulee luokanopettaja. Ainakin. Helsingistä annettiin soveltuvuuksistani täydet pisteet. Uskomatonta! En ajatellut, että sellaisia ihmisiä on edes olemassa.

Sen sijaan, että olisin iloinnut puolta minuuttia kauempaa, olen käyttänyt lähes kaiken aikani panikoimiseen. Koiratkin ovat reissussa ilman minua, eikä tyhjä talo lohduta. Osan ajasta olen sentään hukannut hyvin (ihmiset, treenien suunnittelu ja koirariippuvuuden purkaminen kaikkiin mahdollisiin lähipiirin koiriin).

Edessä on muutos. Iso sellainen (tai en ainakaan osaa olla tekemättä siitä draamaa). En pidä epävarmuudesta.

Ehkä minulla on liikaa sellaisia, jotka muistuttavat opiskelijaelämän rajallisuudesta. Rajoista on tullut minulle vankila, jossa menetän lähes kaiken, mitä rakastan. Kierrän kehää vaihtoehtojen välillä, joista en luultavasti edes valitse (solu vai joku kallis kämppä, koirattomuus vai rahattomuus ja sitten koirattomuus, onnettomuus vai onnettomuus). Todellisuus on jossain kaukana. Ne, jotka näkevät mahdollisuuksia - heitä en ole osannut pitkiin aikoihin enää kuunnella.

Kaikki järjestyy. Minä en usko ennen kuin näen.

Kuvat ovat muutaman viikon takaa Kaitalammelta.