Hyvät ja huonot uutiset

Hyvät ensin: Kani nousi 3-luokkaan viime sunnuntaina Janakkalassa nollavoitolla. Tätä on odotettu, välillä kauhulla ja välillä innostuksella. Ekat startit kolmosissa on jo lauantaina... Tällä hetkellä fiilis on ainakin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Tämän kauden tulostavoite on ainakin nyt Kanin kanssa saavutettu, ja on kiva testata välillä kisaamista ilman paineita. Onnistuukohan?

Ennen nollaa ehdittiin tehdä yksi hyllyrata, jossa tein ihan älyttömän tyhmiä mokia. Ehdin jo ajatella, että kiva, tästä se hyllyputki sitten alkaa, mutta toiselta radalta tuli sitten onneksi se kaivattu nolla. Sekin oli tosin vähän hilkulla, puoli rataa oli sellaista varmistelua ja teen jonkun ihme vekkisysteemin ennen toisiksi viimeistä hyppyä. Kani ei onneksi lähtenyt sekoiluuni mukaan, luojan kiitos. En kyllä kehtaa mitään videota laittaa moisesta sähläyksestä. Koko radassa tyytyväinen olin vain yhteen flippiin, joka oli multa mielestäni yllättävän fiksu veto. Mutta hei, sentään jotain! :)

Tuloksellisestihan meidän kevät on ollut aika hieno. Neljät kisat, kahdeksan starttia, neljä nollaa. Suoraan sanoen ei kyllä tunnu siltä. Voi olla, että juoksutauolla on jotain vaikutusta myös, mutta ei tunnu, että olisi vieläkään saanut kunnon kisarutiinia. Ehkä se tästä vielä.

Jännittäminenkin on niin ärsyttävää, siis kolmen viikon kisatauko – kokonaista kaksi viikonloppua ilman kisoja – ja olen ihan kipsissä. Yleensä olen ajatellut, että saatan jännittää paljon ennen starttia, mutta radalla siihen ei ole aikaa, mutta en ole enää sitä mieltä. Jännitys todellakin näkyy myös radoilla, ihme sähläystä ja jotain niin outoa rytmitystä. Goldien kanssa vielä pahemmin, kun mulla on enemmän aikaa sählätä.

Eikä tässä vielä kaikki. Viime viikon tiistaina oltiin jälleen Agilityakatemialla treenaamassa Sennin ja Moonan kanssa, ja sieltä alkoi järkyttävä kontaktiketutus. Radassa oli kohta, johon koiralta vaadittiin kontaktille vähän itsenäisyyttä, ja siitähän se sitten alkoi. Kani on toivottoman kiinni mun liikkeessä, ja toistaiseksi en ole vielä keksinyt, millä ratkaisen tämän ongelman.

Tämähän ei tosiaan ole mikään meidän ensimmäinen kontaktikriisi. Sain kontaktit alun perinkin toimimaan sillä, että lopetin niiden treenaamisen. Siinä on paljonkin järkeä: hyvä fiilis → hyvä kontakti. Eli hauskaa ratatreeniä, nopeita vapautuksia ja paineetonta menoa – ehdottoman paineetonta menoa – siitä on meidän pehmoeläimen kontaktit tehty.

Joten kontaktien hinkkaaminen kesken ratatreenien on siis ehkä pahinta mitä voi tehdä. Mitä useampi toisto, sitä suurempi ketutus ja sitä huonommat suoritukset ja sitä vireettömämpi ja paineistuneempi koira. Tuplaketutus tuli siitä, että ratatreenit on nimenomaan niitä, joilla fiilis, vire ja flow saadaan nousemaan, ja ärsyttää, kun en vaan juossut varmistamassa koiran kanssa.

No, aina ei voi mennä hyvin. Toisia on siunattu pitkällä pinnalla ja tosia ei. Ehkä tästä seuraa jotain hyvääkin, jos nyt todella keksin, miten saan koiran kontaktille ilman minua. Keskiviikkona ratatreeneissä onnistuin sentään keskustelemaan asiasta ilman hermojen menetystä. Sen jälkeen listailin hulluna eri vinkkejä paperille ja mietin, mitä kaikkea voisin ainakin kokeilla. Perjantaina aloitin testailun. Se oli vähän sellaista, että vähän sitä ja vähän tuota ja mikään ei oikein toimi. No, ideat ei ainakaan pääse ihan heti loppumaan. Onneksi ainakin Goldie juoksee kontaktille ihan täysillä namitargetin kanssa, hieno hölmö Momokulta. ♥

Goldien avokulmiin saatiin kanssa muuten ihan superhyvä vinkki Anne-Marialta. Avokulmat on Goldien kanssa niin rempallaan kuin vain voi, ja se luiskahtaa helposti ei vain kakkosväliin vaan joskus jopa puoleen väliin keppejä. Mutta niin, hihna kiinni toiseen keppiin estämään pääsy mihinkään muualle kuin ekaan väliin. Kiva, kun joku vinkki vaihteeksi toimii... :)

Talvipäivittelyä

Eipä ole taas hetkeen tullut kirjoiteltua, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun on niin ihania talvikuvia koirista, ja jos odotan näiden kanssa vielä hitusenkin kauemmin, saan nämä blogiin vasta kun kevät on jo vienyt kaikki lumet. Eipä sillä, että olisi mitään ihmeellistä kirjoitettavaa. Kani aloitti kaksi kuukautta myöhässä olleen juoksunsa, ja viimeisen nollan metsästäminen lykkääntyi siis ensi kuuhun. Goldie on kulkenut mukana viikkotreeneissä, ja Kani-raukka jää kotiin sydäntäsärkevästi häntä pörröllä. Viime viikolla päästiin onneksi Agilityakatemialle treenaamaan, ja Kanikin pääsi juoksemaan kunnolla. Oli kyllä tosi hauskaa pitkästä aikaan, just tällasta törkkäystä mun agifiilikseni olikin jo vähän kaipaillut.

Goldien kanssa viikkotreenit on vähän tympineet. Tuntuu, ettei mulla ole yhtään otetta enää koko koiraan. Oli meillä tässä parit kisatkin, mutta fiilis on ollut aika laimea. Ei nyt mitään ihan pohjamutiakaan olla kuitenkaan pöyhitty, Turusta saatiin yksi nolla ja Kirkkonummellakin tuli nolla, tosin yliaikaa 0,56 sekuntia. Sen voin (onneksi?) kyllä laittaa kontaktille himmaamisen piikkiin. Totta puhuen en yhtään tiedä, mitä olen Goldien kanssa tekemässä. On ärsyttävää, kun ei ole mitään selkeää tulostavoitetta, mihin järjestelmällisesti pyrkiä. Pitäisi varmaan keksiä sellainen.

Ongelmahan tällaisten ei-niin-tykkien kolmosluokkaan jämähtäneiden koirien kanssa on se, että tuntuu, ettei mitään niin hienoa ja upeaa ole enää saavutettavissa. Sen kun mennä kohelletaan. Eihän siinä mitään pahaakaan ole, mutta agiharrastuksen särmä jotenkin vähän menee. Oikeasti mun pitäisi varmaan taistella itseni eroon noista ajatuksista.

Joka tapauksessa on ihana katsella, miten Goldiekin nauttii saadessaan taas olla hetken mun ykkösvalintani. On meillä molemmilla oikeastaan tosi hauskaa. Millekään varhaiseläkkeelle en ainakaan sitä suostu pistämään, vaikka kuinka hermo menisi. Sen verran (ja paljon enemmänkin) olen kuitenkin velkaa sille koiralle. (Muistapa tuo sitten taas kun se jättää taas kepit kesken eikä suostu korjaamaan...)

Ihana hömelö.

PS. Ihaannaaa pikkuriiviö Muusa-vauvva on kotiutunut! <3

Poni-Kani

Kerran hevosihminen, aina hevosihminen. On ymmärrettävää, että olen enkkuvilttien vietävissä. Olen ollut tyytyväinen, istuu hyvin ja on kätevä. En muista kuinka kauan olen etsinyt paksua villalointa.

Silti, olisi ehkä voinut armahtaa koiraa. Koiralla, jonka nimi on Kani, on tarpeeksi identiteettiongelmia jo valmiiksi.

Elämä täällä rullaa aika normaalisti. Hiihtoloma aloitettiin aika mahtifiiliksillä, kun napattiin Kanin kanssa toinen LUVA (muutama huono valssi ja himmauskontakti, mutta yleisfiilis tooosi hyvä; sij. 2) ja melkein se kolmaskin – sikahyvä rata, mutta kielto viimeiselle esteelle, omaa huolimattomuuttani tietenkin. Vähän ärsytti kyllä. :) Onneksi medikakkosissa femmakin on hyvä tulos (sij. 3)...
(Tästä tuli muuten mieleen, että jos sijoituksia mielii, niin kannattaa olla medikakkosissa ja Joensuussa. Vajaa pari vuotta sitten kisasin siellä Goldien surkeimmat kisat ikinä; tulokset 15,50 ja 20,09, sijoitukset 1. ja 2. :DD)

Mutta parasta oli, että meillä oli Kanin kanssa ihan älyttömän hauskaa. Varmaan paras fiilis ikinä. :))

Myös ystävämme Myy-bortsu ja Eevis aloittivat samaisena aamuna kisauransa. Huisia! Oli kyllä pitkä ja ihana päivä, kiitos loistavasta kisaseurasta! ♥

Loppuviikon olinkin sitten tekemättä mitään. Hyvä loma, hyvä minä. Hiihtoloma on kuitenkin nyt historiaa, ja raataminen alkaa jälleen.

Tästä viikonlopusta alkaa myös seuraava kisaputki. Tai ehkä pikemminkin jatkoa kevään kisaputkelle. Koiraa kohtaan kisoja ei toisaalta tule tälläkään tahdilla kovin paljon, kun viikonloput jakaantuvat koirien kesken tasan. Ohjaajalla on sitten vähän kiireisempää, mutta ylirasittuneista agilityohjaajista en ole kyllä koskaan kuullut.

Oon miettinyt vähän viime aikoina, millaista todella olisi kisata kahden koiran kanssa samassa luokassa. Ajatus kuudesta startista päivässä tuntuu hurjalta, kun kahdenkin jälkeen voi olla jo ihan väsynyt... Jos fyysisesti jaksaisikin, niin toi henkinen kantti ei oikeen kuulu mun vahvuuksiin. Asenne on ehdottomasti käsittelylistalla.
No, mutta huomenna Goldien kanssa suunnataan siis - vielä toistaiseksi ilman Kania - Suomen Las Vegasiin eli Turkuun.
Olen luottavaisin mielin. Mitään paineita ainakaan ei ole; what happens in Turku, stays in Turku.

Melkein unohdin - niin mun pieni vauvani on nyt sitten kolme vuotta! Sen ehkä vielä sulatan, mutta nyt täytyy alkaa työstää sitä ajatusta, että Goldie täyttää tänä vuonna viisi. Hyi kamala. Miksei me voida olla nuoria ja hölmöjä koko loppu elämämme?

Ainakin toinen noista on onneksi mahdollista. :)

Kani 16.4.2010. Ihana pentu, ihana koira...! Sieltä se vauvakuume sitten tulee...