Tanssimme taas

1. Jotkut alkavat aina itkeä, kun katsovat videolta teurashevosia tai kulkukoiria. Minä alan itkeä, kun katson videon messarin koiratanssikisoistamme. Siitä on kolme vuotta, ja olemme jotenkin niin nuoria molemmat. Momolla ei ole vielä edes kunnolla karvoja.

2. Olen miettinyt, että joskus Momosta tulee ihan oikea mummokoira - sellainen, jonka tarvitsee vain syödä, nukkua, haukkua ja kävellä. Silloin katuisin vain sitä, etten antanut sen tanssia.

Siispä olen päättänyt, että jatkamme koiratanssin harrastamista. Suuremmalla tai pienemmällä intensiteetillä, ihan sama. Siitäkin huolimatta, että koiratanssia harrastaa vain oudot hipsterit, arvostelu on hyvin epätasaista ja joitain esityksiä katsoessa tulee myötähäpeä. (Toisaalta myötähäpeän tunne pienenee, kun tietää itse, millaista on tehdä koiran kanssa, eikä edes huomaa, kuinka noloa se on.)

Totuus on, että tanssiminen on ihan superhauskaa. Ja se on myös ihan Momon juttu. Sehän on harrastamisen idea - saada oma koira loistamaan siinä, mitä se rakastaa.

PS. Eilen kävin molempien koirien kanssa tuuraamassa Nadjan agitreeneissä. Kani selviytyi keppikulmista hyvin ja teki yhden hyvän puomin, joka riitti. Momokin meni tosi hyvin. Keinua vahvistettiin myös molempien kanssa targetpalkalla. Päällejuoksut kepeille voisin ottaa treenilistalle ihan itseni takia.

Huomenna lähdetään Kanin kanssa. En osaa vielä yhtään sanoa, millainen reissu on tulossa. Kani keksi vielä aloittaa juoksutkin ihan pari päivää sitten. Suurin paniikki on kuitenkin alta pois, sillä matkajärjestelyt on nyt jotakuinkin kunnossa. Pakko kuitenkin sanoa, että kyllä odotan sitäkin, että tämä viimeinenkin koettelemus on ohi, ja päästään taas ihan tavallisiin kisoihin lähelle - ja tietysti treeneihin.