Shetlanninkatuharjakoira ja juoksupohdintoja

Kävimme tänään koirien kanssa taas reippaalla juoksulenkillä. Alla havainnollistava kuva Momosta. Shelttini ovat sen verran isoja, etteivät yleensä kerää edes lumipaakkuja turkkiinsa, mutta loskan ja märän hiekan yhdistelmälle ei ilmeisesti voi mitään.

Okei, tarkoitus ei tosiaan ollut kirjoittaa kuraisista turkeista, vaan juoksemisesta. Olen todella onnellinen siitä, että jaksoin taas aloittaa aktiivisen juoksemisen. Eihän näillä pullajaloilla kovin lujaa painella, mutta niin kauan kun kroppa on terve, saa kyllä olla kiitollinen. Tällä hetkellä juoksen kolmea lenkkiä viikossa, ja matkaa tulee noin parikymmentä kilsaa viikkoon. Yritän pitää liikunnan kuitenkin mahdollisimman monipuolisena, joten viikkoihin mahtuu myös lihaskuntoa ja pyöräilyä, sekä tietysti pitkiä metsäkävelyitä.

On juoksussa toki paljon negatiivisiakin puolia. Vaikka koirat saa mukaan, tuntuu silti, että tähän menee ihan törkeästi aikaa. Tylsääkin voi tulla, jos ei jaksa etsiä vaihtelevia lenkkipolkuja tai uutta hyvää musiikkia korvanappeihin. Lisäksi syömiset pitää suunnitella lenkkien mukaan ja lenkit muiden menojen mukaan, mikä on välillä rasittavaa.

Huippujuttu tässä harrastuksessa kuitenkin on se, että koirat saa mukaan. En usko, että minulla olisi kovinkaan usein aikaa sekä käydä jumpassa tai salilla että lenkittää koirat kunnolla. En tajua, miksi ihmiset ovat aina yllättyneitä, kun kerron, että koirani juoksevat aina kanssani. Miksi ei? Neljällä jalalla juoksee siinä missä kahdellakin, kun fysiikka on kunnossa ja koira on perusterve.

Parasta on kuitenkin se, miten oma ajatteluni on muuttunut reilun vuoden aikana. Juostessa huomaa nopeasti, miten paljon negatiiviset ajatukset vaikuttavat menoon, ainakin, jos sattuu olemaan kaltaiseni elämäntapapessimisti. Vaikeiden hetkien yli kuitenkin pääsee, kun alkaa tietoisesti ajatella positiivisemmin (tai ainakin vähemmän negatiivisemmin) ja ymmärtää, ettei hetki kestä ikuisesti. Samoinhan se toimii elämässäkin. Tunteita ei tietenkään pidä mennä kieltämään, mutta auttaa kovasti, kun miettii, voisiko hetkestä löytää ajatuksia, jotka auttaisivat jatkamaan eteenpäin, parempaan tulevaisuuteen.

Mielestä on kyllä niin moni asia kiinni. Agilityssakin usein fiilis ratkaisee. Jokainen juoksulenkkini opettaa minut haastamaan itseni ja ajattelemaan, että pystyn. On sanottava, että siitä on hyötyä myös agilitykentillä.

Positiivista alkavaa viikkoa ja liikunnan iloa!

PS. Kani joutuu muuten nyt kunnon laihdutuskuurille. Hävettää, en ole edes tajunnut, miten paljon se on lihonut viimeaikoina siitä huolimatta, että liikkuu paljon! Mutta kyllä ne aktiivisetkin koirat vaan lihovat, kun saavat liikaa ruokaa...