Kutsuisin kevättä

Eilen olimme Kanin kanssa taas treenaamassa. Oli hauskaa, Pönö oli ihana. Treenilistaa voisi kyllä pitää ihan konkreettisena eikä ainoastaan mielikuvituksessa, koska olin täysin unohtanut, että Kani osaa nykyään varastaa keinulta. Ups. Vastapainoksi onnistuimme tekemään täydellisen saksalaisen. En ole pitkiin aikoihin kokenut mitään vastaavaa. Minä vain juoksin, luotin, lensin... Hassua, miten yksi täydellinen ohjaus voi pelastaa koko päivän. Ja muutama ihana ihminen.

Kanin kontaktitkin oli ihan ok. Eli puomi oli hieman hyvä (= vähän huono) ja A oli tosi hyvä. Odottelen kesää, että päästään treenaamaan aktiivisesti myös oikealla puomilla.

Hallilta lähdin aikaisin, tsemppitoivotusten saattelemana. Olen miettinyt viime aikoina, että hullua, miten samaan joukkoon päätyneistä "koirahyppelyhulluista" tuleekin oikeastaan aika vahva tukiverkko. Kuin samaa perhettä olisi paksua, kliseistä ja vääristynyttä. Ennemminkin joukko outoja sukulaisia.

Tänään laskin kuusi tuntia matikkaa, toivon mukaan viimeistä kertaa. Ei enää ikinä yhtä ainutta ylioppilaskoetta, jos YTL minut armahtaa.

Nyt on viisi päivää lomaa. Vain viisi, ja sitten pitäisi taas olla pirteä ja aikaansaava. Mitä tekisin viidellä päivällä, jos ja kun saisin tehdä ihan mitä vaan?

Nukkuisin kaiken pois. Heräisin aikaisin vain nähdäkseni auringon. Menisin metsään ja kuvaisin joka ainoan hassun puun. Katselisin unista koiraa. Kutsuisin kevättä.