Tekee mieli kirjoittaa pitkästä aikaa juoksemisesta. Sitä on ollut viimeisen parin viikon aikana olemattoman vähän, lähinnä agikentillä. Olen ollut viisas ja palautunut rauhassa. Sitten olen ollut tyhmä ja kiusannut lihasparat kotilihaskunnolla muutaman päivän pakkolepoon. Sen jälkeen olen taas ollut viisas ja levännyt. Nyt olen kai tyhmä ja levännyt ehkä liikaa, koska silloin alkaa "lössähtää".
Iso kehityskohde juoksussani on kai tuo levon ja "lössähtämisen" rajan etsiminen. Anteeksi, en jaksa juuri nyt keksiä mitään paremmin kuvaavaa termiä. Tarkoitan sitä, että yhden tai kahden päivän lepo antaa lihaksille aikaa palautua ja vahvistua, ja sen jälkeen treeni sujuu yleensä keveästi kuin unelma. Liian pitkän levon jälkeen taas laiskistuu ja jää sohvan pohjalle. Toisaalta mielestäni on parempi jäädä hieman liikaa sohvan pohjalle kuin olla ylikunnossa/rasitusvammapotilas, mutta kumpikaan ei ole kivaa...
Ongelma on kai se, etten tiedä oikein, mihin olen tämän harrastuksen kanssa menossa. Joitain asioita osaan tehdä vain tavoitteellisesti, ja kun tavoite puuttuu, en enää osaa. En ole kuitenkaan uskaltanut asettaa uutta tavoitetta. Siitä huolimatta, että juoksua aina kehutaan siitä, miten helppoa on kun voi kotiovelta lähteä, se vie aikaa. Tapahtumaan voi tietysti treenata vähemmälläkin harjoittelumäärällä, mutta jos itse asetan tavoitteen, haluan käyttää paljon aikaa ja tehdä kaiken huolella. Jotenkin pelottaa, että aika menee pois jostain, mistä sen ei pitäisi mennä. En tiedä.
Parasta omassa puolimarassani oli kuitenkin loppujen lopuksi se, millaisen juoksuaallon se aiheutti lähipiirissäni. Tässä parin viikon aikana liioittelematta ainakin parikymmentä tuttuani on sanonut minulle ääneen innostuneensa juoksemaan tavoitteellisesti, puolimaran tai kympin. Kuinkakohan paljon on sitten niitä, jotka ovat hiljaa... Jotenkin ihan käsittämätöntä, sehän oli vain parikymmentä kilsaa. En usko, että mikään aiempi tempaukseni on inspiroinut ympärillä olevia ihmisiä samalla tavoin. Eläköön pullajalat.
Minulta jää muuten huominen Naisten kymppi jää väliin, vaikka olisi ollut aika hauskaa ja nostalgista. Kroppa ei tunnu siltä, että reipas kymppi menisi kevyesti ja hyvällä fiiliksellä, joten päätin, että parasta on varmaan olla menemättä.
Kun itse seuraavan kerran laitan tavoitteen, lupaan, ettette kuule siitä sanaakaan. Ehkä paria viikkoa ennen, ja läheisemmät ihmiset hieman aikaisemmin. Tavoitteen sanominen ääneen lisää tutkimusten mukaan toteutumisen todennäköisyyttä, mutta minä en tarvitse sitä. Haluan pitää tavoitteen itselläni, ihan omana. Sisäinen motivaatio on kuitenkin se, joka vie läpi haastavimmankin urakan.
Siihen liittyen, oon muuten saanut tällä viikolla erittäin toivottuja kirjeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita. (: