Palauttelua, agilitya ja metsä

Puolimarasta palautuminen sujuu hyvin. Luin jostain, että voi tulla parin päivän infernaali lihaskipu. En tiedä mitä se tarkoittaa, joten tarkistin wikisanakirjasta: helvetillinen, pirullinen. Onneksi on sauna, kylmägeeli ja agitreenit. Kevyt hieronta pullataikinakaulimella on myös ollut aivan täydellistä, varsinkin kivikoville pohkeille. Mutta tämä on taas näitä minun kuningasideoitani, joten kannattaa suhtautua sen mukaan.


Maanantaina tein koirien kanssa nopean ratatreenin ennen kouluttamisia. Eli rakensin ensin puoli tuntia rataa ja ehdin sitten treenata sen viisi minuuttia. :D Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi treenannut rataa. Kanin kanssa päästiin aluksi vain muutama este, kun jo hyllytettiin. Momo jätti keppejä kesken, höh. Ratakunto on siis hieman ruosteessa.

Marian ehdotuksesta ja kurssilaisten innostamana olen treenannut keppejä pihalla
2x2-menetelmällä. Pientä tuntumaa saaneena voin kyllä suositella - koiralla säilyy sekä vauhti että ymmärrys. Omat koirat toki osaavat jo kepit, eikä kulmiakaan voi ihan surkeiksi sanoa, joten se helpottaa tietysti hommaa. Tavoitteena on kuitenkin treenata idioottivarmat keppikulmat. Kun haastavimmatkin kulmat rupeavat sujumaan, aijon kehitellä vielä kaikenlaisia kamalia häiriöitä. Esim. Kanin kulmat ovat tosi hyvät, mutta mun liikkeelle ja rintamasuunnalle se on todella herkkä. Sellaiset häiriöt ovat siis sille tosi pahoja. Momon kanssa ideana on treenata paljon varsinkin avokulmia täydellä vauhdilla - siitä pitäisi sitten kuitenkin taipua ajan kanssa oikeisiin väleihin, ohjaajan sekoiluista välittämättä.

Esteosaamiseen ei kyllä juuri voi satsata liikaa. Olen aina ajatellut, että kun on itse huono ohjaaja, pitää kouluttaa taitava koira. Varsinkin kisatilanteissa tulee mokailtua kaikkea sellaista, mitä ei treeneissä ikinä sössisi, ja siinä koira voi vielä pelastaa. Tekniikoitakin olen treenannut vahvemmaksi, ettei sitten tulevaisuudessa kaadu ratoja johonkin niin tyhmään kuin esim. pakkovalssien merkkauksiin.

Yhtenä päivänä kaivoin myös kaapin perältä vanhan kunnon Nina Svartbergin Kilpailemisen taidon. Kyseesä on siis todella hyvä opas kilpailupsykologiasta varsinkin koiraurheilun näkökulmasta. Kirjan alussa on testi, jolla voi kartoittaa vahvuuksia ja heikkouksiaan (jännittäminen, keskittyminen, rutiinit, asenne, itseluottamus ja tavoitteet). Uudestaan testaaminen oli mielenkiintoista, sillä kirjassa oli tulokset, jotka olin saanut muutamia vuosia sitten.

Rutiineissani ja itseluottamuksessani oli testin mukaan tapahtunut merkittävä parannus. Eniten olin kuitenkin petrannut jännittämisessä. Olen jännittäjä, ja se tuotti jonkin verran hankaluuksia varsinkin kisaamista aloittaessa, ja välillä edelleenkin. Onneksi myöhemmin opin kääntämään sen positiiviseksi innostukseksi ja draiviksi. Kehityskohteikseni näkisin tällä hetkellä tavoitteet ja keskittymisen. Kuhan saadaan tästä taas kunnon treeniputki päälle, niin eiköhän tämä hajanaisuuden tunne pian hälvene, ja tekee mieli kisaamaankin.

Metsäkuvat ovat pääsykoelukuajalta, jolloin valokuvaaminen oli taas kuin terapiaa.