Ratatreeniä ja ikuisen yliaikanollan dilemma

Kani, Satu Hillin ohjatut @Sporttis

Tiistaina mentiin Kanin kanssa irtovuorolle ekaa kertaa Juvanmalmille. Ihan kiva halli, paitsi pohja oli kovempi kuin odotin. Rata alkoi ikävästi puomille ja siitä päin vastaiseen suuntaan puomin alle kääntymiselle, joten aloitin radan putkelta. En tosiaan halua sekoittaa Kanin päätä nyt tiukoilla käännöksillä, kun kontaktit on vihdoin jossain kuosissa. Ekan puomin se tosin tuollakin himmasi, ja enempää ei tehty.

Kepeille tiukkoja takaaleikkauksia ja merkkauksia vastaanottaen avokulmiin pitää treenata. Takaaleikkaus ei onnistunut heti ekalla, kun en malttanut antaa koiran mennä ensin sisään rauhassa ja juosta vasta sitten. Saksalaiset ei olleet huonoja, mutta voisi silti tehdä joku päivä sen karmean treenin, jossa pitää tehdä monta peräkkäin hyppysuoralle. Muuta ihmeellistä radalla ei sitten ollutkaan. Annoin Kanin taas juosta A:t läpi, ja se osui joka kerta. Tästä on hyvä fiilis lähteä treenaamaan ihan oikeasti.

Ratamaista treeniä saisin tehdä kyllä itsenäisestikin enemmän. Ei välttämättä täysipitkiä ratoja, mutta jotain vaikeita pätkiä ykkösellä puhtaasti. Oon ollut vaan niin innoissani kaikista pienistä projekteista (esim. nuo kepit), että oon ihan rauhassa työstänyt niitä eteenpäin ajattelematta sen kummemmin rataa. Tämä on tietysti hyvä asenne jonkin palasen työstämiseen, mutta jossain vaiheessa kannattaa alkaa miettiä jo sitä kokonaisuuttakin, ja miettiä vähän lopputulostakin, kun treenaa. Sellaista pikku esteosaamis-/tekniikkatreenin ja ratatreenin välimuotoa.

Tuli taas sellainen olo, että hyvä, etten ole ohjatuissa treeneissä vakituisesti viikottain. Ainakin jossain tuollaisilla suht hintavilla kouluttajilla ravaaminen viikottain ei jotenkin kannattaisi, siitä reilusta kymmenestä minuutista ei saa enää niin paljon irti yhtä paljon kuin siitä maksaa. Satunnaisesti se tulee toki tarpeeseen, muttei enää viikottain. Helpottavaa. Ehkä opiskelijabudjettikin voisi sitten joskus kestää tämän harrastuksen. Lisäksi nyt on ollut sellainen fiilis, että haluaisin käydä mahdollisimman monilla eri kouluttajilla. Uudet näkökulmat ovat mielestäni tässä lajissa innostavinta.

Goldie, Nadjan ohjatut

Keskiviikkona Momokin pääsi treenaamaan, ettei Kanille tulisi liian rankkaa viikkoa. Ja muutenkin. Rata oli aika simppeli, haasteena lähinnä keppikulmat, ja päästiinkin heti nollana. Loppu aika käytettiin keinun vahvistamiseen ja palkattiin vielä muutamilta kepeiltä. Ei mitään ihmeitä, sekä persjätöt että päällejuoksut sujuu. Momon kanssa tunnen vaan itseni usein yhtä kömpelöksi kun se 14-vuotias tyttö, joka ei osaa yhtään ohjata. Kanin ohjausmoodi on jo vakio. Lisäksi laiskottelin, mikä on ällöttävää. Laiskotteleva koulutettava on ärsyttävä ja välinpitämätön.

Näistä treeneistä jäi taas sellainen olo, että kyllä näitä ohjattuja voisi ehkä olla enemmän. Tai ainakin pitää panostaa enemmän itsenäisiin treeneihin. Siis milloin viimeksi olen treenannut jotain hankalaa keppikulmaa kokonaisilla kepeillä? Ennen sm:ia voisi myös käydä läpi jonkinlaisen leijeröintiteenin, kerrata putki-kontaktierotteluja (vaikkei niissä nyt suoranaisesti mitään vikaa ole) ja vahvistaa kontakteja.

Hihan kisat

Eilen torstaina suunnattiin vielä Hihan kisoihin. Kisataukoa oli kertynyt taas pari kuukautta, mahtavaa. Goldielta olisi puuttunut yksi aginolla yksilö-sm-nollista, ja ennen lähtemistä havahduin ja mietin, mihin aika on mennyt. Päädyin siihen tulokseen, ettei ole ollut tarpeeksi tilaa unelmoida. Se yksi nolla ei olisi ollut mikään ongelma, jos oltaisiin kisattu vähän enemmän.

Tehtiin siis Momon kanssa kaksi yliaikanollaa, toinen alle sekunnin yli ja toinen vähän yli. Ihan hyviä ratoja, ehkä olisin jossain kohdissa voinut liikkua reippaammin. Vikalta radalta tuli hyl, en enää jaksanut pitää pakkaa kasassa, eikä kyllä muutenkaan kiinnostanut. Momo on kai vähän jumissa, koska vikalla radalla se oli Momoksiksi hidas. Toisella radalla taidettiin tulla kolmanneksi, lohdutuspalkinto.

Tavallaan puuttumaan jäänyt nolla ei ole minulle kriisi. Olin muutenkin ajatellut, etten välttämättä edes ilmoa Momoa yksilöihin, vaikka nollat olisikin kasassa. Joukkueessahan se pääsee tuttuun tapaan menemään. En usko, että olemme vuoden aikana kehittyneet mihinkään (en ole työstänyt vauhtia, esteitä tai mitään muutakaan), joten ei ole mitään järkeä mennä arpomaan, jos tällä kertaa oltaisiinkin sen muutaman sekunnin kymmenyksen alle ihanneajan eikä yli. Ärsyynnyn itse yliaikanollista niin paljon, ettei se ole sen arvoista. Asennevamma, tiedän.

En ala nyt ennen sm:ia pohtimaan, mitä asialle teen. Ollaan kuitenkin joukkueessa ja kelvataan sinne. Nyt pitää vaan treenata siten, että pystytään tekemään hyvä nolla joukkueen hyväksi.

Kanille tuli ekalla radalla 5, rima, mikä on aika historiallista. Ollaankohan koskaan pudotettu rimaa. Pistän sen nyt kuitenkin oman ohjaukseni enkä pehmeän hiekkapohjan piikkiin. Ihan hyvä rata, ja rima jäi ärsyttämään, koska muuten oltaisiin voitettu selvästi (ja saatu hyppyserti). Inhoan, kun ihmiset jossittelee, muttamuttamutta... Tuleehan niitä uusia kisoja, joskus sitten se rima jää putoamatta. Toiselta radalta Kanille tuli hyl, en edes muista mitä tapahtui, joku ohjausmoka. Muistan vaan, että se roiski iloisesti A:n kontaktit, enkä syytä siitä koiraa. Kahden kuukauden kisatauko kontaktien vahvistamiseen, ja oon opettanut koirani hyppäämään A:n kontaktin yli, ja vielä näin sopivasti ennen arvokisoja. :D Ei silti tule kontaktikriisiä. Millään radalla ei ollut puomia, joten sen nopeus kisatilanteessa jäi arvoitukseksi. Lisäksi en taida välittää arvokisoista kovin paljoa. Tunnelma on hieno, mutta nekin on vain yhdet kisat.

~

Niinkuin tekstistä huomaa, vähän kaikki ärsytti. Siksi päätin tehdä Kanin vikalla radalla hyvän nollan, ihan omaksi piristykseksi. Ja tehdäkseni edes yhden aliaikaisen nollan. Hieno rata tuli kyllä, jossain vaiheessa keskittyminen meinasi herpaantua, mutta sain sen käännettyä takaisin rataan. (Hassua, miten alle minuutin keskittyminen on niin vaikeaa.) Erityisen iloinen olen pakkovalssista, jonka juoksin suoran putken jälkeisille hypyille, enkä ollut ainakaan pahasti myöhässä. Tollaiset ohjaukset sopii Kanille ihan superhyvin, vire nousee reippaasti, kun saa vähän jahdata mua. On pakko sanoa, etten muista, milloin viimeksi olen tehnyt kisoissa noin hyvän radan.

Tuolla nollalla irtosi 2. sija ja agiserti. Muutamalla kymmenyksellä hävittiin. Neiti täydellisyydentavoittelijalla tietysti ne muutama kymmenystä jää hampaankoloon.

Onneksi on koirat mukana tässä harrastuksessa. Yliaikanolla tai ei, Momo laittaa korvat luimuun ja heiluttaa häntää. Autisti-Kani ei tee edes sitä, eikä vilkaisekaan kädessäni heiluvia ruusukkeita. Mulla on vielä paljon opittavaa.