Eräs kaunis kesäpäivä ja elämä sen jälkeen

Viimeiset mansikat Helsingin rautatieasemalla.

Muutamia kuvia vielä heinäkuun helteiltä, ajalta ennen betoniviidakon sademetsää. Hölmöä, kuka nyt syyskuussa enää kesää kaipaa. En minä ainakaan.

Vapaan ajan arvo nousee hiljalleen. Vietämme sen lähinnä metsissä, koska lenkit ovat ykkösprioriteetti. Treenit ovat olleet pieniä. Sisällä ollaan naksuteltu lähinnä uusia temppuja mielenvirkistykseksi.

Agilityn puolella ollaan treenattu todella paljon eri asioita, mutta superlyhyissä pätkissä. Parasta kisaamisessa (heti onnistumisen jälkeen) on se, että pääsee treenikentälle hiomaan vaikeita kohtia, joita on tullut vastaan. Siispä olemme hioneet mm. poispäinkäännöksiä. Koska kepit ovat kamalat, niillä on hiottu myös paljon pientä: kulmia itsenäisesti ja haltuunotoista, persjättöjä ja muutama leijeröintikin. Vielä on paljon töitä.

Kanin kontaktejakin pitäisi taas miettiä vähän, muttei liikaa. Kani juoksee 2on2offiin täysillä, kun teemme lankulla tai pelkällä alastulolla. Jokunen treeni itsenäisiäkin ollaan tehty alamäkeen laitetun lankun kanssa, ja vauhti pysyy yhtä hyvänä, vaikka olisin missä. En tajua, mikä Kanin ajattelussa muuttuu, kun loput puomista otetaan mukaan. Epämääräinen suunnitelma on nyt kuitenkin treenata lankkuja ja kisata välittämättä mistään, jotta luotto koiraan ja fiilis olisi mahdollisimman hyvä.

Nyt tärkeintä on kuitenkin nauttia yhteisestä ajasta täysillä, olimme sitten kotona, treeneissä tai kisoissa. Sillä sitä ei ainakaan lisää tule, kun opinnot kunnolla alkavat. Onneksi kaikista asioista ei kuitenkaan tarvitse luopua.